Näin viisikymppisenä mietin

Hirvittää katsella mennyttä elämää. Jouduin väkivallan uhriksi kaksi kertaa. Sitten traumaterapian läpikäyminen. Eikä ole parisuhderintamallakaan mitään Disney-satuja todeksieletty. Ensimmäinen pitkä suhde oli epäterve ja nykyinen on enempi tyytymissuhde.

Voisi kai sitä repäistä ja elää itsenäisen naisen elämää, mutta en suoraansanottuna jaksa alkaa säätämään enää tällä iällä. Naimisissaolo on kuitenkin sosiaalinen normi ja huomaan kuinka paljon helpommalla pääsee, kun vaan sanoo olevansa varattu.

Ulkonäkööni olen kyllä paljon tyytyväisempi kuin nuorena. Että se olisi ollut kiva tietää kaiken sen murehtimisen keskellä.

Vierailija kirjoitti:

En minä tuollaista mieti, vaan mietin, että onneksi en tiennyt, millaisen lapsen saan. Olisi jäänyt lapsi tekemättä.

Aivan sama minullakin. Elän äitiyden raskainta aikaa. Lapsi 19.

Ei päihteitä, huumeita, mutta ilkeä, itsekäs, laiska ja energiat imevä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä toisi iloa elämään? Sitä voi löytää ihan minkä ikäisenä vaan. Jos omat voimavarat on vähissä ja mieli kovin musta, niin apua kannattaa hankkia. Menneeseen ei kannata jäädä ja sitä surkutella ja katkeroitua.

Kukka toisi iloa elämään mutta sekin on piip laitonta. Ollaan sitten onnettomia ja murjotetaan. 

Ihmeelllinen tuo unelma mies ja omakotitalo. Kuinkahan moni pitkään naimisissa ollut on ollu uskollisia, miehet ei ainakaan. En oo vielä tavannu ukkomiestä joka ei vonkais, me vaan kuvitellaan että onni on jossain muualla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä tuollaista mieti, vaan mietin, että onneksi en tiennyt, millaisen lapsen saan. Olisi jäänyt lapsi tekemättä.

Aivan sama minullakin. Elän äitiyden raskainta aikaa. Lapsi 19.

Ei päihteitä, huumeita, mutta ilkeä, itsekäs, laiska ja energiat imevä.

Kyllä tuo on jo nuroi aikuinen, eikä mikään lapsi. Kamat kantoon ja omaan kämppän

Vierailija kirjoitti:

No ymmärrän että tuntuu varmasti masentavalta , mutta sehän olet vielä ihan nuori ihminen. Vasta 48! Puolison ehdit vielä löytää ja muuttaa ulkomaillekin? Voihan sen omakotitalon hankkia yksinkin? Lapsia on moni saanut koeputkihedelmöityksellä vielä viisikymppisenä. Kuten nyt vaikka Krista Kiuru, Laura Malmivaara ym. Adoptio, sijaisperhe?

En enää lapsia haluaisi, en jaksaisi. Puolisosta ja jostain vähän lämpimämmästä maasta kyllä haaveilen vieläkin. Omakotitalon suhteen olen tullut vähän siihen tulokseen, että en tarvitse niin isoja tiloja sinkkuna ja voisi siellä olla yksinäistä vaan yksin, ja turhan paljon töitä. Mutta ennen kuin tuota puoliso-asiaa pystyy edes tavoittelemaan, pitäisi laihduttaa pois sairaalloinen ylipaino. Ulkomaille tuskin enää pääsen ellei sitten eläkkeellä, ei kukaan työnantaja ota minun ikäistä sinne töihin.

Oman onnensa seppä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman onnensa seppä kirjoitti:

Ihmisillä on epärealistisia haaveita ja liian vähän tahtoa, sekä taitoa pyrkiä unelmiaan kohti.

Joo. Mun haaveet oli mies ja pari lasta, ehkä ulkomaillakin voisi kokeilla asua jonkin aikaa. Mikään ei toteutunut ja en voi väittää etteikö olisi omaa vikaakin. En koskaan erityisesti nimittäin edes etsinyt sitä puolisoa, odotin että kyllä se oikea tulee vastaan jos on tullakseen. Sitten huomaat että lapsentekoikä alkaa olla ohi, ja miestä ei näy eikä kuulu. Mulla myös kaikki muut jutut, kuten omakotitalon hankinta tai ulkomaille muutto, oli aina sidoksissa siihen puoliso-juttuun. Sitten kun on puoliso, niin tehdään tuollaisia asioita. Yksin en uskalla/osaa/ei ole varaa/ei huvita. Odottelin että tosielämä alkaa kun löydän puolison. Nyt ikää 48, ei puolisoa, vain elämätön elämä ja kuihtuva vanheneva kroppa.

Olen pahoillani sinun ja muiden samassa jamassa olevien puolesta.

Vaan mistä mahtaa kummuta katteeton optimismi, että asiat järjestyvät itsestään? Ainakin minun piti määrätietoisesti ponnistella koulutuksen, työuran ja esimerkiksi ulkomaille muuton eteen. Eikä puolisokaan itsestään löytynyt, vaan piti liikkua ihmisten ilmoilla ja olla alotteellinen.

Erityisen pahoillani olen ihmisten puolesta, jotka kovasti yrittävät, eivätkä siltikään saavuta haaveitaan.

Puolison suhteen se optimismi tuli kai kotoa ja lähipiiristä. Ei sellainen erityinen deittailu ollut vielä minun nuoruudessani "muotia" kuin nykyään. Pareja syntyi paljon opiskelu- ja työpaikoilla, harrastuksissa. Omat vanhemmat tapasivat opiskelupaikassa. Minunkin nuoruudessa monet toki tapasivat baareissa ja yöelämässä, mutta minä en ollut niistä koskaan oikein kiinnostunut, mikä kavensi mahdollisuuksia. En sitä tajunnut, vaan uskoin vaan mitä äitini sanoi, että kyllä se oikea joka on mulle "tarkoitettu" tulee vielä, kuten hänellekin tuli, ihan hakematta. 

Akateemiset opinnot olen kyllä hoitanut ja alan töitä tehnyt ja teen vieläkin. Se vaan että tämä työ ei ole koskaan ollut minulle mikään intohimo tai tärkeä juttu, se on vaan jotain mitä teen rahoittaakseni elämiseni. Ne mistä haaveilin, liittyi aina työn ulkopuoliseen elämään, ja jotenkin kummallisesti onnistuin mielessäni sitomaan kaiken yhteen ajatuksen puolisosta kanssa, että ensin puoliso, sitten se muu. On minussa myös ollut aina semmoista arkuutta, että esim. ulkomaille muutto ihan yksin olisi tuntunut ylivoimaisen pelottavalta.

Elämä on ihmisen parasta aikaa

T:Matti sieltä jostakin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman onnensa seppä kirjoitti:

Ihmisillä on epärealistisia haaveita ja liian vähän tahtoa, sekä taitoa pyrkiä unelmiaan kohti.

Joo. Mun haaveet oli mies ja pari lasta, ehkä ulkomaillakin voisi kokeilla asua jonkin aikaa. Mikään ei toteutunut ja en voi väittää etteikö olisi omaa vikaakin. En koskaan erityisesti nimittäin edes etsinyt sitä puolisoa, odotin että kyllä se oikea tulee vastaan jos on tullakseen. Sitten huomaat että lapsentekoikä alkaa olla ohi, ja miestä ei näy eikä kuulu. Mulla myös kaikki muut jutut, kuten omakotitalon hankinta tai ulkomaille muutto, oli aina sidoksissa siihen puoliso-juttuun. Sitten kun on puoliso, niin tehdään tuollaisia asioita. Yksin en uskalla/osaa/ei ole varaa/ei huvita. Odottelin että tosielämä alkaa kun löydän puolison. Nyt ikää 48, ei puolisoa, vain elämätön elämä ja kuihtuva vanheneva kroppa.

Olet laittanut kaiken "mahdollisen puolison" varaan. Tiesitkö että naiset voi tehdä ilman miestäkin kaiken tuon? Ostaa kodin, matkustella, asua ulkomailla, perustaa perheen. Minä olen saanut lapsen, ostanut asunnon nelikymppisenä, matkustanut ulkomailla, teettänyt remppoja, ostanut autoja ym. Ei niihin tarvitse miestä, riittää että päättää pärjätä ilman miestä ja tekee töitä asioiden eteen. Ei ole vielä myöhäistä sinullakaan. Eräs työkaveri valitteli kun ei ole miestä että voisi kilpailuttaa sähkösopimuksen. Kysyin että missä vaiheessa siinä munia tarvitsee? Rohkeasti vaan ottamaan selvää asioista. Kyllä naisetkin osaa ja usein paljon paremmin kuin yksikään mies. Aika voimaannuttavaa kun oppii itse tekemään, itseluottamus kasvaa.

Tajusin tosiaan tuon kuvion, miten mielessäni olin kaikki laittanut järjestykseen ensin puoliso, sitten puolison kanssa muu elämä, vasta noin 45-vuotiaana. Minä vaan huolettomana elelin, jossain mielen taustalla odotellen sitä päivää, kun se unelmien prinssi tulee arjessa vastaan ja elämä alkaa kunnolla. En ole. tosiaan ostanut edes omistusasuntoa koskaan, vaikka olen hyvätuloinen (5500 e/kk). Tuntunut liian riskaabelilta ihan yksin semmoisia lainoja ottaa. Yleensäkin olen juuri sellainen arkajalka, etten yksin uskalla monia asioita, kuten se matkustaminen. Saati ulkomaille muutto. Huvittavaa kyllä, autoakaan en ole saanut itse ostettua vaan isä tai veli on tullut aina autokaupoille mukaan henkiseksi tueksi :D Jos töissä ihmiset tietäisivät näistä, olisi niillä varmaan hauskaa. Minulla kun on maine rempseänä ja mitään pelkäämättömänä tekijänä, joka on parhaimmillaan ns. kovissa paikoissa ja hankalien yhteistyökumppanien kanssa. Sitten yksityiselämässä olen tällainen surkea pelokas hiiri.

Vierailija kirjoitti:

Oman onnensa seppä kirjoitti:

Ihmisillä on epärealistisia haaveita ja liian vähän tahtoa, sekä taitoa pyrkiä unelmiaan kohti.

Joo. Mun haaveet oli mies ja pari lasta, ehkä ulkomaillakin voisi kokeilla asua jonkin aikaa. Mikään ei toteutunut ja en voi väittää etteikö olisi omaa vikaakin. En koskaan erityisesti nimittäin edes etsinyt sitä puolisoa, odotin että kyllä se oikea tulee vastaan jos on tullakseen. Sitten huomaat että lapsentekoikä alkaa olla ohi, ja miestä ei näy eikä kuulu. Mulla myös kaikki muut jutut, kuten omakotitalon hankinta tai ulkomaille muutto, oli aina sidoksissa siihen puoliso-juttuun. Sitten kun on puoliso, niin tehdään tuollaisia asioita. Yksin en uskalla/osaa/ei ole varaa/ei huvita. Odottelin että tosielämä alkaa kun löydän puolison. Nyt ikää 48, ei puolisoa, vain elämätön elämä ja kuihtuva vanheneva kroppa.

Ihan hyvin voit vaikka löytää jonkun, jolla on jo isot lapset. Voitte tehdä yhdessä kaikkea kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman onnensa seppä kirjoitti:

Ihmisillä on epärealistisia haaveita ja liian vähän tahtoa, sekä taitoa pyrkiä unelmiaan kohti.

Joo. Mun haaveet oli mies ja pari lasta, ehkä ulkomaillakin voisi kokeilla asua jonkin aikaa. Mikään ei toteutunut ja en voi väittää etteikö olisi omaa vikaakin. En koskaan erityisesti nimittäin edes etsinyt sitä puolisoa, odotin että kyllä se oikea tulee vastaan jos on tullakseen. Sitten huomaat että lapsentekoikä alkaa olla ohi, ja miestä ei näy eikä kuulu. Mulla myös kaikki muut jutut, kuten omakotitalon hankinta tai ulkomaille muutto, oli aina sidoksissa siihen puoliso-juttuun. Sitten kun on puoliso, niin tehdään tuollaisia asioita. Yksin en uskalla/osaa/ei ole varaa/ei huvita. Odottelin että tosielämä alkaa kun löydän puolison. Nyt ikää 48, ei puolisoa, vain elämätön elämä ja kuihtuva vanheneva kroppa.

Olet laittanut kaiken "mahdollisen puolison" varaan. Tiesitkö että naiset voi tehdä ilman miestäkin kaiken tuon? Ostaa kodin, matkustella, asua ulkomailla, perustaa perheen. Minä olen saanut lapsen, ostanut asunnon nelikymppisenä, matkustanut ulkomailla, teettänyt remppoja, ostanut autoja ym. Ei niihin tarvitse miestä, riittää että päättää pärjätä ilman miestä ja tekee töitä asioiden eteen. Ei ole vielä myöhäistä sinullakaan. Eräs työkaveri valitteli kun ei ole miestä että voisi kilpailuttaa sähkösopimuksen. Kysyin että missä vaiheessa siinä munia tarvitsee? Rohkeasti vaan ottamaan selvää asioista. Kyllä naisetkin osaa ja usein paljon paremmin kuin yksikään mies. Aika voimaannuttavaa kun oppii itse tekemään, itseluottamus kasvaa.

Tajusin tosiaan tuon kuvion, miten mielessäni olin kaikki laittanut järjestykseen ensin puoliso, sitten puolison kanssa muu elämä, vasta noin 45-vuotiaana. Minä vaan huolettomana elelin, jossain mielen taustalla odotellen sitä päivää, kun se unelmien prinssi tulee arjessa vastaan ja elämä alkaa kunnolla. En ole. tosiaan ostanut edes omistusasuntoa koskaan, vaikka olen hyvätuloinen (5500 e/kk). Tuntunut liian riskaabelilta ihan yksin semmoisia lainoja ottaa. Yleensäkin olen juuri sellainen arkajalka, etten yksin uskalla monia asioita, kuten se matkustaminen. Saati ulkomaille muutto. Huvittavaa kyllä, autoakaan en ole saanut itse ostettua vaan isä tai veli on tullut aina autokaupoille mukaan henkiseksi tueksi :D Jos töissä ihmiset tietäisivät näistä, olisi niillä varmaan hauskaa. Minulla kun on maine rempseänä ja mitään pelkäämättömänä tekijänä, joka on parhaimmillaan ns. kovissa paikoissa ja hankalien yhteistyökumppanien kanssa. Sitten yksityiselämässä olen tällainen surkea pelokas hiiri.

Olen avioeron jälkeen ostanut niin auton (2kpl) kuin asunnonkin. Autoja ei kukaan hämmästellyt, mutta asuntoa kyllä. Ja sitä että ostin kaksion.