Lue keskustelun säännöt.
Pitää tulla kertomaan mitä eräs psykologi sanoi telkussa:)
27.08.2008 |
Kattelin Ruotsin telkusta ohjelmaa, jossa käsiteltiin mm. lasten uhmaa. Eräs äiti sanoi, että usein tuli tilanteita kun ei pitänyt lapsestaan. Psykologi siihen sitten tähdensi, että varmaan tarkoitat että suorastaan vihaat joskus sitä kersaa:-). Ja joo senhän äiti myönsi...
Sitten se psykologi sanoi mun mielestä hyvin, että tämä vihan tunteminenhan on täysin normaalia. Viha ja rakkaus ovat sukua toisilleen ja jos jotain ihmistä rakastaa, niin on täysin normaalia tuntea vihaa kiukuttelevaa lasta kohtaan. SEn sijaan on epänormaalia, jos ei tunne mitään!
Aikuisilla on oikeus suuttua ja räyhätäkin, lapsille on hyvä nähdä kaikki tunteet. Perheessä jossa käsitellään kaikki asiat avoimesti, lapsi oppii itsekin miten tunteita käsitellään ja miten riidellään ja taas sovitaan. Tärkein asia oli osata pyytää anteeksi ja selittää lapselle miksi vanhempi suuttui.
Kommentit (20)
Sekin oli psykologin mielestä OIKEIN mainiota jos vanhemmat olivat eri mieltä asioista. Siinä lapset saivat erilaisia perspektiivejä miten hoitaa asioita. Oppivat jo kotoa, että ihmiset ovat ja saavat olla erilaisia, ja oppivat että yhteiskunnassakin on samoin. On ihmisiä, joilla erilaisia mielipiteitä ja niistä keskustellaan ja sovitaan sitten yhteiset toimintatavat.
Ohjelmassa nimittäin pariskunta jolla oli uhmis, riitelivät juuri siitä miten pitäisi uhmikseen suhtautua. Isä olisi pakottanut pojan harjaamaan hampaansa ja äiti olisi suostunut sinä iltana olemaan harjaamatta.
Psykologin mielestä oli huonompi juttu jos vanhemmat ovat aina yhtä mieltä ja toinen vain myötäilee toista...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mä en enää vuosikausiin ole tuntenut vihaa kiukuttelevaa lasta kohtaan. Mun ainoa tunteeni on sisäänpäin kääntynyt huokaus "voi ei mä mokasin taas".
Meillä on erityislapsi ja se kiukuttelu johtuu aina jostain mitä minä teen. Jos olisin tehnyt sen toisin ja järkevämmin ja oikeammin, kaikki olisi paremmin.
töiden jälkeen ensimmäisenä räyhäämään sotkuista tai jostakin rikotusta lelusta. Minä yritän ensin näyttää kuinka iloinen (koska olen sitä oikeasti) olen, kun näen lapset taas työpäivän jälkeen ja pitää ilmapiirin iloisena ja positiivisena. Vähän myöhemmin voin ottaa epäkohtia esille, ja sopia ehkä uusista säännöistä kavereiden kanssa yms. Olen ehkä samaa mieltä mieheni kanssa epäkohdista, mutta asioita voi hoitaa niin monella eri tavalla ja mieheni tapa hoitaa asioita on kamala. Ja kyllä häntä tuntuu ärsyttävän moni ihan mitätönkin asia. Välillä toki raivoan minäkin, mutta pääsääntöisesti en.
Sä et ole epänormaali vaan sulla on "epänormaali" lapsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka rakastankin lapsiani ja miestäni ylikaiken, niin silti vihaan heitä välillä.
Välillä kun olen tuulettanut täällä tuntojani, niin on tullut tunne, että olen ainoa, joka vihaa välillä lapsiaan. (onneksi minulla on ystävä, jonka kanssa puhumme näistä tunnoista avoimesti, olemme tosin luulleet, että me kaksi olemme ainoita, jotka tuntevat myös erittäin negatiivisia ajatuksia lapsiaan kohtaan)...
Itse en osaa teeskennellä. Ja koska meillä kaikki tunteet ovat sallittuja, niin lapseni kyllä osaavat myös tuulettaa tunteensa esim. koulusta tullessa. Sen jälkeen ilta sujuu rauhallisissa merkeissä :D.
Kyllä minä vihaan lastani, todella, mutta rakastan häntä myös, vielä enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä päivä on ollut taas syvältä sieltä!
Olen ollut kolme ja puoli viikkoa lomalla, toinen poika aloitti ekan luokan ja toinen poika on 5,5 vee. Niin ja mies on viikot toisella paikkakunnalla.
Tänään aamulla herättelin koululaista, joka oli pahalla päällä heti aamusta ja minähän siitä riemastuin vaikka tiesin että paha tuuli johtui väsymyksestä (oltiin eilen vaarilla kylässä ja pojat menivät sänkyyn vasta klo 21). Ei haluaisi kävellä kouluun (matkaa 1,7 km ja pojan kunto kyllä riittää) vaan haluaisi että veisin hänet autolla kouluun (kun muitakin viedään naapuritaloista). Periaatteesta en halua tuollaista matkaa autolla kuskata, sillä poitsu ei jaksa välituntien liikuntamäärällä keskittyä koulunkäyntiin.
No kinasimme (tai no huusimme toisillemme) asiasta ja itkun kanssahan sitä kouluun lähtö kävellen tuli. Poitsu palasi kohta takaisin ja vonkusi kyytiä (no ei olis kyllä enää kävellen kerennytkään kun oli asian kanssa jo niin kauan temppuillut) ja siinä sitten kiukuspäissäni lähdin autolla viemään.
Eihän siitä saanut kaksi ihmistä kun pahan mielen koko päiväksi, kumpikin ollaan niin pikkusieluisia että anteeksipyyntöä saa meiltä odottaa.. (tiedän, olen aikuinen, mutta suuttuessani menen ihan lapsen tasolle, olen kyllä yrittänyt asialle tehdä jotakin ja muuttaa käyttäytymistäni, mutta joskus vaan menee kertakaikkiaan yli!) Nyt itku kurkussa odotan eppuluokkalaistani kotiin ja toivon että asian saamme sovituksi.
Päivä on mennyt siinä että olen katsonut telkkarista lamaantuneena tosi-tv-sarjoja ja pikkuveikka on leikkinyt vieressä lattialla... nyt sain itseni vasta nykäistyä ylös...
Nyt kun tämän tekstin kirjoitin, en tiedä kuinka se tähän aloitukseen liittyi, lähinnä varmaan tähän viha/rakkausjuttuun... olo ehkä helpottui, mutta toisaalta odotan kauhulla niitä haukkuvia kommentteja mitä tästä saan (ehkä olen sen ansainnutkin... :´(( ) mutta jäänpä niitä odottelemaan!
Olen valitettavasti samanlainen kuin nro 10... Suuttuessani vaivun lapsen tasolle ja myöhemmin se sitten hävettää hirveästi. Että enpä taaskaan jaksanut olla se aikuinen tilanteessa... No, enpähän ole yksin, jos se joku lohtu on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lohduttautunut tällä: lapset näkevät, että äitikin saa mokata, ja oppivat, miten pyydetään anteeksi ja miten asiat lopulta menevät ihan oikein päin. Siinäpä viestiä heillekin, että huutamista ja kiukuttelua aina välillä tapahtuu, mutta että sitten pyydetään anteeksi :)
että lapsi näkee että vanhemmat erilaisista mielipiteistään huolimatta pääsevät sopimukseen siitä miten menetellään joten se yhteinen linja syntyy kuitenkin lopulta
kyllä se on lapselle hämmentävä tilanne jos äiti vetää yhteen suuntaan ja isä toiseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sama vika täällä... Syyllisyyden tunto käytöksestä kertoo että ihan hyviä ihmisiä ja vanhempia ollaan. Ja tämä on kasvun paikka päivittäin. Tehdään parhaamme, ei ahdistuta :)
Minusta Ruotsissa on jotenkin avoimempi ja ymmärtäväisempi asenne moneenkin asiaan. Arkojakaan aiheita ei karteta tai hyssytellä esim. perhelehdissä. Monesti tulee mieleen juttuja lukiessa että "tätä ei olisi julkaistu suomalaisessa lehdessä".
Yksi kolumni esim. oli niin hauska ja osuva että vedet valui silmistäni kun sitä luin..Siinä väsynyt kolmen lapsen äiti vertasi lapsiaan possuihin jotka röhkivät ja tunkevat imemään tissiä yöllä ja häiriköivät koko ajan läpi yön ym..oikein oli piirroskin mukana ;) Yöheräilyistä ja miten rankkaa se välillä on oli jutussa kyse. Hauskasti ja lämmöllä kuitenkin kirjoitettu! (Tuli vain mieleen olisiko lööpit täällä taas huutaneet, miten joku voi noin halventavasti lapsistaan kirjoittaa... :D)
Suomalaisetkin vauva- ja perhelehdet ovat ihan hyviä, mutta on virkistävää ja huojentavaakin välillä lukea esim. ruotsalaista Vi Föräldrar-lehteä. En osaa oikein täsmällisesti sanoa mikä niissä on se ero, mutta jotenkin jutut ovat "ihmisläheisempiä"..Juuri esim. näitä vanhemman "kiellettyjä vihan tunteita" on käsitelty paljon, ja muitakin arkaluonteisempia aiheita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noista tunteista pitäisi meilläkin enemmän puhua.
Tämähän nyt koskee kaikkia asioita, ei vain lapsia, vaan myös politiikkaa. Kaikkea puidaan avoimesti!
Lisäksi miehetkin ovat pehmeämpiä...
en ala aamuisin tappelemaan. Annan helposti nimenomaan aamuisin periksi, oli kyseessä sitten vaatteiden vaihto, keksin syöminen tai kyyditys, koska olo oli niin ikävä, kun tippa linssissä erottiin aamulla tappelun jälkeen. Koko päivä meni töissä pilalle. Minä kyllä mielestäni näytän lapsillekin tunteita eli mm. itken niin usein, että vanhempi poika jo arvaa tilanteet, missä "äiti taas itkee" ja jos minä raivoan, niin huomaan, että lapset lähtevät herkästi myös mukaan raivoamaan. Tai sitten muuttuvat huolestuneeksi.
lapsi tulee kotiin. Teethän sinä aloitteen! :) Kyllähän se jää mieltä painamaan, sitten kun se pahin "höyry" pään sisällä on laantunut..
Tuli vain mieleen, auttaisiko ihan kunnon keskustelu pojan kanssa. Että asia selvitetään perinpohjaisesti etukäteen, ja sovitaan miten aamulla tehdään, ettei sitten tarvii enää tapella.
Ja tuli mieleen sekin, pelottaako poikaa jokin matkassa? Onhan hän aika pieni vielä, ja voi olla pelottavaa kävellä yksin tuollainenkin matka? En tarkoita että heti pitäisi kuskaamaan lähteä, mutta jos jokin asia hiertää niin keskustelu voisi auttaa, ja vaikka reitin kävely yhdessä vielä ja kertaaminen?
Tsempit sinne, anteeksipyyntö varmaan helpottaa teidän molempien oloa.
Anteeksi on nyt pyydetty ja juteltu hieman. Koulu oli kuulemma mennyt hyvin eikä ollut aamuista riitaa kuulemma miettinyt. Kotiinkin käveli tosi reippaasti.
Kävelyasiasta pojan kanssa on keskusteltu koulun alusta asti. Kertoo että hieman pelkää rekkoja jotka ajavat ohi (itse kävelee jalkakäytävällä) ja samoin junaradankohtaa, kertoo myös että ei enää pelkää paljoa, koska on niihin jo tottunut. Eilen illalla sovimme että menee kävellen, sillä eilen aamulla vein autolla, jotta saa nukkua hieman pidempään ja tämä sopimus sopi hänelle hyvin. Kuljemme paljon reittiä vapaa-aikana kävellen ja polkupyörällä, mutta suurin "ongelma" tässä on se että kuinka saan hänet motivoitua kävelyyn kun muita naapurista kuskataan autolla...
huoh.. on tämä ihanaa tämä vanhemmuus... Kunpa joskus tietäisi tekeekö oikein vai väärin.
Harvinainen ketju, kukaan ei ole juurikaan teilannut toisen mielipidettä vaan keskustelu on pysynyt asiallisella tasolla! Kiitos siitä teille ;o) !
Miehellä on lyhyet hermot ja räyhää paljon. Mulla taas pitkääkin pidemmät hermot. Joka aiheuttaa tietenkin sen, että meille tulee miehen kanssa koko ajan riitoja lasten kasvatuksesta kun miehestä mä en komenna tarpeeksi (miksi komentaisin kun tiedän ongelman poistuvan jo minuutin kuuntelemisella) ja minusta mies räyhää liikaa (miehestä taas tunteet täytyy saada näyttää.)