Lapsen opettaminen lyömään takaisin
Terve, tässä hieman kokemusasiantuntijan vuodatusta.
Lapsen opettaminen olemaan lyömättä takaisin on vastoin ihmisen biologisia vaistoja karkoittaa hyökkääjä. Mikäli lasta opetetaan lyömään takaisin heti ensimmäisellä kerralla kun häntä testataan, erittäin suurella todennäköisyydellä kiusaaminen loppuu siihen paikkaan, tai ei ainakaan eskaloidu, sillä kiusaajat etsivät helppoja kohteita jotka alistuvat, eivät riitaa niin kuin useat väittävät. Lisäksi kun lapselle tehdään selväksi, että hän saa luvan kanssa puolustaa tarvittaessa omaa fyysistä tilaansa tai kunniaa, se kasvattaa lapsen omanarvontuntoa, ja vähentää huomattavasti todennäköisyyttä joutua hyväksikäytettäväksi myöhemmällä iällä, riippumatta henkilön älykkyydestä ja sosiaalisista taidoista. Usein kuulee väitteitä, että väkivaltaan turvautumiseen opettaminen pilaa lapsen kyvyt riitojen selvittelyyn, saattaa altistaa hänet väkivallan käytölle tulevaisuudessa ihmis- ja parisuhteissa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä lapsen aivotoiminta mukautuu annettuun kasvatukseen, tässä tapauksessa takaisin lyömiseen täysin samalla tavalla kuin siihen että opetetaan olemaan lyömättä takaisin. Eli jos lapsi kasvaa väkivallattomassa perheessä, ja hänelle tehdään selväksi että tappelua ei saa koskaan aloittaa eikä riitoja saa ratkoa väkivallalla, vaan ainoastaan saa puolustaa itseään tarvittaessa, niin ei hänelle tule mieleenkään lähteä tappelemaan ympäri kyliä ja hankkiutua ongelmiin ainakaan jos ei itse ole kokenut väkivaltaa kasvatuksessa. Lisätään vielä, että kiusaamisessa ei koskaan ole kyse tasapuolisesta riitelystä vaan johdonmukaisesta alistamisesta. Olen nähnyt netin keskustelupalstoilla lähemmäs tuhat kiusattujen kertomusta siitä, että kuinka se että vanhemmat ovat lopulta antaneet luvan lyödä takaisin on ollut positiivinen käänne heidän elämässä. Vaikka kyseessä on globaalista väestöstä pelkkä murto-osan otanta, uskon että se että en ole törmännyt yhteenkään kirjoitukseen missä kiusatut olisivat kuvailleet lyömään opettamista negatiivisesti, on vahva indikaattori menetelmän toimimisen puolesta.
Mikäli lasta ei opeteta hyvän kasvatuksen nimissä lyömään takaisin, niin se opettaa heidät krooniseen voimattomuuden tunteeseen ja heikentää heidän haluaan puolustautua sanallisesti, sillä tappelun pelossa he eivät uskalla välttämättä ryhtyä siihen, jos heitä on vannotettu olemaan koskaan puolustautumatta. Tämä voimattomuus purkautuu pahimmillaan itsemurhana, kouluampumisena kuten elokuvassa Valkoinen raivo kerrotaan, tai sitten Koskelan murhan kaltaisena tragediana. Lisäksi kun koulut eivät usein kykene puuttumaan kiusaamiseen tehokkaasti, jää kiusatulle usein katkera tunne siitä että hänellä ei ollut itse lupaa tehdä asialle mitään, mutta kukaan muukaan ei auttanut. Incel-murhien ja mentaliteetin yhtenä tekijänä voi olla näiden miesten katkeruus siitä, että kun oma äiti on kehottanut olemaan lyömättä takaisin ja olemaan aina herrasmies, niin sitten myöhemmin teini-iässä hän on huomannut tyttöjen olevan hulluna voimakkaisiin miestyyppeihin jotka eivät epäröi käyttää väkivaltaa. Tytöt ovat myös saattaneet nöyryyttää häntä kiusaamistilanteissa haukkumalla häntä nössöksi, mikä on entisestään pahentanut katkeruutta ja luonut tunteen siitä että on kasvanut valheessa sen takia että oma äiti eli nainen on kehoittanut täysin toisenlaiseen toimintatapaan kuin mistä on huomannut teinityttöjen pitävän. Tämä asetelma ei kuitenkaan päde usein enää aikuisena eli aikuiset harvemmin tappelevat fyysisesti, mutta itse- tai epävarmuuden siemenet kylvetään jo hyvin nuorena joten siltä osin jäljet seuraavat aikuisuuteen.
Jatkuu....
Mikäli lapsi on räjähdysherkkä luonteeltaan, silloin lyömättömyyttä viimeiseen asti korostetaan entisestään. Olen kuitenkin ktse seurannut vierestä tapausta lapsuudessani, että ala-asteen aikainen kaverini joka oli räjähdysherkkä ADHD ja muiden lasten ärsyttämä (hänet sai helposti jahtaamaan suuttuneena muita). Lopulta hänen isänsä alkoi opettamaan häntä tappelemaan ja kertoi että seuraavan kerran kun joku ärsyttää, niin reagoi viileästi ja haasta se tyyppi tappelemaan. Sitten porukka kokoontui rinkiin koulun jälkeen, se haastettu tyyppi sai nenilleen ja sen jälkeen koko luokka ja pääkiusaaja alkoi olla hänen kaverinsa. Hänen räjähdysherkkyytensä lähes parani myös välittömästi, tarkoittaen sitä että kun hänelle opetettiin kamppailulajeihin kuuluvaa mielenhallintaa, hän kykeni säilyttämään malttinsa myös riitojen keskellä sen takia että hänelle tehtiin selväksi että toisia ei saa alistaa väkivallalla.
Pähkinänkuoressa: jos lasta ei kehoteta puolustautumaan vaan pahimmillaan taotaan sellaisia haitallisia stereotypioita sisältävää mantraa hänen päähänsä kuten: "se kiusaa koska sillä on paha olla kun sitä on itseään kiusattu", "älä välitä", "toisesta korvasta sisään toisesta ulos", niin siitä saattaa pahimmillaan lähteä liikkeelle koko kouluajan aikuisuuteen asti kestävä kierre, jossa kiusaaminen ja itsetunto pahenee pahenemistaan, mikä alkaa näkymään oirehtimisena muilla elämän ja tunne-elämän alueilla. Kaikkein pahin asetelma on se, missä lapsi kokee vahvuuden merkiksi sen ettei kerro kiusaamisesta kenellekkään vaan kestää sen, mutta samaan aikaan ajattelee ainakin alitajuisesti ettei ole vanhempien mielestä tarpeeksi arvokas puolustaakseen itseään. Kuten sanottua, aina elämäntarinat eivät pääty onnettomasti mutta sillä että lasta kehotetaan lyömään takaisin ei lukuisien näyttöjen perusteella ole mitään niin haitallisia vaikutuksia, että ne ylittäisivät hyödyt. Sillä jos lapsi ei lähtökohtaisesti ole väkivaltaan ja alistamiseen taipuvainen, ei hänestä sitä tule myöskään tämän kasvatusmenetelmän ansioista.
Haastaisinkin kaikkia vanhempia pohtimaan seuraavaa kysymystä: suomesta tuskin löytyy paljoa vanhempia ketkä eivät opettaisi vaikka tyttärelleen turvarajoja, pois rimpuilua ja tarvittaessa vaikka lyömistä raiskausyrityksen tapahtuessa, joten miten edellä mainitun tilanteen pystyy erottamaan koulukiusaamisesta, siten ettei siitä muodostuisi kaksoistandardia kasvatusmenetelmien osalta verrattuna koulukiusaamiseen?