Milloin suru helpottaa

Tästä asiasta ei voi väitellä. Jokainen on erilainen ihminen ja suree ja kokee erilailla.Ei voi sanoa kuka suree oikein tai väärin. Surkoon jokainen niin kauan kuin surettaa. Suremalla se surukin lähtee/helpottuu. Ei sitä kannata yrittää vältellä mitenkään, varsinkaan lääkkeiden avulla. Suru on normaali asia, kun läheinen poistuu tästä maailmasta, näkyvistä ja kosketeltavista. Suru = ikävä.

Usko siihen, että vielä nähdään helpottaa paljon.

Suru aaltoilee ja kulkee aina mukana. Siihen tottuu ja sen kanssa oppii elämään. Elämä jatkuu tuulen henkäyksessä, auringon säteissä ja metsän huminassa. Kipeän surullista, yksinäistä ja hiljaista, perusluottamus järkkyy. Ilo siitä mikä oli, muistot muuttuvat haikeiksi. Tuska muuttuu tyyneksi hyväksynnäksi. Palaa taas, terävin kärki taittuneena..häviää taas. Kulkee mukana sydämessä.

Osanottoni kaikille läheisensä menettäneille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Aika parantaa. Ensimmäinen vuosi on vaikein, samoin ensimmäiset vuosipäivät.

Minusta ensimmäinen vuosi on helpoin. Paljon vaikeampaa on sitten kun aikaa on kulunut ja asian on sisäistänyt. Ei ole nähnyt henkilöä pitkään aikaan ja on ikävä. Sitten pelkää unohtavansa kaikki hyvät muistot.

Samaa mieltä. Ja ei se eka vuosikaan helppo ole, kaikkea muuta, mutta helpompi koska siinä on jossakin shokkitilassa eikä ihan kunnolla ymmärräkään kuinka lopullista kaikki oli eikä mikään palaa enää ajankaan myötä ennalleen.

Toki tuohon varmasti vaikuttaa sekin onko tietynlaista surutyötä ja luopumista ehtinyt (joutunut) tekemään jo ennen viimeistä henkäystä vai tuleeko kuolema yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Vierailija kirjoitti:

Tästä asiasta ei voi väitellä. Jokainen on erilainen ihminen ja suree ja kokee erilailla.Ei voi sanoa kuka suree oikein tai väärin. Surkoon jokainen niin kauan kuin surettaa. Suremalla se surukin lähtee/helpottuu. Ei sitä kannata yrittää vältellä mitenkään, varsinkaan lääkkeiden avulla. Suru on normaali asia, kun läheinen poistuu tästä maailmasta, näkyvistä ja kosketeltavista. Suru = ikävä.

Usko siihen, että vielä nähdään helpottaa paljon.

Suru on rakkauden hinta.

Lapsen tai lapsien kuolemasta ei pääse koskaan yli. Suru kuitenkin muuttaa ajan myötä muotoaan, sen kanssa oppii elämään (jos se ei tapa ennen sitä, mikä lapsen kuoleman jälkeen on aika yleistä). Mutta yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen se suru on edelleen ajoittain aivan yhtä raakaa ja lamaannuttavaa kuin heti kuoleman jälkeen. Se ei poistu koskaan.

Toiset sanoo, että (yllätävän) avioeron aiheuttama suru on pahempaa kuin puolison kuoleman aiheuttama suru - en tiedä, kumpaakaan en ole kokenut.

Isovanhempien menettämisen aiheuttama suru on tavallaan lempeää surua, minun on helpompi kestää se, kuin lemmikin kuoleman aiheuttama suru. Aivan sama, miten muut kokevat, minulla lemmikkini ovat olleet erittäin tärkeä osa elämääni, ja niiden kuolema rikkoo syvältä - mutta omien lapsieni kuolema on ollut kaikkein pahin.

Ihminen oppii elämään ilman kättä, ilman jalkaa, ilman toimivaa suolta. Ihminen oppii elämään rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen. Ei se elämä enää ole samanlaista kuin aikaisemmin, eikä yhtä helppoa (henkisesti).

Jokainen ihminen kuitenkin suree omalla tavallaan, ja jokaiseen ihmiseen suru vaikuttaa eri lailla.

Vierailija kirjoitti:

24.7.2023 16:05

Mitä tämä tarkoittaa? Vähän jäi kuumottamaan 😳

Jokaisella on oma surunsa ja se pitää käsitellä omalla tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

24.7.2023 16:05

Mitä tämä tarkoittaa? Vähän jäi kuumottamaan 😳

Lue otsikko ja sen jälkeen vastaus

Vierailija kirjoitti:

Suru aaltoilee ja kulkee aina mukana. Siihen tottuu ja sen kanssa oppii elämään. Elämä jatkuu tuulen henkäyksessä, auringon säteissä ja metsän huminassa. Kipeän surullista, yksinäistä ja hiljaista, perusluottamus järkkyy. Ilo siitä mikä oli, muistot muuttuvat haikeiksi. Tuska muuttuu tyyneksi hyväksynnäksi. Palaa taas, terävin kärki taittuneena..häviää taas. Kulkee mukana sydämessä.

Osanottoni kaikille läheisensä menettäneille.

Ihanasti kirjoitettu. Kiitos

Vanhoina kuolleita ja hyvän elämän eläneitä muistelen joskus haikeana, mutta enimmäkseen iloiten muistoista.

Nuorena itsemurhan tehnyttä en kykene muistelemaan muuten, kuin että näen hänet sinä mitä hän oli ennen kuolemaa. Mikään ei vihjannut, että hän tappaa kohta itsensä, mutta taisi olla päässä vikaa, kun kuitenkin tappoi.  Ajattelen aina, että siinä oli hänen kesken jäänyt elämänsä, enää häntä ei ole ja vain me muut ollaan enää.  Olen kokenut paljon hänen kuolemansa jälkeenkin jo. Onpa typerää, että hän ei ole täällä tänään. Jotain heitti menemään, mutta ajatteliko, että mitä?