Milloin suru helpottaa

Riippuu minkälaisen menetyksen on kokenut. Jos kyseessä vanha ihminen niin se on luonnollinen asia vaikka tietysti surullinen. Muissa tapauksissa tietysti dramaattisempi.

Otan osaa. Aikansa se ottaa ja jotkut surut ei vaimene kokonaan koskaan.

Kenet olet menettänyt? Haluatko kertoa. Minäkin otan osaa suruusi.

Voi kestää kauankin. Itse tunnen syyllisyyttä isäni kuolemasta. Mummo kuoli vanhuuteen. Surullista on erilaista.

En kerro tarkemmin, mutta tärkeän ja läheisen ihmisen. Kiitos myötätunnosta,

Ap

Täytyy sanoa, että riippunee menetyksestä.

Vanhemman menetys ei ole niin raskasta kuin puolison kuolema. En esimerkiksi juurikaan mieti 7 vuotta sitten kuollutta äitiäni, vaikka aluksi oli ikävä.

Puolison kuoleman surukin voi helpottua uuden kumppanin myötä. Näin ainakin ystävillä on käynyt. Suruaika oli pari vuotta.

Lapsen kuolema lienee pahinta ja se suru voi kestää loppuelämän, muuttaen toki muotoaan sekin.

Avioero voi olla pieni kuolema, mutta oikeasti kuollut on vain suhde. Tai oikeastaan vain oma kuvitelma siitä suhteesta. Ei ihminen.

Lemmikeistä en puhuisi ihmisiin rinnastaen. Vaikka kyllä koirankin kuolemaa saa surra.

Ei se lopu, mutta suruun tottuu ja sen kanssa oppii elämään.

(Vaimoni kuolemasta on nyt 14 vuotta.)

Riippuu ihmisestä. Itse kun menetin äkillisesti läheiseni vuosia sitten, pääsin itse surusta muutamassa kuukaudessa yli, mutta kyllä se menetys minuun jälkensä jätti vielä muutamaksi vuodeksi. Toki nykyäänkin saattaa vielä joskus surettaa, kun hän tulee mieleeni, mutta ei sekään kauaa kestä.

Ensimmäinen vuosi on suurta surua. Toisena vuonna muistaa kuinka surullinen oli viime vuonna ja tuntuu tosI pahalta. Oman kokemuksen kautta Kolmas vuosi on melankolinen mUtta helpompi.

24.7.2023 16:05

Isäni kuoli viikko sitten. Siunaus ensi viikolla.

Olen työstänyt ja työstän.

Ihminen on orgaaninen. Muistot on tärkeät. Tuntuu kuin isä olisi täällä kaikkialla olemassa.

Me kaikki olemme olevassa.

Ei me kaita. Nekin, jotka elävät eivät ole tässä. Hekin ovat muistoissa ja mielikuvissa.

Se on mielestäni lohduttava ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli viikko sitten. Siunaus ensi viikolla.

Olen työstänyt ja työstän.

Ihminen on orgaaninen. Muistot on tärkeät. Tuntuu kuin isä olisi täällä kaikkialla olemassa.

Me kaikki olemme olevassa.

Ei me kaita. Nekin, jotka elävät eivät ole tässä. Hekin ovat muistoissa ja mielikuvissa.

Se on mielestäni lohduttava ajatus.

Kyllä, juuri näin. Rakkaat kulkevat aina mukana, aluksi kaikki muistuttaa menetetystä. Onko olosi ollut koko ajan vaikea viikon ajan vai onko helpottanut vai vaikeutunut?

Ap

Ei siihen ole mitään tiettyä kaavaa.

Itse en itseasiassa ole koskaan kokenut pahinta surua heti tapahtuneen jälkeen. Esimerkiksi siskon kuoleman jälkeen suru tuntui olevan voimakasta vasta lähemmäs vuosi tapahtuneen jälkeen, kun tapahtuneen oli ehtinyt sisäistää ja jotenkin tajuta, että ei se tulekaan ikinä takaisin. Silloinkaan suru ei tosin ollut mitään lamauttavaa ja yhtäjaksoista, vaan se esiintyi ihan parin minuutin tai vaikka parin tunnin hyökyinä, milloin se tuntui sietämättömältä. Sitten taas helpotti.

Mummon kuoleman kanssa sama juttu.

Isäpuoleni kuoli joulukuussa ja valehtelisin jos väittäisin tuntevani surua vieläkään. Vaikka se oli tilanteena tosi dramaattinen. Olin siis paikalla ja päädyin elvyttämään yhdessä toisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Voi voi, rakki kuoli. Siitä ei kyllä selviä koskaan. Työkyvytön olet.

Tiedoksi sinulle, että kyse on ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se lopu, mutta suruun tottuu ja sen kanssa oppii elämään.

(Vaimoni kuolemasta on nyt 14 vuotta.)

Olen eri mieltä. Suruun ei totu koskaan, vaan se tekee comebackeja ihan ajasta riippumatta. Äitipuoleni kuolemasta on yli 20 vuotta ja se ajatus siitä että se todellakin tapahtui on edelleen yhtä uusi. Samoin suru siitä.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että riippunee menetyksestä.

Vanhemman menetys ei ole niin raskasta kuin puolison kuolema. En esimerkiksi juurikaan mieti 7 vuotta sitten kuollutta äitiäni, vaikka aluksi oli ikävä.

Puolison kuoleman surukin voi helpottua uuden kumppanin myötä. Näin ainakin ystävillä on käynyt. Suruaika oli pari vuotta.

Lapsen kuolema lienee pahinta ja se suru voi kestää loppuelämän, muuttaen toki muotoaan sekin.

Avioero voi olla pieni kuolema, mutta oikeasti kuollut on vain suhde. Tai oikeastaan vain oma kuvitelma siitä suhteesta. Ei ihminen.

Lemmikeistä en puhuisi ihmisiin rinnastaen. Vaikka kyllä koirankin kuolemaa saa surra.

Ilman omakohtaista kokemusta voisin kuvitella, että tämä pitää paikkansa.

Minäkin otan osaa ap:n suruun. Koeta kestää, päivä kerrallaan.

Otan osaa. Aika parantaa. Ensimmäinen vuosi on vaikein, samoin ensimmäiset vuosipäivät.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen vuosi on suurta surua. Toisena vuonna muistaa kuinka surullinen oli viime vuonna ja tuntuu tosI pahalta. Oman kokemuksen kautta Kolmas vuosi on melankolinen mUtta helpompi.

Ei kaikilla mene näin.

Itselleni aluksi oli paljon helpompaa. Elin arkea ihan normaalisti hyvin nopeasti tapahtuneen jälkeen. Arki tuntui siinä tilanteessa hyvältä. Pystyin toimimaan ja olemaan ilman mitään suurta surua. Ei suru ole mikään sellainen asia että sitä koetaan jotenkin loppuun kalenterin mukaan ja sitten se helpottaa.

Riippuu paljon siitä kuinka läheinen kuollut oli. Isäni ja setäni kuolivat melkein peräjälkeen vuonna 2016. Molemmat jo vanhoja, joten kuolema oli täysin ymmärrettävää, ja toivuin ihan hyvin jo vuoden päästä. Toki muistelen heitä edelleen. Kun ikää tulee niin joutuu tottumaan siihen, että vanhemmat kuolee. Puolison kuolema ottaisi lujille. Onneksi on vielä tuossa vierellä. En kestä edes ajatella hänen kuolemaansa.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Aika parantaa. Ensimmäinen vuosi on vaikein, samoin ensimmäiset vuosipäivät.

Minusta ensimmäinen vuosi on helpoin. Paljon vaikeampaa on sitten kun aikaa on kulunut ja asian on sisäistänyt. Ei ole nähnyt henkilöä pitkään aikaan ja on ikävä. Sitten pelkää unohtavansa kaikki hyvät muistot.