Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ihan erilaiset lapsuusmuistot
26.03.2023 |
Ainahan sitä puhutaan siitä, miten sisaruksilla voi olla täysin erilainen kuva yhteisestä lapsuudestaan. Mutta sama kyllä pätee myös kaverisuhteissa.
Olen joutunut itse tämän karvaasti kokemaan. Luulin nimittäin nelikymppiseksi asti, että olin en nyt mikään erityisen suosittu tyttö koulussani, mutta kuitenkin sellainen, jolla oli pari hyvää ystävää. Yhteys oli vähän lopahtanut vuosien mittaan, mutta kuitenkin lapsuusmuistoni olivat koulun ja koulukaverien osalta siksi kohtuulliset.
Sitten vain parikymmentä vuotta myöhemmin täysin sattumalta sain selville, että toinen näistä niin sanotuista ystävistäni muisteli somessa katkerana sitä, miten hän oli joutunut olemaan kaverinani, kun ei ollut parempaankaan seuraan päässyt. Hän kuvaili tässä vuodatuksessaan jopa ulkonäköäni halveksivasti.
Siinä sitten selvisi syy, miksi tämä muka ystäväni oli hävinnyt elämästäni koulun jälkeen. Luulin sen johtuneen jotenkin siitä, että itse lähdin opiskelemaan muualle ja hän tunsi jotain alemmuudentuntoa, mutta ei: hän ei ollutkaan alun perinkään halunnut olla minun kaverini. Asia selvä.
Sitten kun kerroin asiasta sille toiselle ns. hyvälle kaverilleni tuolta ajalta ihmetellen, niin paljastui, että tämä taas piti minua rankasti koulukiusattuna ja valitti, että tunsi yhä huonoa omaatuntoa, kun ei pystynyt minua auttamaan. Olin asiasta ihmeissäni. Luulin ihan itse pitäneeni todella hyvin puoleni niissä tilanteissa, joissa yksi luokallamme ollut, itse hyvin epäsuosittu poika oli minua nimitellyt. Muutenkin sain suuni auki aina, kun sitä tarvittiin. Tämä toinen oli ollut erittäin arka ja hiljainen lapsi, joten oli todella omituista ajatella, että hän olisi kuvitellut itseään minun suojelijakseni yhtään missään tilanteessa.
Olin tämän väärinkäsityksen oikaisemisen jälkeenkin vielä tekemisissä tämän toisen kanssa ja myös jotenkin aloin myötäillä hänen käsityksiään, Valitettavasti myöhemmin sitten selvisi, että hän oli salaillut kaikenlaisia muitakin asioita vuosikaudet, kun ei ollut muka uskaltanut sanoa sitä eikä tätä, ja katsoin parhaaksi ottaa etäisyyttä. Luottamuspula kasvoi liian suureksi.
Jouduin siis parikymmentä vuotta myöhemmin tarkastelemaan koko lapsuuttani uudelleen ja myöntämään itselleni, että eihän minulla ollutkaan mitään oikeita lapsuudenystäviä: nämä minulle läheisimmät ihmiset olivat toinen seurassani jostain kummallisesta säälistä uskaltamatta sanoa sitä tai tätä ja toinen taas siksi, kun ei kelvannut muillekaan. Luulin eläneeni edes jotenkin normaalin lapsuuden, mutta olinkin tietämättäni täysi hylkiö.
En tiedä, ehkä tämä omituinen harhakuvitelma auttoi minua sitten opiskelupaikkakunnallani solmimaan ystävyyssuhteita. Silti täytyy sanoa, että tunnen jonkinlaista haikeutta, kun tiedän ihmisiä, joilla on jäänyt lapsuudestaankin ystäviä. Joskus ajattelin, että minullakin olisi joskus mummona mahdollisuus muistella lapsuuttani sen kanssani kokeneiden ihmisten kanssa. No eipä sitten ole.
Kommentit (10)
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ikinä selvittele kavereiden kanssa mitään lapsuusjuttuja.
En minäkään olisi halunnut selvitellä, mutta tuli sitten ihan saatua nämä tiedonannot heiltä itseltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, mielenkiintoinen tilanne. Kuulostaa kyllä siltä, että noilla sinun kahdella lapsuuden ystävällä on itsestäänkin ollut ongelmia. Itse olen huomannut, että pitkissä ystävyyssuhteissa ihmisillä on jotain, joka heitä yhdistää, vaikka henkilöt eivät sitä oikein itse edes tiedostaisi, että mikä juttu se on.
Ihan juuri tänään juteltiin näitä kotona.
Minusta olin aina se seinäruusu ja jännitin aina sosiaalisia tilanteita enkä edes uskaltanut viitata tunneilla.
Muistan tosi ilkeän luokkakaverin, tytön, joka oli aina äänessä ja aina viimeisen muodin mukaisissa kuteissa. Tooooosi suosittu näytti olevan.
Nyt vuosikymmenten jälkeen kun tapasimme 20-vuotisvalmistujaisten kunniaksi, selviää, että muista moni oli kade, kun olin niin rauhallinen ja muista tuntui, etten tarvitse muiden hyväksyntää.
Pojat olivat tykänneet minusta, mutta se ei kyllä mielestäni näkynyt todellakaan silloin. Inhosin luokkatoveripoikia, kun ne hihitteli ja veti leteistä ja myöhemmin heitti typerää herjaa. Luulin silloin, että olen poikienkin mielestä syvintä pohjasakkaa.
Vierailija kirjoitti:
AP, mielenkiintoinen tilanne. Kuulostaa kyllä siltä, että noilla sinun kahdella lapsuuden ystävällä on itsestäänkin ollut ongelmia. Itse olen huomannut, että pitkissä ystävyyssuhteissa ihmisillä on jotain, joka heitä yhdistää, vaikka henkilöt eivät sitä oikein itse edes tiedostaisi, että mikä juttu se on.
Mun pitkäikäisin koulukaveri, jonka kanssa oltiin kuin paita ja perse, oli puolet elämästään mulle vihainen (tietämättäni) kun oli ihastunut luokkakaveriin, joka poikien vedonlyönnin vuoksi oli iskenyt minut yhtenä onnettomana syksynä. No ei siitä mun ja sen pojan seurustelustakaan mitään tullut kun ei me edes tykätty toisistamme, mutta pojan oli vaan näytettävä miehisyyttään viemällä mut puiston penkille ja työntämällä kädet housuihin. Jee, voitti kaljakorin idiootti.
Jos ihmisen pitää syyllistää muinaisia kavereita jostain 20 vuotta sitten tapahtuneesta, niin oma mielenterveys ei ole vahvimmasta päästä. Kaiken lisäksi jokaisella on oikeus kokea asiat siten kuin kokee, ei sitä voi sanoa vääräksi. Jos joku katsoi, että olet koulukiusattu, niin hänelle sinä todella olit sitä, muille saatoit olla kiusaaja tai halveksittu, ihan mitä tahansa.
Suurimmalle osalle meistä ei ole minkään valtakunnan merkitystä sillä, mitä joku lapsuudenkaveri ajatteli silloin tai ajattelee nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP, mielenkiintoinen tilanne. Kuulostaa kyllä siltä, että noilla sinun kahdella lapsuuden ystävällä on itsestäänkin ollut ongelmia. Itse olen huomannut, että pitkissä ystävyyssuhteissa ihmisillä on jotain, joka heitä yhdistää, vaikka henkilöt eivät sitä oikein itse edes tiedostaisi, että mikä juttu se on.
Näinpä. Minä vain luulin, että meitä yhdisti joku kuviksessa ja kielissä pärjääminen ja se, ettei oltu hyviä liikunnassa. Ei se, että näillä kahdella oli jotain ihmeellisiä komplekseja, jotka ilmenivät minulle vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.
No mua ei edes samaa lukiota käyneet muista, vaikka minä muistan heidät 8-O En tunne mitään kaihoa menneitä ihmisiä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ihmisen pitää syyllistää muinaisia kavereita jostain 20 vuotta sitten tapahtuneesta, niin oma mielenterveys ei ole vahvimmasta päästä. Kaiken lisäksi jokaisella on oikeus kokea asiat siten kuin kokee, ei sitä voi sanoa vääräksi. Jos joku katsoi, että olet koulukiusattu, niin hänelle sinä todella olit sitä, muille saatoit olla kiusaaja tai halveksittu, ihan mitä tahansa.
Suurimmalle osalle meistä ei ole minkään valtakunnan merkitystä sillä, mitä joku lapsuudenkaveri ajatteli silloin tai ajattelee nyt.
En usko, että ihan jokaisella on oikeus tulkita toisen ihmisen elämää esim. jonkun koulukiusaamisen osalta. Se ratkaisee, kokeeko ihminen itse itsensä kiusatuksi vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Jos ihmisen pitää syyllistää muinaisia kavereita jostain 20 vuotta sitten tapahtuneesta, niin oma mielenterveys ei ole vahvimmasta päästä. Kaiken lisäksi jokaisella on oikeus kokea asiat siten kuin kokee, ei sitä voi sanoa vääräksi. Jos joku katsoi, että olet koulukiusattu, niin hänelle sinä todella olit sitä, muille saatoit olla kiusaaja tai halveksittu, ihan mitä tahansa.
Suurimmalle osalle meistä ei ole minkään valtakunnan merkitystä sillä, mitä joku lapsuudenkaveri ajatteli silloin tai ajattelee nyt.
Kyllä tavalliselle ihmiselle on merkitystä, mitä ystävät hänestä ajattelevat tai ainakin ihmiset, jotka kuvittelee ystävikseen.
Alue: Aihe vapaa
En kyllä ikinä selvittele kavereiden kanssa mitään lapsuusjuttuja.