Lue keskustelun säännöt.
Miksi monet toimintakykyiset ja terveet ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, etteivät he pysty vaikuttamaan omaan elämäänsä?
24.03.2023 |
Tämä näkyy niin , että ollaan esim. työpaikassa, jossa ei viihdytä, roikutaan sairaissa ihmissuhteissa tai valitellaan ystävien tai tekemisen puutetta.
Oma logiikkani on näissä tilanteissa muuttaa vallitsevaa tilannetta. Esim opiskella lisää ja sitä kautta päästä parempiin töihin, heivata idiootit pois omasta elämästä tai hakeutua uusiin harrastuksiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Miksi monet ihmiset (välillä tuntuu että suurin osa ihmisistä) jäävät vain surkuttelemaan omaa tilannettaan.
Kysyn ihan mielenkiinnosta. Ja kysymykselläni en nyt viittaa esim. monisairaisiin ihmisiin, vaan perusterveisiin ja toimintakykyisiin.
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Verojen jälkeen suurinpiirtein kaikilla jää palkkaa saman verran käteen. Lisäksi on ihan sama kuinka paljon opiskelet, mutta koulutusta vastaavaa työtä voi olla vaikeaa löytää, vaikka olisi hyvät arvosanat ja olisit hyvä työntekijä. Suomessa työmarkkinat toimivat huonosti. Parempaa työtäkään ei välttämättä löydy kovin helposti.
Tietysti jonkin verran kaikkeen voi itsekin vaikuttaa, mutta Suomessa ne mahdollisuudet oikeasti ovat melko rajalliset ja näkymät epävarmat.
Cmoon, oikeasti Suomessa on hyvin laajat mahdollisuudet! Ajattele nyt vaikka koulutusta (miltei ilmaista) tai naisten asemaa. Vähänkin maailmaa nähnyt tajuaa tämän. Se on ennen kaikkea oman pään sisässä eniten ne rajat!
Sen ymmärrän että maailman epävarmuus huolettaa, mutta silti pitäisi keskittyä omaan elämään ja siihen mihin voi vaikuttaa - ei lamaantua maailmantuskasta.
Ei muuta kuin lainaa ottamaan ja hakemaan 10 vuotta yliopistoon ja sitten toiset 10 opiskelemaan. Lainan voi lyhentää vaikka myymällä munuaisen tai oman äitinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Verojen jälkeen suurinpiirtein kaikilla jää palkkaa saman verran käteen. Lisäksi on ihan sama kuinka paljon opiskelet, mutta koulutusta vastaavaa työtä voi olla vaikeaa löytää, vaikka olisi hyvät arvosanat ja olisit hyvä työntekijä. Suomessa työmarkkinat toimivat huonosti. Parempaa työtäkään ei välttämättä löydy kovin helposti.
Tietysti jonkin verran kaikkeen voi itsekin vaikuttaa, mutta Suomessa ne mahdollisuudet oikeasti ovat melko rajalliset ja näkymät epävarmat.
Cmoon, oikeasti Suomessa on hyvin laajat mahdollisuudet! Ajattele nyt vaikka koulutusta (miltei ilmaista) tai naisten asemaa. Vähänkin maailmaa nähnyt tajuaa tämän. Se on ennen kaikkea oman pään sisässä eniten ne rajat!
Sen ymmärrän että maailman epävarmuus huolettaa, mutta silti pitäisi keskittyä omaan elämään ja siihen mihin voi vaikuttaa - ei lamaantua maailmantuskasta.
Ei muuta kuin lainaa ottamaan ja hakemaan 10 vuotta yliopistoon ja sitten toiset 10 opiskelemaan. Lainan voi lyhentää vaikka myymällä munuaisen tai oman äitinsä.
Lainaa lyhennetään ottamalla uutta lainaa. Niin meidän hallituskin tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkis on ehkä ainoa varma tie koulutuksenmukaisiin töihin ja hyviin ansioihin. Kaikki muu opiskelu on nyky-Suomessa riskialtista, ellei ole odottavaa paikkaa esim. perheyhtiössä. Jokainen varmasti tajuaa, että lääkikseen pääsee harva halukas. Siten on turha puhua, että asioihin voisi itse vaikuttaa, kun vain osalla se on realistisesti mahdollista.
Oikis?
Kyllä työttömiä juristejakin on. Paljon riippuu alkuvaiheen mahdollisuuksista.
Vierailija kirjoitti:
Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös päihteistä pois pääsy, ylipaino, liikkumattomuus jne
Nää kaikki on muutettavissa jos vaan ite sitä oikeasti haluaa. Kukaan ei tee sitä muutosta kenenkään puolesta ja kaikkeen ei oo olemassa ihmepilleriä
Minusta ne eivät kuulu samaan kategoriaan, koska päihteiden käytön lopettamiseen, liikunnan aloittamiseen ja ylipainon vähentämiseen ei liity riskejä, jos ne tekee järkevästi.
Työpaikan vaihto taas voi olla hyppäys ojasta allikkoon. Vaikka palkka olisi uudessa paikassa parempi, niin työkaverit voivat olla vaikeita tai työssä voi muuten olla piirteitä, jotka tekevät siitä lähtötilannetta huonomman.
Työpaikasta ei oikeastaan voi koskaan tietää etukäteen, millainen se on käytännössä, huonompi vai parempi. Sama koskee asuntoa, asuinaluetta ja kumppania. Jos vaihdat ne uuteen, et tiedä, mitä olet saanut, ennen kuin olet ollut siinä vuoden tai pari.
Vierailija kirjoitti:
Voi kun elämä olisikin niin helppoa, että voisi tuosta vaan opiskelemalla saada mukavan työ, jossa viihtyy ja tuosta vaan miestä vaihtamalla saada ihanan uskollisen kumppanin loppuelämäksi. Mutta satukirjassa kun emme elä, elämä ei mene noin.
Niin. jotkut elävät jossain "elokuvamaailmassa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkis on ehkä ainoa varma tie koulutuksenmukaisiin töihin ja hyviin ansioihin. Kaikki muu opiskelu on nyky-Suomessa riskialtista, ellei ole odottavaa paikkaa esim. perheyhtiössä. Jokainen varmasti tajuaa, että lääkikseen pääsee harva halukas. Siten on turha puhua, että asioihin voisi itse vaikuttaa, kun vain osalla se on realistisesti mahdollista.
Oikis?
Kyllä työttömiä juristejakin on. Paljon riippuu alkuvaiheen mahdollisuuksista.
On mutta ei paljoa häviä lääkäreille. huomioi palkka suhde koulutuksen kesto.
https://toissa.fi/sijoittuminen-tyoelamaan/show/oikeustiede
https://toissa.fi/fi_FI/sijoittuminen-tyoelamaan/show/laeaeketiede
Vierailija kirjoitti:
Tota suhde asiaa mä en oo koskaa tajunnut, miten joku voi valittaa 10 vuotta putkeen omasta miehestään vaikka kuinka huono se on ja se ei koskaan tee mitään ja ei ajattele jne jne, mutta silti ei tajua lähtee siitä suhteesta? en oo koskaan tajunnu tätä
Siinä miehessä on varmaan silloin hyviäkin puolia, mutta kateuden pelossa tms. niistä ei voi kertoa. Tai niillä ei haluta kehuskella.
"Kell onni on, se onnen kätkeköön."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät ovatko nämä ihmiset toimintakykyisiä ja terveitä? Heillä saattaa olla kaikenmaailman ongelmia, mutta pitävät kulissia yllä.
Tämä. Mulla on pakko-oireinen häiriö, mahdollisesti autismi ja ADD, ahdistusta, krooninen kipusairaus, valtavasti traumoja, rikkinäiset perhesuhteet ja talousongelmia, sekä pari muuta ongelmaa joita en tähänkään voi laittaa. Yhdessä vaiheessa oli myös maksuhäiriö. Yksikään elävä ihminen ei tiedä kaikkia näitä asioita, miksi ihmeessä tietäisi? Ulospäin vaikutan varmaan vähän sulkeutuneelta ja myöhästelen epäkohteliaan paljon.
OT, mutta oletko huomannut, että joillekin myöhästely on täysin sallittua ja joidenkin kohdalla tuomittavaa ja huonoa käytöstä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät ovatko nämä ihmiset toimintakykyisiä ja terveitä? Heillä saattaa olla kaikenmaailman ongelmia, mutta pitävät kulissia yllä.
Tämä. Mulla on pakko-oireinen häiriö, mahdollisesti autismi ja ADD, ahdistusta, krooninen kipusairaus, valtavasti traumoja, rikkinäiset perhesuhteet ja talousongelmia, sekä pari muuta ongelmaa joita en tähänkään voi laittaa. Yhdessä vaiheessa oli myös maksuhäiriö. Yksikään elävä ihminen ei tiedä kaikkia näitä asioita, miksi ihmeessä tietäisi? Ulospäin vaikutan varmaan vähän sulkeutuneelta ja myöhästelen epäkohteliaan paljon.
OT, mutta oletko huomannut, että joillekin myöhästely on täysin sallittua ja joidenkin kohdalla tuomittavaa ja huonoa käytöstä?
Olen. Jos on sosiaalinen ja pitää itsestään paljon melua, niin myöhästely ja myös aikaisin pois lähteminen ovat ok, koska hänellä on niin paljon tärkeää elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät ovatko nämä ihmiset toimintakykyisiä ja terveitä? Heillä saattaa olla kaikenmaailman ongelmia, mutta pitävät kulissia yllä.
Tämä. Mulla on pakko-oireinen häiriö, mahdollisesti autismi ja ADD, ahdistusta, krooninen kipusairaus, valtavasti traumoja, rikkinäiset perhesuhteet ja talousongelmia, sekä pari muuta ongelmaa joita en tähänkään voi laittaa. Yhdessä vaiheessa oli myös maksuhäiriö. Yksikään elävä ihminen ei tiedä kaikkia näitä asioita, miksi ihmeessä tietäisi? Ulospäin vaikutan varmaan vähän sulkeutuneelta ja myöhästelen epäkohteliaan paljon.
En viitannut kysymykselläni sinuun, kuten aloituksessa kävi ilmi. Tsemppiä toimintakykyyn vaikuttavien asioiden kanssa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ap on liian hyväosainen ymmärtääkseen elämän realiteetteja. Esimerkiksi ystäviä ei tuosta vaan hankita. Kaikki eivät ole sosiaalisia perhosia, joille ystävystyminen käy käden käänteessä harrastusta vaihtamalla tms. Kaikille myöskään työn saaminen ei tapahdu sormia napsauttamalla ja siksi siitä saadusta työpaikasta on pidettävä kiinni, jos haluaa pitää toimeentulonsa kuosissa.
Aika pitkälle meneviä päätelmiä teit minusta, vaikket tiedä minusta mitään. Paljastan siis jotakin. Taustalta löytyy mm. traumaattinen lapsuus alkoholistien ja todennäköisesti persoonallisuushäiriöisten vanhempien kanssa, eikä minulla ole yhtään sukulaista, johon olisin nyt lähes kolmekymppisenä tekemisissä.
Lapsuus aiheutti masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriön yms., jota olen hoitanut terapialla ja työstämällä omia ongelmani. Taustani vuoksi olen kärsinyt mm. läheisriippuvuusesta ja vanhemmista irtautuminen kesti kauan. Lisäksi ajauduin reilu parikymppisenä sairauksiin seurustelu- ja ystävyyssuhteisiin. Meni aikainsa, kun sain katkottua ihmissuhteet, jotka eivät tehneet minulle hyvää.
Toisaalta olen opiskellut itselleni ammatin alalta, jolla tiesin olevan työvoimapulaa. Työllistyin ja löysin minulle sopivan työpaikan. Nyt harkitsen yrittäjyyttä. Olen myös koittanut pysyä aktiivisena ja harrastanut minulle iloa tuovia asioita. Lisäksi olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä. Olen saanut näissä ympyröissä paljon kavereita ja olen onnellinen. Parisuhdetta ei ole, mutta en anna sen häiritä liiemmin.
Tätä taustaa vasten välillä ihmettelen, miksi monet tuntuvat antavan periksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on liian hyväosainen ymmärtääkseen elämän realiteetteja. Esimerkiksi ystäviä ei tuosta vaan hankita. Kaikki eivät ole sosiaalisia perhosia, joille ystävystyminen käy käden käänteessä harrastusta vaihtamalla tms. Kaikille myöskään työn saaminen ei tapahdu sormia napsauttamalla ja siksi siitä saadusta työpaikasta on pidettävä kiinni, jos haluaa pitää toimeentulonsa kuosissa.
Aika pitkälle meneviä päätelmiä teit minusta, vaikket tiedä minusta mitään. Paljastan siis jotakin. Taustalta löytyy mm. traumaattinen lapsuus alkoholistien ja todennäköisesti persoonallisuushäiriöisten vanhempien kanssa, eikä minulla ole yhtään sukulaista, johon olisin nyt lähes kolmekymppisenä tekemisissä.
Lapsuus aiheutti masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriön yms., jota olen hoitanut terapialla ja työstämällä omia ongelmani. Taustani vuoksi olen kärsinyt mm. läheisriippuvuusesta ja vanhemmista irtautuminen kesti kauan. Lisäksi ajauduin reilu parikymppisenä sairauksiin seurustelu- ja ystävyyssuhteisiin. Meni aikainsa, kun sain katkottua ihmissuhteet, jotka eivät tehneet minulle hyvää.
Toisaalta olen opiskellut itselleni ammatin alalta, jolla tiesin olevan työvoimapulaa. Työllistyin ja löysin minulle sopivan työpaikan. Nyt harkitsen yrittäjyyttä. Olen myös koittanut pysyä aktiivisena ja harrastanut minulle iloa tuovia asioita. Lisäksi olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä. Olen saanut näissä ympyröissä paljon kavereita ja olen onnellinen. Parisuhdetta ei ole, mutta en anna sen häiritä liiemmin.
Tätä taustaa vasten välillä ihmettelen, miksi monet tuntuvat antavan periksi.
Ap
Minulla on samantyylinen tausta, tosin vanhemmat vuorenvarmasti persoonallisuushäiriöisiä. Olen nyt 30 ja terapian ja ehdollistumien murtamisen jälkeen siinä pisteessä, että tunnelin päässä alkaa näkyä omaa voimaa ja tulevaisuutta. Eikä vain hapuilevien, jonkinlaisten tyhjässä leijuvien pelastusrenkaiden jatkumoa.
Olen tehnyt esim. työpaikalla huomion, että jostakin syystä näen ja reagoin työympäristössä voimakkaasti, kun huomaan asian, johon on mahdollista vaikuttaa. Ja turhaudun muiden turtuneisuuteen, siihen että "näin se nyt vaan on", varsinkin jos haitta on toistuva. Kynnys asettaa tiukkoja rajoja on kova, ja omaa hyvinvointia ei nähdä prioriteettina. Puhutaan, vatvotaan, surkutellaan. Muttei nähdä, että oikein edes voisi vaikuttaa? Tyydytään.
Luulen, että ihmisyyden varjopuolien kanssa kasvaminen kasvattaa ensin läheisriippuvuuteen ja/tai sietämään kaikenlaista paskaa. Ja jossain kohtaa on henkilökohtaisen kuilun äärellä eikä enää voi muuta kuin tehdä isoja päätöksiä. Sitten alkaa se savotta, jonka lopussa on näkemys siitä, että todellakin voin muuttaa päivien sisältöä, sitä mitä haluan elämääni ja mitä en. Ei välttämättä heti eikä isoja asioita, mutta ihan jo sitä että nyt tekee mieli teetä, keitän teetä. Siitä se lähtee.
Kai se vaatii tietoisuutta siitä, että mitä on ja mitä voisi olla ovat kaukana toisistaan. Ja tietoisuutta ylipäätään. Moni on ympäröivän asenneilmapiirin orja, jos ei ole tottunut olemaan erillinen perheestään tai sosiaalisesta viitekehyksestään. Tuntuu, ettei "voi". Jostain sekin sisäinen uskomus on syntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on liian hyväosainen ymmärtääkseen elämän realiteetteja. Esimerkiksi ystäviä ei tuosta vaan hankita. Kaikki eivät ole sosiaalisia perhosia, joille ystävystyminen käy käden käänteessä harrastusta vaihtamalla tms. Kaikille myöskään työn saaminen ei tapahdu sormia napsauttamalla ja siksi siitä saadusta työpaikasta on pidettävä kiinni, jos haluaa pitää toimeentulonsa kuosissa.
Aika pitkälle meneviä päätelmiä teit minusta, vaikket tiedä minusta mitään. Paljastan siis jotakin. Taustalta löytyy mm. traumaattinen lapsuus alkoholistien ja todennäköisesti persoonallisuushäiriöisten vanhempien kanssa, eikä minulla ole yhtään sukulaista, johon olisin nyt lähes kolmekymppisenä tekemisissä.
Lapsuus aiheutti masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriön yms., jota olen hoitanut terapialla ja työstämällä omia ongelmani. Taustani vuoksi olen kärsinyt mm. läheisriippuvuusesta ja vanhemmista irtautuminen kesti kauan. Lisäksi ajauduin reilu parikymppisenä sairauksiin seurustelu- ja ystävyyssuhteisiin. Meni aikainsa, kun sain katkottua ihmissuhteet, jotka eivät tehneet minulle hyvää.
Toisaalta olen opiskellut itselleni ammatin alalta, jolla tiesin olevan työvoimapulaa. Työllistyin ja löysin minulle sopivan työpaikan. Nyt harkitsen yrittäjyyttä. Olen myös koittanut pysyä aktiivisena ja harrastanut minulle iloa tuovia asioita. Lisäksi olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä. Olen saanut näissä ympyröissä paljon kavereita ja olen onnellinen. Parisuhdetta ei ole, mutta en anna sen häiritä liiemmin.
Tätä taustaa vasten välillä ihmettelen, miksi monet tuntuvat antavan periksi.
Ap
Minulla on samantyylinen tausta, tosin vanhemmat vuorenvarmasti persoonallisuushäiriöisiä. Olen nyt 30 ja terapian ja ehdollistumien murtamisen jälkeen siinä pisteessä, että tunnelin päässä alkaa näkyä omaa voimaa ja tulevaisuutta. Eikä vain hapuilevien, jonkinlaisten tyhjässä leijuvien pelastusrenkaiden jatkumoa.
Olen tehnyt esim. työpaikalla huomion, että jostakin syystä näen ja reagoin työympäristössä voimakkaasti, kun huomaan asian, johon on mahdollista vaikuttaa. Ja turhaudun muiden turtuneisuuteen, siihen että "näin se nyt vaan on", varsinkin jos haitta on toistuva. Kynnys asettaa tiukkoja rajoja on kova, ja omaa hyvinvointia ei nähdä prioriteettina. Puhutaan, vatvotaan, surkutellaan. Muttei nähdä, että oikein edes voisi vaikuttaa? Tyydytään.
Luulen, että ihmisyyden varjopuolien kanssa kasvaminen kasvattaa ensin läheisriippuvuuteen ja/tai sietämään kaikenlaista paskaa. Ja jossain kohtaa on henkilökohtaisen kuilun äärellä eikä enää voi muuta kuin tehdä isoja päätöksiä. Sitten alkaa se savotta, jonka lopussa on näkemys siitä, että todellakin voin muuttaa päivien sisältöä, sitä mitä haluan elämääni ja mitä en. Ei välttämättä heti eikä isoja asioita, mutta ihan jo sitä että nyt tekee mieli teetä, keitän teetä. Siitä se lähtee.
Kai se vaatii tietoisuutta siitä, että mitä on ja mitä voisi olla ovat kaukana toisistaan. Ja tietoisuutta ylipäätään. Moni on ympäröivän asenneilmapiirin orja, jos ei ole tottunut olemaan erillinen perheestään tai sosiaalisesta viitekehyksestään. Tuntuu, ettei "voi". Jostain sekin sisäinen uskomus on syntynyt.
Hyvää pohdintaa! Kiitos
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on liian hyväosainen ymmärtääkseen elämän realiteetteja. Esimerkiksi ystäviä ei tuosta vaan hankita. Kaikki eivät ole sosiaalisia perhosia, joille ystävystyminen käy käden käänteessä harrastusta vaihtamalla tms. Kaikille myöskään työn saaminen ei tapahdu sormia napsauttamalla ja siksi siitä saadusta työpaikasta on pidettävä kiinni, jos haluaa pitää toimeentulonsa kuosissa.
Aika pitkälle meneviä päätelmiä teit minusta, vaikket tiedä minusta mitään. Paljastan siis jotakin. Taustalta löytyy mm. traumaattinen lapsuus alkoholistien ja todennäköisesti persoonallisuushäiriöisten vanhempien kanssa, eikä minulla ole yhtään sukulaista, johon olisin nyt lähes kolmekymppisenä tekemisissä.
Lapsuus aiheutti masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriön yms., jota olen hoitanut terapialla ja työstämällä omia ongelmani. Taustani vuoksi olen kärsinyt mm. läheisriippuvuusesta ja vanhemmista irtautuminen kesti kauan. Lisäksi ajauduin reilu parikymppisenä sairauksiin seurustelu- ja ystävyyssuhteisiin. Meni aikainsa, kun sain katkottua ihmissuhteet, jotka eivät tehneet minulle hyvää.
Toisaalta olen opiskellut itselleni ammatin alalta, jolla tiesin olevan työvoimapulaa. Työllistyin ja löysin minulle sopivan työpaikan. Nyt harkitsen yrittäjyyttä. Olen myös koittanut pysyä aktiivisena ja harrastanut minulle iloa tuovia asioita. Lisäksi olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä. Olen saanut näissä ympyröissä paljon kavereita ja olen onnellinen. Parisuhdetta ei ole, mutta en anna sen häiritä liiemmin.
Tätä taustaa vasten välillä ihmettelen, miksi monet tuntuvat antavan periksi.
Ap
Edes terapia ei aina kasvata kovinkaan hyvää itsereflektiokykyä minkä voi tästäkin huomata. Ei tulisi mieleenkään tehdä tämmöistä aloitusta. "Kun MINÄ olen selvinnyt niin minä en kyllä ymmärrä että miksi muut eivät selviä päläpälä..." 😅
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on liian hyväosainen ymmärtääkseen elämän realiteetteja. Esimerkiksi ystäviä ei tuosta vaan hankita. Kaikki eivät ole sosiaalisia perhosia, joille ystävystyminen käy käden käänteessä harrastusta vaihtamalla tms. Kaikille myöskään työn saaminen ei tapahdu sormia napsauttamalla ja siksi siitä saadusta työpaikasta on pidettävä kiinni, jos haluaa pitää toimeentulonsa kuosissa.
Aika pitkälle meneviä päätelmiä teit minusta, vaikket tiedä minusta mitään. Paljastan siis jotakin. Taustalta löytyy mm. traumaattinen lapsuus alkoholistien ja todennäköisesti persoonallisuushäiriöisten vanhempien kanssa, eikä minulla ole yhtään sukulaista, johon olisin nyt lähes kolmekymppisenä tekemisissä.
Lapsuus aiheutti masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriön yms., jota olen hoitanut terapialla ja työstämällä omia ongelmani. Taustani vuoksi olen kärsinyt mm. läheisriippuvuusesta ja vanhemmista irtautuminen kesti kauan. Lisäksi ajauduin reilu parikymppisenä sairauksiin seurustelu- ja ystävyyssuhteisiin. Meni aikainsa, kun sain katkottua ihmissuhteet, jotka eivät tehneet minulle hyvää.
Toisaalta olen opiskellut itselleni ammatin alalta, jolla tiesin olevan työvoimapulaa. Työllistyin ja löysin minulle sopivan työpaikan. Nyt harkitsen yrittäjyyttä. Olen myös koittanut pysyä aktiivisena ja harrastanut minulle iloa tuovia asioita. Lisäksi olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä. Olen saanut näissä ympyröissä paljon kavereita ja olen onnellinen. Parisuhdetta ei ole, mutta en anna sen häiritä liiemmin.
Tätä taustaa vasten välillä ihmettelen, miksi monet tuntuvat antavan periksi.
Ap
Edes terapia ei aina kasvata kovinkaan hyvää itsereflektiokykyä minkä voi tästäkin huomata. Ei tulisi mieleenkään tehdä tämmöistä aloitusta. "Kun MINÄ olen selvinnyt niin minä en kyllä ymmärrä että miksi muut eivät selviä päläpälä..." 😅
Miten määrittelet itsereflektiokyvyn? Eikö se juuri tarkoita sitä, että kykenee reflektoimaan itseään, omia toimintatapojaan ja näkemään omat kehittämiskohteensa? Miten itsereflektiokyvyn liittyy aloituksen kysymykseen?
Edelleen puhun terveistä ja toimintakykyisistä ihmisistä, jonka voi lukutaitoinen ihminen havaita aloitukstaesta. En traumatisoituneista tai samojen juttujen kanssa kamppailleista kuin minä. Koen, että matkalla on myös ollut onnea, kun itse olen selvinnyt näin hyvin.
Ap
Hyvä aloitus. Musta tuntuu, et sellainen avuttomuus ja pelkkä valittaminen on jotenkin liian helppoja ja menee muilta ihmisiltä läpi. Itsellä ei ainakaan mene läpi, jos joku kaveri viidettä vuotta valittaa parisuhteen tilasta. Kyllä sitten kysyisin, että onko tähän jotakin ratkaisujakin mietitty.
Oikis?