Onko kellään surua siitä että oma lapsi on jo aikuinen?
Ihan kun itsellä ei olisi enää mitään virkaa.
Homma hoidettu ja yksinäinen vanhuus edessä.
Kommentit (18)
Toivottavasti hän on läsnä aikuisenakin elämässämme, toki eri tavalla mutta kuitenkin.
Koittaa nyt päättää. Eikös lapsia omaavilla pitänyt olla lapset vanhanakin ja vain velat kuolee yksinäisinä?
Sitten vasta sureekin kun lapsi on vanha 85v? Hanki jotain sisältöä elämään, onko se mahdollista?
En usko että lapsemme meidät unohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Koittaa nyt päättää. Eikös lapsia omaavilla pitänyt olla lapset vanhanakin ja vain velat kuolee yksinäisinä?
Nyt olet kyllä asiasta jutellut jonkun muun kanssa.
Kyllä,olen surullinen,kun aika meni niin nopeasti.Nyt tosiaan tuntuu,että minua ei enää tarvita mihinkään paitsi rahanantajaksi.Surullista myös se,että ennen teimme kaikkea kivaa yhdessä,nykyään olen koko ajan yksin. Välillä oikeasti Itkettää!!Vaan,eihän se mitää auta,sellaista elämä on.Pitäis vaan osata nauttia tästäkin hetkestä.
Sellainen haikea olo oli, kun lapsi muutti omilleen opiskelupaikkakunnalle 19-vuotiaana. Mutta en sanoisi sitä suruksi. Hän asuu nykyään 5 km päässä ja nähdään usein.
Laitoin äsken kommenttia että pitää keksiä itselleen pajon tekemistä.
Ja kysellä lapsen kuulumisia.
Kommenttia ei hyväksytty.
Luonnollista surra tuota vaihetta minusta. Onhan sitä samaan aikaan myös iloinenkin että on saanut nuoren jaloilleen. Tekee tilinpäätöstä siitä miten vanhempana välillä paremmin ja välillä huonommin pystyi olemaan läsnä lapselle.
Kannattaa hommata ihan oma elämä eikä elää pelkästään lasten kautta. Helpottaa kummasti sitä vaihetta, kun pesä tyhjenee. Minusta on ihanaa, kun lapset ovat jo aikuisia ja pärjäävät omillaan ja saan keskittyä 100% mihin haluan. Olen silti edelleen läheinen lasteni kanssa ja yhteydessä heihin säännöllisesti. Enää vain en ole vastuussa heidän tekemisistään ja se on jopa vapauttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä,olen surullinen,kun aika meni niin nopeasti.Nyt tosiaan tuntuu,että minua ei enää tarvita mihinkään paitsi rahanantajaksi.Surullista myös se,että ennen teimme kaikkea kivaa yhdessä,nykyään olen koko ajan yksin. Välillä oikeasti Itkettää!!Vaan,eihän se mitää auta,sellaista elämä on.Pitäis vaan osata nauttia tästäkin hetkestä.
Mikä estää sinua tekemästä edelleen asioita yhdessä lapsesi kanssa? Minä ainakin käyn silloin tällöin äidin kanssa lounaalla, teatterissa tms. Olen asunut jo 25 vuotta omillani.
Voi kun muistan kortin kun lapseni oli ala-koulussa. On kirjoittanut siihen että: Rakastan sinua ikuisesti. 🌹
Kunhan saat lapsenlapsia, muuttuu ääni kellossa
Lapseni muutti 19-vuotiaana kotoa muuttaen suoraan Keski-Eurooppaan opiskelemaan. Olo on lähinnä helpottunut, kun saadaan vain miehen kanssa kahden täällä rauhassa oleskella.
Ei ole surua, iloa on.
Hienon lapsen kasvatin ja onneksi osasin nauttia lapsuushetkistä hänen kanssaan. Nyt vaan ihaillen katson, miten on löytänyt paikkansa maailmassa ja nautin omasta elämästäni täysillä, enkä haikaile perään. Ja kun ollaan yhdessä, niin taas meillä on kivaa.
Haluaisitko ap, että lapsesi olisi kehitysvammainen ja pysyisi ikuisesti esim. 6-vuotiaan kehitystasolla? Olisit kiitollinen, että lapsesi on terve ja pystyy elämään normaalia elämää itsenäisesti. Ota koira, jos haluat vielä tuossa iässä jonkun hoidokin.
Olen itse tullut ikään, että muistelen joskus, kun lapseni oli pieni. Tämä on aika yleistä, vanhemmat muistelee näitä mitä lapset ovat sanoneet tai tehneet aikoinaan. Uusia muistoja ei enää tule eli se on kyllä vähän surullista.
Jotain sellaista tulee ajatelleeksi.
Toki tuo tuossa hetken vielä on.
Koitan varastoida tätä rakkautta, onko se mahdollista, en tiedä.
Mutta niin se elämä menee.