Lapsen voimakas kiintyminen mummuun

Anna lapsesi rakastaa mummia täysin rinnoin! Ei se ole teiltä pois. Koska teidän rakkautenne on lapselle itsestään selvää, ei hän sitä kinuakaan.



Ja mitä voisitte tehdäkään? Kieltää mummia tulemasta? Tai vielä pahempaa, kieltää mummia leikkimästä lapsen kanssa? Silloinhan lapsi vasta ymmällään olisi ja ihmettelisi mitä on tehnyt väärin, kun mummi ei enää välitä.



Olkaa onnellisia, että teillä on noin ihana mummi (meillä ei ole kovin kiva ja silti lapset tykkää)! Naurakaa asialle ja antakaa lapsen ja mummin touhuta. Meillä esikoinen tykästyi yhteen tarhan tätiin, kotonakin huusi apuun, jos vaikka satutti itsensä. En ollut moksiskaan, nauratti vain. Ei kukaan voi vanhempien ohi mennä kuitenkaan!

Meillä poika nyt 2v6kk ja kiintymykset menneet niin et ensin äiti sitten isä. Nyt ollaan koton a tuossa isävaiheessa silloin kun iskä on kotona. Mä olen vaan tyytyväinen sillä meillä ainakin isä on joutunut heräämään todellisuuteen ja olemaan lapsen kanssa eri lailla kun lapsi sen itse ilmaisee.

Mitä tulee mummuun ja paappaan asetelma on vähän sama. Ensin oli mummukausi, sitten paappakausi ja nyt taas mummukausi. Tämä siis omien vanhempien kohdalla. Eli minä, iskä sekä paappa ei olla mitään jos mummu on paikalla. muut kelpaa silloin jos mummu on poissa. Ja pikkusisko ei saa edes tulla pojan ja mummun väliin.

Miehen isä eli toinen paappa kelpaa aina koska mummua ei ole.

Mutta jos meistä kaikista pitää lapsen maailmassa joku vetää ylitse muiden on se tällä hetkellä mummu.

Tytöllä 1v5kk ei vielä suosikkeja ole.

Mun mielestä normaalia kehitykseen liittyvää. Ja ainahan isovanhemmilta saa erilailla huomiota, joka varmaan selittää asiaa.

Älä huolestu!

Itse olen onnellinen kun oma äitini on kiintynyt meidän tyttöön (1v8kk) todella paljon ja tunne on molemminpuolinen. Äitini pyytää tosi usein tyttöämme heille hoitoon. Silloin kun mummo on paikalla, tyttö tuskin huomaa meitä. Minusta tämä ei ole kuitenkaan meiltä pois, tiedän että olemme tärkeimmät tytölle.

Älä siis sure, monet suree sitä kun isovanhemmat eivät välitä.

Meillä nyt 4-vuotias poika ja on aina ollut erittäin kiintynyt anoppiini, jota näkee usein. Aiemmin asia hieman vaivasi minuakin, kai se oli tavallaan äidin mustasukkaisuutta, kun lapsi mummon läsnäollessa oli kiinnostunut vain ja ainoastaan hänestä. Mummosta on tietysti helppo pitää kun mummo varaa koko vierailunsa ajan aikansa pelkästään lapsen huomioimiseen ja leikittämiseen, sylittelyyn yms. Äideillä on usein kotona muutakin tekemistä, joten on mahdoton ajatus koko aikaa viihdyttää lasta, eikä ole tarpeenkaan.



Poikamme viihtyy edelleen mummon luona ja käy yökylässäkin, mutta kuulemma kyselee kuitenkin ajoittain koska hänet haetaan, ja kun menin viikon kesälomailun jälkeen hakemaan poikaa mummolasta, niin poika oli taas täysin minun perääni pari päivää.



Eli ei syytä huoleen, minusta on ihanaa jos lapsilla on lämmin suhde isovanhempiinsa, kaikilla näin ei ole. Vanhemmat ovat kuitenkin lapselle tärkeitä, eikä kiintymys mummoon vähennä hänen rakkauttaan teihin. Anna lapsesi ja mummosi nauttia toistensa seurasta ja ota se vaikka hetken hengähdystaukona kun mummo tulee viihdyttämään lastanne :)

Meidän poika (2v2kk) on ihan mummun ja papan poika kun sinne mennään käymään. Samoin veljen poika, jolla ikää 2,5v. Se on ollut aina niin, että kun mummu tai pappa on lähellä, ei äitiä ja isiä olekaan. Paitsi jos oikein pahasti satuttaa, silloin kelpaa parhaiten äidin syli. Minusta tuo on vapauttavaa:) Enkä ole koskaan ajatellut, ettei se olis ok saati tuntenut siitä huonoa mieltä.

on samanlainen kiintyminen ukkiinsa, mieheni isään. Poika näkee ukkia (ja mummiakin, tosin mummi näyttää kelpaavan vain ruoanlaittajaksi) viikoittain, käy yökylässäkin ainakin kerran kuussa. Ukki jaksaa aina leikkiä ja hassutella pojan kanssa. Minusta on vain ihanaa, että lapsella on noin rakas ja läheinen suhde ukkiinsa, vaikka välillä kyllä kirpaisee sydämestä, kun poika tokaisee minulle ukin luota hakiessani: " miksi sinä jo nyt tulit, voisitko vielä lähteä vähäksi aikaa pois" .

Meillä isovanhemmat eivät asu kovin kaukanakaan mutta kun toinen mummu ei omaa ajokorttia ja liikkuu julkisilla kovin huonosti ja arasti niin tuleminen on aina niin suunniteltua ja ajoittaista että sitä toivoisi kyllä enemmän. Lapset kuitenkin soittelevat hälle usein ja pyytävät tulemaan ja ovat tietenkin aivan haltioissaan kun hän sitten tulee.



Toinen tapaus on ns. minä-itse-ja-minun-oma-aikani. Tätä mummoa ei kauheasti kiinnosta olla lasten arjessa. Pyytämällä saa pyytää että tulee ja sittenkin on vain pari tuntia. Lapset kyllä hänestä puhuvat ja ovat mielissään kun sitten tulee. Jos on suunnitellut menevänsä mökille viikonlopuksi (niinkuin melkein joka viikonloppu menee) niin häntähän ei sieltä pois saa, ellei sitten ole aivan hätätapaus. Viimeksi tänään pyydettiin auttamaan lastenhoidossa illaksi kun itse olen flunssan kourissa sängyssä ja piti selvitä 3 lapsen kotihoidosta. Isäntä joutui olemaan töissä ja olisi ollut asiakastapaamisia vielä illallakin. Mutta eihän hän nyt voi tulla kun miesystävä on lääkärissä ja eihän sitä tiedä kuinka kauan siinä menee. Pyysin siis illaksi. En sitten viitsinyt sanoa että eihän ne lääkäritkään iltaan asti häntä tutki kun aamu kasilta oli terkkariin mennyt käden takia....



Eli minä ainakin ottaisin riemumielin vastaan mummon, joka olisi lasten arjessa mukana ja tulisi usein käymään.

Ja haluaa kyllä kertoa halunsa ja kenet kulloinkin kelpuuttaa. Isovanhempiin meillä ei tuollaista suhdetta ole, mutta perheen sisällä vaihtelee kenet haluaa. Hyvällä tuulella ollessaan saattaa ehdottomasti haluta vain 5v isosiskonsa auttamaan, joskus sitten isänsä, mutta yleensä ainakin tyytymättömänä äitinsä. Isoveli 7v kelpaa sitten vain viihdytysosastoon. Kyllä hieman hämmästytti yhdessä kylässä kun tyttö halusi kävellä portaissa ja vain isosiskon käsi apuna kelpasi, äidin kiljui pois. No isosisko oli tästä kyllä hyvin ylpeä, kun hän oli niin tärkeä! Tuntuu että tuollainen siis lujittaa keskinäistä suhdetta kun se toinen osapuolikin saa kiintymyksen osoituksia, niin on halukas sitten jakamaan enemmän huomiota takaisin.

Lapselle on hyväksi, jos on enemmänkin kuin vain äitiin ja isään kiintymyssuhde, siis aikuiseen. Muita kiintymyssuhteita voi olla siis esim. isovanhemmat, kummit, tädit, sedät, päiväkodin henkilökunnasta tmv. Yritä ajatella tilanne positiivisesti ja niin kuin muutkin sanoivat, kyllä lapsenne rakastaa teitä aivan varmasti ja paljon!

että myös tyttäreni on ollut samanlainen jo vuosia mummia tavatessaan.

Harvoin nähdään, niin siitäkin syystä mummi antaa lapsenlapsilleen paljon aikaa. Itse voi levähtää. ;)



Toinen asia mitä joskus ihmettelin ja mistä olin iloinenkin, kun vuoden ikäinen poika kiintyi vaariin, ja isovanhemmille mennessä hän tarkisti aina ensin että missä hän on. Aina oli vaarille asiaa ja vaarin syliin piti päästä. Olen onnellinen että lapsella ehti olla tälläinen lyhyt suhde isoisäänsä, sillä vaari oli jo vanha eikä enää elä.

sama juttu. Poika 1v8kk on kova mummin perään. Olemme joskus hakeneet poikaa äitini kanssa puistotädiltä ja aina poika juoksee ensin mummin syliin, minun ohi.



Mummilassa ollessa istuu aina mummin sylissä ja kiehnää. Pitää olla melkein poski poskea vasten. Poika myös itkee, kun lähdetään ja tarrautuu mummiin tai vaariin kiinni.



Joskus vanhempani ottavat poikaa johonkin mukaansa ja kun palauttavat, niin poika itkee kotiovella.



Samoin meillä, poika " puhuu" mummista. Hokee siis mummi mummi, vaikka ei osaa vielä puhua kuin muutamia sanoja.



Minä olen ihan tyytyväinen, että on ottanut isovanhemmat omakseen. Itsellä ei koskaan ollut hirmu läheisiä välejä mummoihin ja vaareihin. Me usein huvittuneina naureskellaan pojan kiintymykselle, mutta itse en tunne mustasukkaisuutta. Ehkä tuntisin jos kysessä olisi appivanhemmat. Tiedän ihan varmasti, että olen poikani elämän tärkein ihminen isänsä lisäksi, joten ei huoleta tämä söpö kiintymyssuhde.



Minullekin oli kyllä uutta, että tämähän onkin melko tavallista, ainakin vastaajista päätellen.



T. lappu

Onpa ollut helpottavaa lukea tästä aiheesta, sillä se koskee meidänkin jokapäiväistä elämäämme, eikä ole kovin helppo keskustelunaihe ihan kenen tahansa kanssa. Kiitos aloituksesta!



Meilläkin on pian 1v 8kk ikäinen tyttö, joka on myös tosi kiintynyt mummoonsa - meidän tapauksessa anoppiini. Mummo ja tyttömme tapaavat toisiaan aika paljon, yhdestä kolmeenkin kertaan viikossa. Joka kerta tyttö saa mummolta tämän täydellisen huomion, ja esimerkiksi hyvästelyt saattavat kestää (mummon osalta) varttitunnin -aina. Omasta mielestäni mummon laantumaton hössötys menee aivan yli ja ahdistun pelkästään sen seuraamisesta, mutta lapsi (appivanhempieni ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa lapsenlapsi) ilmeisesti tykkää.



Mummon läsnäollessa minä olen todellakin lapselleni näkymätön, eikä hän esim. edes huomaa, jos lähden vaikka kokonaan ulos mummolan ovesta (en tosin koskaan saisi kuulla, jos hän vaikka minua kaipaisikin välillä..). Mummo myös (mielestäni; voihan olla että vain " kuulen" ne jutut niin) jotenkin korostamalla korostaa minulle sitä, miten paljon tyttöni hänestä pitää. Yhtenä päivänä hän toisti varmaan viisi kertaa, kuinka " mummoa sitä vaan huudeltiin päiväunilta herätessä" tai toiste: " yhtään ei ollut äitiä ikävä mummon mussukalla" jne. Täytyy sanoa että se tekee kipeää ja - - olen tullut mustasukkaiseksi.



Järjellä ajateltuna t i e d ä n, että moinen mustasukkaisuus omasta lapsesta on ihan turhaa ja pelkästään kuluttavaa. Että lapselle on sen ihanampaa ja tärkeämpää, mitä useampia rakastavia ihmisiä hänen elämäänsä kuuluu. Että minun pitäisi olla iloinen anoppini kiinnostuksesta lastani kohtaan, ja häneltä saamastamme hoitoavusta. Että olemme mieheni kanssa lapsemme tärkeimmät ihmiset. Että äidin ja mummon roolit nyt vaan ovat kertakaikkisen erilaiset - äiti on kotitöitä tekevä itsestäänselvyys, ja mummo on jotain speciaalimpaa.



Tunteet nyt ovat vaan tällä hetkellä järjenvastaiset, ja yritän joka tapaamiskerralla sietää niitä. En tietenkään voi enkä saa estää lapseni ja mummon ihmissuhteen kehittymistä, joten täytyy vaan jotenkin opetella suhtautumaan asiaan toisin.



En tiedä, mistä kaikesta tässä on loppujen lopuksi kyse. Onko tämä ihan normaalia? Onko minulla niin huono itsetunto, että pelkään olevani riittämätön jopa omalle lapselleni? Vai olenko ensimmäisen lapsen äitinä vielä niin haavoittuvainen? Vai onko kyse minun ja anoppini välisestä, ei-mitenkään-mutkattomasta suhteesta?



Olisi todella kiinnostavaa kuulla, miten joku samantyyppistä mustasukkaisuutta kokenut on päässyt asiassa eteenpäin! Onko tunne helpottanut ajan kuluessa, toisten lasten synnyttyä tmv?



Annanmamalle sanoisin vielä, että lapsenne ei takuulla rakasta mummoaan enempää kuin teitä vanhempia. Siinä mielessä ei varmastikaan ole syytä huoleen. Tiedän kuitenkin tuon tunteen ja toivon, että me molemmat pääsemme siitä pian eroon!



t. Ompunäiti

Nyt kun luin Ompunäitin tarinan, tuli mieleen, että näinhän se menee meilläkin anopin kanssa! Eli anoppini asuu kaukana meistä ja näkee ainoata lapsenlastaan harvemmin. No, noin kerran kuukaudessa mikä on mun mielestä ihan hyvin kun välissä on satoja kilometrejä.



Oma suhteeni anoppiin on...miten sen sanois. Sitä ei ole. Meillä ei ole mitään yhteistä eikä me koskaan puhuta mistään. Mieheni on hänelle ollut aina kahdesta lapsestaan se " parempi" ja rakkaampi, se tulee ilmi monessa monessa asiassa. Näin ollen lapsenlapsi on sitten myöskin anoppini elämä. Ja minä en voi sietää hänen käyttäytymistään lastani kohtaan. Tuota ylenmääräistä hösöttämistä ja lässyttämistä (puhuu siis 2-v lapselleni kuin vähä-älyiselle)!



Ihan samalla tavalla minusta tulee pojalleni näkymätön ihminen, olipa paikalla kumpi tahansa mummuista mutta anoppini vielä jotenkin haluaa korostaa omaa läsnäoloaan ja tehdä itsestään vara-äidin pojalleni. Minusta se on rasittavaa. Ja sitten nämä eronhetket hän tekee niin dramaattisiksi; itkee edessä olevaa eroa ja ikäväänsä poikaamme kohtaan! Itkee siis joskus jopa niin, että 2-vuotias on sylissään!



No, kuten Ompunäiti pohti, voihan olla että tässä on kyse enemmänkin omasta anoppisuhteesta, joka ei ole toimiva ollenkaan. Mutta meidän tapauksessa olen jutellut asiasta myös toisen miniän kanssa ja tullut siihen tulokseen, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Tästä viestistä taisi tulla enemmänkin anopin parjausviesti..;)

Meidän molempien, siis mieheni ja minun vanhemmat asuvat ihan lähes vieressä. Toisille on matkaa 100metriä, toisille n. 2km. Nähdään joitain heistä aina lähes päivittäin. Miehelläni ja minulla on myös pienempiä sisaruksia, jotka ovat lapsillemme (2v ja 3kk) tosi läheisiä. Vierailemme n.kerta viikossa molemoien luona ja he käyvät taas useammin meillä.



Tiedän miltä tuntuu olla mustasukkainen omasta lapsestaan. Meidän 2v. tyttömme ei edes huomaa meidän läsnäoloa, kun isovanhemmat ovat lähellä =/ Joskus se tuntuu tosi ahdistavalta ja ihan tulee pahamieli. Asiaa kuitenkin tarkemmin ajatellen, on mieletön rikkaus, että he ovat läheisiä lapsillemme. Nyt kun lapsia on kaksi ja toinen vasta vauva, apu on tarpeen. Varsinkin kun vanhemmalla on mieletön uhma. Joskus tosin tuntuu, että ollaan vähänä liiankin läheisiä esim. anopin kanssa, mutta toistaiseksi siitä ei ole ollut mitään haittaa, päinvastoin =) On kiva kun he tulevat kylään ja saa hetken omaa rauhaa! Jos tuntuu että seinät kaatuvat päälle, voi marssia mummolaan rupattelemaan.



Esikoinen jää myös silloin tällöin yökylään mummolaan. Molempien isovanhempien kodit ovat hänelle kuin omia, koska näemme niin usein. Ei tule huonoa omaatuntoa, jos lapsi jää yökylään, kun aamulla hänet voi noutaa vaivatta lähipuistoon joka-aamuiselle puistoreissulle vaikka jo kukonlaulun aikaan, jos äidille iskee kova ikävä ;)

tosin poikamme oli 2 vuotta mummilla hoidossa,joten se selittää tietysti asiaa meillä. Itse luulen, että myös mummuilta saatu jakamaton huomio ja pieni hemmottelu tekee tehtävänsä

meillä tytsä 1½ v näkee mummia joka päivä 8-16 koska on hoidossa mummillaan ja lisäks viikonloput päälle. asutaan noin 400m päässä mummista.



aina kun puhelin tai ovikello soi, tai kun otankin vain puhelimen käteeni soittaakseni jollekin, tyttö sanoo mummi!



ei koskaan itke perääni kun vien aamulla hoitoon, päinvastoin, sanoo mulle montaa kertaa että moimoi, jos en heti lähde, äänensävy tiukkenee! =) eli mummilla ja hänellä on ihan oma juttunsa, ja hän osoittaa sen selvästi juuri haluamalla että äiti lähtee jo. en yhtään ole murheissani tästä. on niin hienoa että lapsi ja mummi tykkäävät toisistaan noin paljon!



kotona lapsi on normaalin kiintynyt vanhempiinsa, joten ei se ole meiltä pois. kamalaa olisi että lapsi itkisi paljon tai ei muuten vaan viihtyisi hoidossa mummillaan. ei silloin tarvii haluta äiskää paikalle kun on turvallinen mummi ja äiti ei pääsiskään paikalle.



yritän siis vaan sanoa että ihannetilanne sekä teillä että meillä!

huhuh onneks mun äiti ei sentään itke lapsi sylissä ikäväänsä. sanoo siis ikävoivänsä minulle esim. puhelimessa ja laittaa esim. lapsen lelut pois näkyvistä lähtömme jälkeen, koska ei kestä katsoa niitä. ja toisaalta kertoo ymmärtävänsä isoäitiä, joka ei ikävässään halua pestä lapsenlapsensa tahmaisia kädenjälkiä ikkunasta pois, koska ne muistuttavat lapsen vierailusta.



en ole kokenut mustasukkaisuutta äitiäni kohtaan, koska poikani 2.5v pitää mummista ' vain normaalisti' . ei tule mieleeni, että pitäisi enemmän kuin minusta. sen sijaan poikani on kovasti isänsä perään. oli olosuhteiden pakosta taannoin pari vuorokautta mummin hoidossa. kun menimme puolisoni kanssa hakemaan pois, poika oli vain isänsä kanssa eikä huomioinut minua juuri ollenkaan. vaan se oli vain kestettävä.



itse tulen miettineeksi, onko poikani kiintymyssuhde minuun jotenkin häiriintynyt, koska esim. hoidosta haettaessa hän ei yleensä juokse minua vastaan. jää leikkimään leikkejään, vaikka sivusilmällä kyllä varmaan huomaa, että tulin hakemaan. isänsä jos hakee, niin häntä vastaan juostaan. no, ehkä minä olen kuitenkin pojalleni paras ja ainoa äiti, joka hänellä on.