Mies ei meinaa toipua isänsä yllättävästä kuolemasta

Tyhmää roikkua kuolleissa ja menneessä. Hanki ukolle terapeutti.

2 vuotta on tosi vähän aikaa toipua läheisen ihmisen poismenosta, etenkin jos kuolema on yllättävä. Hyvä, että käy haudalla. Tue miestä ja kuuntele häntä, hän on kokenut varmasti elämänsä suurimman kriisin.

Taasko? Montako isää sillä miehellä on kun joka viikko niitä kuolee..

Ehdottomasti tarvitsee terapiaa. Edessä pidempi sessio käydä terapeutilla.

Mieheni menetti läheisensä pari kk sitten ja on ollut siitä lähtien aivan lukossa. Suhteemme on muuttunut ja hän hermoilee, ei puhu, saa raivokohtauksia, ei tunne iloa mistään, ei halua nähdä ketään ystäviään eikä ketään muitakaan, ei myöskään minun läheisiä. Tämä syö minua sisältä kokoajan enemmän ja enemmän, tuntuu että olen jo itsekin niin hukassa suhteemme tulevan kannalta. Hänen kanssaan ei saa järkevää keskustelu yhteyttä sillä se menee riitelyksi ja syyttelyksi etten ymmärrä häntä. 

Terapiaan ei todella suostu mennä eikä suostu ottamaan mitään apuja vastaan.

mikä tähän enää avuksi? Olen niin loppu

Vierailija kirjoitti:

Mieheni menetti läheisensä pari kk sitten ja on ollut siitä lähtien aivan lukossa. Suhteemme on muuttunut ja hän hermoilee, ei puhu, saa raivokohtauksia, ei tunne iloa mistään, ei halua nähdä ketään ystäviään eikä ketään muitakaan, ei myöskään minun läheisiä. Tämä syö minua sisältä kokoajan enemmän ja enemmän, tuntuu että olen jo itsekin niin hukassa suhteemme tulevan kannalta. Hänen kanssaan ei saa järkevää keskustelu yhteyttä sillä se menee riitelyksi ja syyttelyksi etten ymmärrä häntä. 

Terapiaan ei todella suostu mennä eikä suostu ottamaan mitään apuja vastaan.

mikä tähän enää avuksi? Olen niin loppu

Pari kk sitten? Tuo on todella lyhyt aika.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni menetti läheisensä pari kk sitten ja on ollut siitä lähtien aivan lukossa. Suhteemme on muuttunut ja hän hermoilee, ei puhu, saa raivokohtauksia, ei tunne iloa mistään, ei halua nähdä ketään ystäviään eikä ketään muitakaan, ei myöskään minun läheisiä. Tämä syö minua sisältä kokoajan enemmän ja enemmän, tuntuu että olen jo itsekin niin hukassa suhteemme tulevan kannalta. Hänen kanssaan ei saa järkevää keskustelu yhteyttä sillä se menee riitelyksi ja syyttelyksi etten ymmärrä häntä. 

Terapiaan ei todella suostu mennä eikä suostu ottamaan mitään apuja vastaan.

mikä tähän enää avuksi? Olen niin loppu

SINÄ olet loppu kun miehesi menetti läheisensä pari kk sitten? Voi jumalauta.

Isäni poismeno oli odotettavissa mutta äkillinen. Toipuminen kesti 5 vuotta. 

Kyllä puoliso voi olla loppu jos pari kuukautta on maalitauluna. Normaali surureaktio voi muistuttaa masennusta. Aloittajalle sanoisin että jonnekin miehen olisi hyvä mennä puhumaan tunteistaan. Perheasiainneuvottelukeskus tulee ekana mieleen, matalan kynnyksen paikka ja maksuton. Mulla on todella hyvä kokemus yhdestä psykologista, vieläkin tulee hänen neuvot mieleen vaikka aikaa jo yli kymmenen vuotta. Tietty voi käydä myös huono tuuri jos liikaa tuputetaan uskontoa mutta sitten voi mennä muualle. Lapsen poismenosta ei varmaan koskaan pääse yli mutta vanhempaa ei ehkä ole luonnollista surra loppuikäänsä. Ikävä voi olla ja lämpimät muistot mutta elämän olisi hyvä jatkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni menetti läheisensä pari kk sitten ja on ollut siitä lähtien aivan lukossa. Suhteemme on muuttunut ja hän hermoilee, ei puhu, saa raivokohtauksia, ei tunne iloa mistään, ei halua nähdä ketään ystäviään eikä ketään muitakaan, ei myöskään minun läheisiä. Tämä syö minua sisältä kokoajan enemmän ja enemmän, tuntuu että olen jo itsekin niin hukassa suhteemme tulevan kannalta. Hänen kanssaan ei saa järkevää keskustelu yhteyttä sillä se menee riitelyksi ja syyttelyksi etten ymmärrä häntä. 

Terapiaan ei todella suostu mennä eikä suostu ottamaan mitään apuja vastaan.

mikä tähän enää avuksi? Olen niin loppu

SINÄ olet loppu kun miehesi menetti läheisensä pari kk sitten? Voi jumalauta.

No minkä nainen empatialleen mahtaa, se kohdistuu lapsiin ja eläimiin.

Ei tuo minusta mitenkään epänormaalilta kuulosta. Mulla meni useita vuosia toipua äitini kuolemasta. Ei kai surussa mitään pahaa ole. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä puoliso voi olla loppu jos pari kuukautta on maalitauluna. Normaali surureaktio voi muistuttaa masennusta. Aloittajalle sanoisin että jonnekin miehen olisi hyvä mennä puhumaan tunteistaan. Perheasiainneuvottelukeskus tulee ekana mieleen, matalan kynnyksen paikka ja maksuton. Mulla on todella hyvä kokemus yhdestä psykologista, vieläkin tulee hänen neuvot mieleen vaikka aikaa jo yli kymmenen vuotta. Tietty voi käydä myös huono tuuri jos liikaa tuputetaan uskontoa mutta sitten voi mennä muualle. Lapsen poismenosta ei varmaan koskaan pääse yli mutta vanhempaa ei ehkä ole luonnollista surra loppuikäänsä. Ikävä voi olla ja lämpimät muistot mutta elämän olisi hyvä jatkua.

Mikä maalitaulu! Suru ei ole masennusta, suru on surua, mutta jos sureva ei saa surra vaan hänen on ensisijaisesti ajateltava puolisonsa tunteita, totta helvetissä se vaikeuttaa myös parisuhdetta ja koko elämää. Surua ei kannata yrittää selittää tai terapoida pois.

Kaksi kuukautta on lyhyt aika. Suru häiriintyy kiirehtimisestä.

Kirjoituksesi oli kokoelma kliseitä, mutta siinä olet oikeassa ettei oman lapsen kuolemasta pääse koskaan yli. Elämä voi jatkua siitä huolimatta, surussakin, surun ansiosta.

Minä menetin äitini 4v sitten. Ekat 2v oli aika rankkoja, ei sitä turhaan sanota surutyöksi. 

12, surun kiirehtimistä ei ole se että puolison paikka ei ole olla raivokohtausten kohteena. Veikkaan että tietämykseni surusta ja masennuksesta on vähintään keskitasoa eikä pelkkiä kliseitä. Tuliko sinulle nyt hyvä olo kun sait "nollata" jonkun toisen yrityksen auttaa? T:9

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä puoliso voi olla loppu jos pari kuukautta on maalitauluna. Normaali surureaktio voi muistuttaa masennusta. Aloittajalle sanoisin että jonnekin miehen olisi hyvä mennä puhumaan tunteistaan. Perheasiainneuvottelukeskus tulee ekana mieleen, matalan kynnyksen paikka ja maksuton. Mulla on todella hyvä kokemus yhdestä psykologista, vieläkin tulee hänen neuvot mieleen vaikka aikaa jo yli kymmenen vuotta. Tietty voi käydä myös huono tuuri jos liikaa tuputetaan uskontoa mutta sitten voi mennä muualle. Lapsen poismenosta ei varmaan koskaan pääse yli mutta vanhempaa ei ehkä ole luonnollista surra loppuikäänsä. Ikävä voi olla ja lämpimät muistot mutta elämän olisi hyvä jatkua.

Mikä maalitaulu! Suru ei ole masennusta, suru on surua, mutta jos sureva ei saa surra vaan hänen on ensisijaisesti ajateltava puolisonsa tunteita, totta helvetissä se vaikeuttaa myös parisuhdetta ja koko elämä

Lapsen menetys on suru siinä missä muutkin. Toki jotkut lapsen menettäneet haluaa sillä perusteella saada itselleen oikeuden kiusata läheisiään koko loppuelämänsä.

0/5.

Mutta en pysty kuvittelemaan tilastollisen tutkimuksen ulkopuolella ainuttakaan tilannetta, jossa on aiheellista kysyä "onko tämä normaalia". Ei sillä ole mitään väliä, mikä on normaalia. Yleensä tarkoitetaankin jotakin sellaista kuin "onko tämä hyvä".

Se on normaalia. Isä voi olla yhtä tärkeä pojalle, kuin äidin turva tyttärelle. Muutos oli liian iso elämään kuoleman vuoksi. Ei pidä tuomita surijaa. Se vaatii aikaa vuosia. Ja ehkä toi turvattomuuden. Onko hänellä vielä äiti, tukeeko äiti poikaa. Ehkä työ vie aikaa tai arki siltä, että hän ehtisi käsitellä asiaa ja levätä. Vaikka tekeminen voi toisaalta viedä ajatukset muualle. Onko mies vaativa että haluaisi jotain mitä et voi antaa vai et osaa sanoa mitään, auttaa. Onko sulla psykologista kykyä rauhoittaa toista, ystävällisyys. Mutta ei toki voi esittää että kiinnostaa, jos ei kiinnosta, jos tympii. Sun ei ole pakko katsoa toisen suremista, sen kun eroat jos ahdistaa liikaa ja olette nuoria.

Et taida olla menettänyt ketään rakasta. Sinun itsesi takia toivon että menetät (äitisi) ja siten ymmärrät mitä miehesi kokee.

Kai te tiedätte, että nämä surun kieltäjät ovat trolleja, jotka vain esittävät psykopaatteja saadakseen teidät raivostumaan?

Jos joku mies kirjoittaisi että nainen suree äitiään ja että on ihan loppu, miltä se tuntuisi?