Mistä tiesit eron jälkeen, että ero oli oikea ratkaisu?

mitä ei ole tuntenuut ptkään aikaan. Ahdistus tipotiessään ja voi taas nauttia arjessakin ihan pienistä asioista ja kotona on kiva olla.



Meillä on eroprosessi vielä ihan kesken mutta mies on muuttanut jo muihin nurkkiin asumaan ja kotona on jo levollista vaikka ei tavaroitaan ole vielä hakenutkaan.

Ekassa avioerossa heräsin joka aamu iloisena siihen, että vieressäni ei makaa joku joka haukkuu minua koko ajan ja joka piti minua epäonnistuneena kaikessa. Oli ihanaa hengittää vapaasti ja olla oma itseni.



Toisessa erossa lähdin väkivaltaisesta suhteesta, jossa todellakin pelkäsin henkeni edestä ja kun olin saanut oman asunnon ja avaimen summerioven takaa, olin huomattavan helpottunut siitä, etten enää pelkää ja ole suunnattoman ahdistunut koko ajan.



Yleensäkin jos yhdessä oleminen pelottaa enemmän kuin yksin jääminen niin silloin ero on oikea ratkaisu.

Hartiajännityskin hävisi. Eikä meillä edes ollut mikään riitaisa ero, kunhan vain oltiin kasvettu nuorista aikuisiksi ja erilleen, eivätkä elämäntavat ja -suunnitelmat kohdanneet.

oli vapautunut olo :)



Suhteessa tuli loppuaikoina semmoinen olo, niinkuin minua ei enää olisi olemassa. Näin jälkeenpäin tuntuu oudolta, että niinkin voi tuntea.

Ko. mies oli lievästi sanottuna hallitseva.

eron jälkeen heräsin painajaiseen, jossa vielä asuin sen tyypin kanssa. Niissä unissa ryhdyin epätoivosesti miettimään pakosuunnitelmaa.

Herättyäni ahdistus katosi heti kun tajusen sen olleen vain unta.

Voin olla oma itseni, oman elämäni ohjaksissa. Kaksi ihan pientä lasta kainalossa lähdin. Arki oli kovaa työtä, mutta se oli oman näköistäni.



Kun ihmiset menee naimisiin pidetään itsestään selvänä, että he tahtovat sitä. Harvemmin kuullut kenenkään sanovan, että "se oli viimeinen vaihtoehto" tai että "ajautui siihen". Mulla eroaminen oli tahdon kysymys, tahdoin sitä todella ja se kun se toteutui, tuntui aika tosi ihanalta.

lukea näitä koska itse olen vasta eronnut ja mies asuu vielä täällä.



Teidän kertomukset antoi mulle voimaa ja uskoa tulevaan :)

Jos on miettinyt eroa enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuoden, eikä ole päätynyt mihinkään, niin pitääkö vain syyttää itseään, jos silloin tällöin on ihan paskaa?

Tiesin heti, kun mies painoi oven kiinni perässään. En kaivannut häntä minuuttiakaan, ja olin helpottunut, ettei häntä tarvinnut enää katsella, ja ennen kaikkea odotella mistään. Se tietynlainen kahleentunne häipyi, vaikka mies koittikin vielä pelata kanssani. Ihastuin salamana samana iltana toiseen mieheen, ja olin mennyttä naista.

Mul on juurikin ollut näin, että onnettomassa suhteessa olin räpiköinyt liian pitkään ja lopulta tuli ero. En voi sanoa, että syyttäisin itseäni siitä, että annoin kaikkeni rakkaalle ihmiselle ja meidän suhteelle, (ainakin tietää, että mitään ei ollut enää tehtävissä), mutta siitä toisen miellyttämisestä ja itseni loppuun kuluttamisesta kyllä haluan päästä eroon tulevaisuudessa. Jokaisella aikuisella on se vastuu omasta hyvinvoinnista, mutta kyllä sitä voi suhteessa tulla sokeaksi sille, mikä on normaalia ja missä menee raja. 

Mietin eroa ainakin pari vuotta. Eron aikaan lapset olivat 3-12v. En tuntenut olevani rakastettu enkä arvostettu vaikka avioliitto ns perushyvä olikin.

Eron jälkeen tuntui että saan hengitettyä vapaammin, värit palasivat elämääni (konkreettisesti - eräänä aamuna tuntui että "heräsin" kun näin upean auringonnousun, vuosiin en ollut jaksanut edes tällaiseen kiinnittää huomiota). Myöhemmin selvisi että miehelläni oli ollut toinen nainenkin jo pitkään. Korkeamoraalisella, pettäjiä halveksivalla miehelläni!

Nyt kun tapaamme satunnaisesti (aikaa mennyt 24v) olen tyytyväinen että minulla on komea rakastava mies rinnallani, ex on jo vanha mies häneen verrattuna. Ei ole päässyt elämässään yhtään eteenpäin vaan junnaa samassa kuin silloin.

Olo oli helpottunut ja hyvä. Ajatus työvuoron päättymisestä ja kotiin menemisestä oli tuntunut raskaalta jo todella pitkään. Kun sitten ensimmäisen kerran sain lähteä työpaikan ovesta suoraan aivan omaan kotiin tietäen, ettei minun tarvitse nähdä kumppania, olin uskomattoman onnellinen.

En vaan tuntenut minkäänlaista ikävää exää kohtaan. En edes iltaisin miettinyt sängyssä meidän suhdetta tms, vaan porskutin eteenpäin elämässä ja kaikki helpottui heti kun sulki oven perässään. Päivääkään en ole eroa katunut ja siitä on kohta 4 vuotta. 

Pähkäilin pitkään, teinkö oikean ratkaisun lähtiessäni vuoden ikäisen kanssa. Olisiko vielä pitänyt yrittää, olisiko mies muuttunut, kasvanut? Yritin ymmärtää, käsittää kokemaani. Törmäsin narsismia koskevaan kirjallisuuteen ja aloin nähdä koko kuvan. Ikään kuin heräsin pitkästä unesta. Kaikki, miten ex-mies on käyttäytynyt eron jälkeen, vuosien vaino, kiusa, uhkailu, lapsen kautta kostaminen jne. todistaa kirkkaasti sen, että hän on tismalleen sama, ei ole kehittynyt mihinkään eikä suhteesta olisi voinut tulla mitään. Itse lähdin kasvamaan jo vähän ennen eroa henkisesti hurjasti ja koko silloinen ystäväpiiri vaihtui eron myötä samalla.

 Ei tarvinnut miettiä koko ajan mitä toinen minusta ajattelee, eikä varoa sanojaan.

Taloudellisesti menee nyt heikommin, mutta olen 100x onnellisempi.

Olisimpa tajunnut lähtea jo vuosia aikaisemmin.

Olin niin toksisessa suhteessa ja erotessa mies sanoi, että elämässä kaikki tulee menemään vielä huonommin päivä päivältä niin tiesin, että en halua sekuntiakaan viettää enää näin negatiivisen ihmisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

vielä näiden vuosien jälkeenkin jaksaa vääntää riitaa ja yrittää haastaa riitaa, mutta arvaa kiinnostaako...

 

 

Miten niin edelleen kiihdyksissään siitä erosta... :)

Älä höperehdi. Ikävät tunteet liittyy siihen  huonoon suhteeseen. Muistellessa käy läpi silloisia tunteita.

Otsikko on typerän asenteellinen. Eroa hakiessa jo tietää, että se on oikea ratkaisu.

Te peräkamarihyypiöt olette kummallisia: ette kykene edes luomaan parisuhdetta, mutta yritätte neuvoskella muita.

Tyypillinen Dunning & Krugerin ylivertaisuusharha.

Ei kaikki eroa hakiessa tiedä ja sen vuoksi harkinta-aikakin olemassa.