Miksi koko ajan mieleen pulpahtelee tekemänsä vanhat nolot asiat ja mokat!? Jatkuvasti häpeän itseäni tässäkin hetkessä. Miten häpeäkierre aisoihin?

Vierailija kirjoitti:

Sama. Hävettää miten olen käyttäytynyt jossain tilanteessa tai päästänyt suustani, tai tehnyt jotain tosi tyhmää tai jättänyt tekemättä jotain mikä olisi oikeasti pitänyt tehdä. On mulla joku sosiaalisten tilanteiden pelkokin ja se saa jännittämään ja jännittäessä sitten ainakin omasta mielestään käyttäytyy oudosti ja sitten taas hävettää. Tai miten olen ollut liian kiltti ja miellyttämisenhaluinen tilanteissa ja asioissa joissa nimenomaan olisi pitänyt pitää puolensa. Kuvittelen jatkuvasti olevani outo ja sosiaalisesti kömpelö ja sitä yritän kompensoida yrittämällä olla ylimukava miellyttäjä. Ja taas jälkeenpäin hävettää.

Just tää. Vois olla mun kirjoittama.

T.5

Et arvosta etkä rakasta itseäsi sisimmässäsi. Sinun pitää tietoisesti tehdä ajatustyötä asian muuttamiseksi. Ikään kuin uudelleenohjelmoida aivosi. Jos pääset sellaiseen tilaan, jossa voit mennä mielessäsi taaksepäin takaisin lapsuuteesi. Katso itseäsi lapsena ulkopuolisen silmin.Milloin ja miten sitä lasta on kaltoinkohdeltu? Milloin lapsi olisi kaivannut kehuja ja kannustusta?

Sanon tämän siksi, koska olen huomannut huonon itsetunnon liittyvän siihen, ettei pysty olemaan armollinen edes omalle lapsuuden itselleen. Kun sen saa käännettyä toisinpäin, alkaa paranemisprosessi, jonka aikana oppii arvostamaan itseään upeana ainutlaatuisena tyyppinä. Kun rakastaa itseään terveellä tavalla, on helpompi nauraa omille mokille ja suhtautua lempeän päättäväisesti elämän hankaluuksiin ja esteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Et arvosta etkä rakasta itseäsi sisimmässäsi. Sinun pitää tietoisesti tehdä ajatustyötä asian muuttamiseksi. Ikään kuin uudelleenohjelmoida aivosi. Jos pääset sellaiseen tilaan, jossa voit mennä mielessäsi taaksepäin takaisin lapsuuteesi. Katso itseäsi lapsena ulkopuolisen silmin.Milloin ja miten sitä lasta on kaltoinkohdeltu? Milloin lapsi olisi kaivannut kehuja ja kannustusta?

Sanon tämän siksi, koska olen huomannut huonon itsetunnon liittyvän siihen, ettei pysty olemaan armollinen edes omalle lapsuuden itselleen. Kun sen saa käännettyä toisinpäin, alkaa paranemisprosessi, jonka aikana oppii arvostamaan itseään upeana ainutlaatuisena tyyppinä. Kun rakastaa itseään terveellä tavalla, on helpompi nauraa omille mokille ja suhtautua lempeän päättäväisesti elämän hankaluuksiin ja esteisiin.

Tämä on totta, en pysty rakastamaan itseäni. Kun lapsuutta mietin, se saa vihaiseksi ja mietin sitäkin aikaa häpeän kautta joltain osin. Olin se pullukka lapsi ja jollain tapaa erilainen. Olin jo silloin todella kiltti ja miellyttäjä. Äitini inhosi vartaloani ja sain usein kuulla siitä. Samalla kuitenkin humalasekoilujaan palkitsi seuraavat päivät kasoilla herkkuja ja myöhemmin nuhteli, että syön liikaa kaloripommeja. 

Oli myös seksuaalista väärinkäyttöä, äiti oli todella epävakaa ja näin liikaa sellaisia asioita mitä ei olisi pitänyt. Kaikki jotenkin liittyy kehooni ja tekisin mitä vain ollakseni hoikka. Siksi minulla on ollut kausia kun en syö mitään ja laihdun, kidutan itseäni tietoisesti ja saan siitä jopa nautintoa. Sitten tulee ahmimiskausia ja lihon, häpeän itseäni järkyttävästi. Olen kuin iso häpeä möhkäle. Mitkään normaalit asiat ei oikein suju, sekin, että pitäisi käydä töissä, liikkua, syödä terveellisesti, elää niin ja näin, niin ei vain ole minulle helppoa. Häpeän sitäkin, etten vain voi elää normaalisti elämää ja ottaa vastuuta kaikesta itsestäni vaan menen ihan pohjalle jos liikaa yritän. Useita uupumisia takana ja nyt työkyvytön. 

Rassaa kyllä oma mieli, voi kun osaisin vain pitää pään kylmänä ja olla rohkeampi. Ap

Minulla on ajoittain samaa, mutta nyt reilusti yli nelikymppisenä on alkanut helpottaa.

Lapsuudestahan nämä yliaktiiviset häpeän tunteet, itsekriittisyydet ja suoranaiset itseinhon tunteet juontavat juurensa.

Vanhempani olivat itsekeskeisiä ja itsekkäitä, epäempaattisia ja väkivaltaisia. Opin munankuorilla hiipimisen, kuulostelin kodin tunnelmaa tuntosarvet pystyssä, yritin ennakoida tilanteita, yritin olla mahdollisimman näkymätön, yritin ihan kaikkeni. Mutta eihän se ikinä ollut tarpeeksi, tarpeeksi hyvää, en ollut ikinä oikeanlainen, en tarpeeksi, en tarpeeksi hyvä, olin aina vain tyhmä, ruma, läski, 'tommonen'.

Asiat, jotka ovat minua auttaneet ovat olleet välien katkaiseminen vanhempiin, terapia, vertaistukea saa toisinaan vaikkapa täältä, tietoinen itsetunnon ja itsetuntemuksen kasvattaminen.

Tosin nuo kaksi viimeistä ovat ikuisuusprojekti ja välillä tulee takapakkia.

Olen kuitenkin päättänyt pitää pääni pystyssä, ajatella, että kaikille tulee mokia ja kaikilla on elämässään asioita, jotka olisivat voineet mennä paremmin, asioita, jotka ovat enemmän tai vähemmän epätäydellisiä.

Olen myös oppinut esittämään. Tällä tarkoitan sitä, että itsevarma esiintyminen, se ettei näytä epävarmuuttaan, on itsensä suojelemista, omien rajojensa suojelemista. Ikävät ihmiset haistavat haavoittuvaisen epävarmuuden ja käyvät kiinni.

En toki esitä mitään kovanaamaa, mutta tietty kuori täytyy toisinaan olla. Ehkäpä sellainen on kaikilla tai ainakin terveen itsetunnon lapsuudessaan saaneilla, meidän muiden täytyy turvautua siihen 'fake it till you make it'- oppiin.

Miksiköhän itsellä joissain tilaiteissa tulee aina jokin koominen moka mieleen, esim. jostain huumoriohjelmasta, mokia joita en itse ole edes tehnyt koskaan, esim. ravintolassa poislähtiessä kun kaatelee juomien jäät asianmukaiseen paikkaan, aina tulee mieleen, että epähuomiossa kaataisikin jonkun toisen asiakkaan niskaan ne jäät xD

Huh miten tutuilta kuulostaa moni juttu tässä ketjussa. Meillä oli lapsena sellainen häpeällä kasvattaminen yleistä. Lisäksi lasten hassuille tai vähän noloille tekemisille ja sanomisille naurettiin, ei lapsen kanssa vaan lapselle, ja asioista jaksettiin joka juhlissa tai kyläillessä yhtenä ohjelmanumerona kertoa vieraille että mitä hölmöä se meidän "liisa" teki silloin kerran. Ollessani teini äiti änkesi seuraan kun oli kavereita käymässä ja kertoi noita juttuja. En oikein ymmärrä mikä motivaatio siinäkin oli. 

Aiheesta on paljon kirjoja kirjoitettu. 

Sama ongelma, ja tämä todellakin syö ihmistä. En tunnista ongelman yhteyttä oman lapsuudenkotini ilmapiiriin. Siellä tulin hyväksytyksi kokonaisena pienenä ihmisenä. Sitä vastoin sillä voi olla tekemistä asian kanssa, että olen kokenut lapsuudesta asti ikäisteni taholta jonkinlaista torjutuksi tulemista enkä ole myöhemminkään ollut mitenkään suosittu. Kun en ole oikein osannut hahmottaa kelpaamattomuuteni syitä, olen ehkä alkanut etsiä itsestäni ties minkälaisia virheitä ja soimaamaan itseäni asioista ja tekemisistä, joita ehjemmät ihmiset eivät edes elämässään huomaisi. Tunnistaako kukaan muu tällaista? 

Tästä keskusteltu aiemminkin: https://www.vauva.fi/keskustelu/4030248/olenko-ainoa-joka-muistelee-omi…

Sinulla on ollut aivan kammottava ja häiriintynyt äiti. Ei ihme, että sinulla on nyt ongelmia. Kaikki sympatiani sinulle. Minulla on myös erittäin paljon häiritseviä pakkoajatuksia. Aloin juuri käydä psykiatrilla niiden ja masennuksen takia. Hakeudu ehdottomasti ammattiavun piiriin.

Tunnen ongelman. Yhtään ainoaa onnistumistani en muista, vaikka niitä on ollut enemmän kuin mokia. En vain kykene muistamaan, saati nauttimaan niistä. Sen sijaan saattaa päähän pulpahtaa joku alakoulun aikainen häpeäntunne... Olen hoitanut tätä ongelmaa vuosikymmenet pysyttelemällä puuhakkaana, jotta en ehtisi miettiä menneitä mokia. Siitä seurasi tietysti uupumus ja alakulo, ja mokien muistelu vain paheni. 

Riipaise kunnon känni ja menet baariin laulamaan karaokea. Saat jotain uutta ajateltavaa ja vanhat unohtuu.