Mikä oli mielestäsi eroon johtanut syy? Loppuiko kipinä vai mitä tapahtui?

Lopetin 8kk kestäneen seurustelusuhteen jossa fiilis oli kuollut itseasiassa jossain puolen v kohdalla.

Haluan ja tarvitsen vakaapersoonaisen, hyvällä terveellä itsetunnolla varustetun miehen jonka terapeuttina, paapojana pönkittäjänä ja tsempparina minun ei tarvitse olla.

Miehestä kuoriutui myös voimakkaasti ns aikuislapsi ja ehkä jopa vanhoillissovinisti.

En todellakaan halua kuulla jatkuvasti vitsailun varjolla naisia alistavia, vähätteleviä, pilkkaavia vitsejä ja kiusoittelua.

Hän oli välillä ihan hauskaa seuraa ja olin ihastunut häneen, mutta tajusin oikeastasn vasta myöhemmin ettei hänellä ollut minulle muuta annettavaa. Oli hyvin itsekeskeinen myös fyysisessä kontaktissa, häntä piti pitää hyvnä, paijata ja pussailla, silittää. En saanut koskaan häneltä itse tätä vihjailuista huolimatta. Myös makkarin puolella surkea, hoiteli todella nopeasti vain oman tarpeensa.

Sääli, meni komea mies hukkaan.

Mies 45v oli teinin tasolle jäänyt "vinkumiina". Todella huono itsetuntonen joka kaipasi ja kerjäsi (mikä on ihan hiton ärsyttävää) pönkitystä ja kehumista.

Yhtä ongelmavyyhtiä koko tyyppi.

Suusta tuli kliseitä jotka oli varmaan jostain "näin saat naisen rakastumaan itseesi" nettioppaasta opeteltu. Ennenpitkää kävi ilmi etteivät ne pitäneet ollenkaan paikkaansa vaan eräskin asia mitä aluksi minulle sanoi oli käytännössä ihan toisin päin ja vielpä kotostuneen voimakkaasti.

Itsekeskeisyys pursusi läpi heti ensimmäisten kk jälkeen.

Ihan hassua, ihan ku ois jonku kakaran kanssa ollu.

Pidin nuorena varmaan 1,5 vuotta yhtä miestä vaan laastarina ja kostotoimenpiteenä minut jättäneelle exälleni. Ok - kostotoimi tepsi koska exäni sai raivarin kun kuuli kenen kanssa hengaan (lastarimies oli exäni tuttu samasta joukkuelajista).

En koskaan tuntenut oikeastaan mitään tuota laastarimiestä kohtaan, en ikinä edes sanonut hänelle mitään hempeää. Pikemminkin minua ärsytti myös hänen tunneköyhyys ja itsekyys, en edes halunnut häntä fyysisesti. Oin hänen kanssaan vain paremman puutteessa ja koska hänestä oli hyötyä minulle ja kai ihan ok seuraa.

Kaipasin kipeästi koko tuon ajan vain exääni....... jota muuten kaipaan kai edelleen.

Sorry!

Mies oli kiltti mies ja miellyttää joka teki ja sanoi ekat pari vuotta kaiken mitä luuli, että minä halusin. Kun eteen tulikin pikkuhiljaa normaaleja arjen haasteita ja joku vaikea asia ei konflikteja välttelevä miellyttäjä osannut kuin paeta ja samalla syyttää että olimme eläneet vain minun elämääni. Daa kun hän ei koskaan sanonut tai toiminut toisin... Näytti nauttivan minun elämästäni ja todellakin järjestin meille kaikkea kivaa häntä huomioiden.

Mies alkoi alkuhuuman jälkeen siirtää aivan kaikki tunteensa poikaansa. Heillä oli täysin sairas suhde keskenään. Poika kyseli jatkuvasti vain missä isi ja isi puhui vain pojastaan ja oli vain poikansa kanssa. Edes yhteisistä matkoista ei osannut nauttia jos ei saanut poikaa mukaansa. Ja huvittavinta oli että poika oli todella ärsyttävä tapaus joka määräsi ja rajoitti kaikkien elämän menemään täysin hänen pillinsä mukaan vaikka ikää oli 6. Mutta pojan vikahan tuo ei toki ollut vaan isin. Tämän lisäksi sama sairas suhde oli pojalla omaan äitiinsä. Eipä siihen väliin oikein millään tyttöystävä mahtunut kuin sen alkuhuuman ajaksi. Olisi varmasti nukkunut kun äitinsä ja poikansa kanssa joka yö jos olisi saanut. Nyt vain silloin tällöin.

Vierailija kirjoitti:

Mies oli niin passiivinen ettei koskaan tehnyt aloitetta että nähtäisiin. Kun miehen viikonloppusuunnitelmat peruuntuivat päätin tehdä kokeen. Vihjailin näkemisestä koko sen ajan kun sain kuulla tuosta aina viikonlopun loppuun asti. Mutta eipä tullut ehdostusta. Päätin erota, kun en selvästikkään ollut miehen prioriteettilistalla korkealla.

Tällä hetkellä melko samaisessa tilanteessa. Koen etten ole miehen prioriteettilistalla kuin se viimeinen tylsyyden tappaja.

Katsotaan. Kesään mennessä selviää lopullisesti. Mitä turhaan jatkamaan jotain mitä ei ole olemassakaan.