Lue keskustelun säännöt.
Voiko masennus mennä itsestään ohi? Milloin takaisin työelämään? Olen ihan saamarin loppu olemaan masentunut.
20.02.2023 |
En käsitä miten jotkut jaksaa elää vuosikaudet masennuksen kanssa. Olen toki itsekin aina ollut jossain määrin vähän masentunut ja se sitten joskus elämänmuutoksien ja töiden myötä puhkeaa kunnolla ja silloin elän päänsisäistä helvettiä.
Kuvio on toistunut useita kertoja elämän varrella mutta nyt on tuntunut, ettei tässä pääse millään ylös.
Tunnen tästäkin tilasta valtavaa häpeää ja joskus olen vihainen itselleni. Ihan kuin ei olisi mitään mistä ottaa kiinni vaan olen ihan irrallaan ja voimaton tämän kanssa.
Syön lääkkeitä ja terapiaan haluaisin koska taustalla on ihan liikaa traumoja, jotka tuntuu uudestaan aina oireilevan. Silloin kun tämä olotila tulee niin pelkästään kuoleman ja synkät ajatukset itsestäni kiertävät kehää. Elämä on tuuliajoa ja kamppailua.
Työssä en pysty käymään koska voimia ei ole edes arjessa normaaliin toimintaan.
En pysty kovin usein siis poistumaan kotoani enkä saa muutakaan aikaiseksi.
Tavallaan haluaisin vain palata normaaliin kuplaan ja kuvitella, että olen vahva ja tekevä tyyppi, olisin taas kiinni elämässä. Nyt kun olen sitä mieltä että tämä elämä on yhtä orjuuttamista enkä käsitä miten joku pystyy olemaan oravanpyörässä mukana. Normaalissa olotilassa en ajattele näin vaan saatan jopa nauttia työnteosta.
Viime yönä näin unta, että olin töissä mutta en kyennyt tekemään mitään. Kaikki tuntui todella raskaalta ja vaikka kuinka yritin parhaani, niin en pysynyt muiden tahdissa ja voimat katosivat jo muutamasta työtehtävästä, joista hädin tuskin selvisin.
Joskus raivoan itselleni, että mikä hitto mua vaivaa ja eikö tämä pää voisi vaan toimia. Enkä vain voisi olla normaali. Liitännäisenä olen myös lihonut, kunto on huonontunut merkittävästi ja muutenkin näytä ihan perseeltä kun ei jaksa huolehtia itsestään.
Normaali minä ei päästäisi itseään tähän kuntoon.
On vaan avauduttava. Tämä on vain jotain niin turhauttavaa ja veemäistä elää itsensä kanssa.
Kommentit (53)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hienoa lukea ap.
Minulla on kanssa ollut harvinaisen hyvä viikon alku. Useampana päivänä saanut aikaiseksi kaikenlaista. Se on tavallista että yhden aktiivisen päivän jälkeen voi olla päivä tai pari heikompaa. Tästä keskustelin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja on ilmeisesti parempikin sitten ottaa rennommin. Pikku hiljaa se aktiivisuus alkaa kasvaa melkein itsestään, jos ja kun paraneminen pääsee alkuun.
😎👍🌞
Ihana kuulla, että sielläkin menee paremmin! Voi tätä onnea kun ei ole synkkiä ajatuksia. Olen iloinen puolestasi myös.
Tuolla ulkosalla kun olin, niin oli kiitollinen olo. Hiljalleen paluu normaaliin elämään.
Vierailija kirjoitti:
Ottaa myös päähän olla tällainen uhriutuja. Se oikeesti ärsyttää itseäni. En haluaisi olla se tyyppi joka valittaa ja pistää asioita muiden syyksi mutta jokin vihaisuus on tullut osaksi itseäni. Yhdessä vaiheessa elin hyvää elämää aikuistuessa ja tein paljon töitä, etenin. Elin vastuullista elämää itseni kanssa ja ajattelin, että vaikeudet koitui voitoksi, sitkeydeksi ja määrätietoiseksi kiitolliseksi elämäksi. Kunnes taas kaikki rakennelmat romahtivat ja sanat kuviot toistuivat. Sen jälkeen olen vihannut elämääni ja ollut pettynyt itseeni kuten myös lähtökohtiin. Häpeä, inho ja viha sai otteensa. Syytän muitakin tästä omasta tilasta ja sekin ottaa päähän. Kun pitäisi vain ottaa pää pois perseestä ja alkaa taas nousemaan elämään eikä elää uhrin identiteettiä.
-ap
Oletko vielä ketjussa? Juuri tänään havahduin siihen, että pinossa on kirjekuori, jossa ilmoitetaan että minulta ulosmitataan omaisuus se ja se. Ulosotto oli alkanut jo vuosi sitten, enkä ollut siitä tietoinen, laskuja oli jäänyt roikkumaan vaikeassa elämäntilanteessa, jossa keskityin pitämään nenän pinnalla ja pilmapiirin riittävän kevyenä. Vanhempien sairaus ja kuolema hajotti pakan lopullisesti, ja nyt toisaalta asian kääntöpuolena minulla oli ilo kertoa ulosottonaiselle, että hän saa rahansa kunhan minä saan perinnön haltuuni. Hän oli ystävällinen ja rakentava, ja korosti ettei summa nyt ole suurensuuri kuitenkaan.
Olen joutunut luopumaan paljosta vuosikymmenien ajan, ja mietin että sinua ovat ehkä saavutukset ja voimantunto kannatelleet edelleen, eikä ole ollut pakko katsoa peiliin ja todeta, että ilman niitäkin omalla elämällä on arvonsa. Ja että vaikka resilienssi sitä ja tätä, niin perusasia kuitenkin on se, että omat reaktiot ovat ihan normaaleja inhimillisiä reaktioita tiettyihin vaikeuksiin ja taustakokemuksiin. Ja että samoja asioita kokeneet käyvät läpi samoja jaakobinpaineja itsensä kanssa.
Muiden syyttäminen on aika monimuotoinen juttu. Osa on aiheellista, osa ehkä ei, mutta tietysti usein on niinkin, että he taas ovat mitä ovat, hyveineen ja paheineen, ja tapahtunut on tapahtunutta. Olen tullut siihen tulokseen, että häpeä, inho ja viha ovat työkaluja, joilla perkaan tilannetta, ja aina tulee uusi kierros, mutta onnistunut perkaaminen kuorii sipulin lopulta loppuun. Lopulta jäljellä on hyviä asioita, oikeitakin eikä vain nauttimista lumisesta päivästä. Vaan löytyy uudenlaista voimaa, rauhaa, toimintakykyä, ja lopulta rohkeuttakin. Ja viisautta jättää tekemättä se, mikä tuntuu turhalta.
Olen pohtinut tuota opeteltua optimismia. Niinkuin tuo yksi keskustelija, kiitän itsekin lumista päivää ja se parantaa oloa. Ehkä siinä on silti tosiaan syytä muistuttaa itseään siitä, ettei se parempi olo ole päämäärä vaan väline. Ei ole tarkoitus keittää sammakkoa hengiltä vaan auttaa sitä kiipeämään kattilasta. Samaten epäonnistumiset ja retkahdukset huonompaan vointiin eivät tarkoita, että päämäärä on menetetty, vaan sitä että kaikkia välineitä ei pysty hetkeen käyttämään. Ei siis tarvitse vaipua eksistentiaaliahdistukseen.
Negatiiviset tunteet auttavat silloin, kun homma hyytyy. Niistä saa voimaa, kun oppii hiukan käsittelemään niitä eikä anna niiden nitistää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottaa myös päähän olla tällainen uhriutuja. Se oikeesti ärsyttää itseäni. En haluaisi olla se tyyppi joka valittaa ja pistää asioita muiden syyksi mutta jokin vihaisuus on tullut osaksi itseäni. Yhdessä vaiheessa elin hyvää elämää aikuistuessa ja tein paljon töitä, etenin. Elin vastuullista elämää itseni kanssa ja ajattelin, että vaikeudet koitui voitoksi, sitkeydeksi ja määrätietoiseksi kiitolliseksi elämäksi. Kunnes taas kaikki rakennelmat romahtivat ja sanat kuviot toistuivat. Sen jälkeen olen vihannut elämääni ja ollut pettynyt itseeni kuten myös lähtökohtiin. Häpeä, inho ja viha sai otteensa. Syytän muitakin tästä omasta tilasta ja sekin ottaa päähän. Kun pitäisi vain ottaa pää pois perseestä ja alkaa taas nousemaan elämään eikä elää uhrin identiteettiä.
-apOletko vielä ketjussa? Juuri tänään havahduin siihen, että pinossa on kirjekuori, jossa ilmoitetaan että minulta ulosmitataan omaisuus se ja se. Ulosotto oli alkanut jo vuosi sitten, enkä ollut siitä tietoinen, laskuja oli jäänyt roikkumaan vaikeassa elämäntilanteessa, jossa keskityin pitämään nenän pinnalla ja pilmapiirin riittävän kevyenä. Vanhempien sairaus ja kuolema hajotti pakan lopullisesti, ja nyt toisaalta asian kääntöpuolena minulla oli ilo kertoa ulosottonaiselle, että hän saa rahansa kunhan minä saan perinnön haltuuni. Hän oli ystävällinen ja rakentava, ja korosti ettei summa nyt ole suurensuuri kuitenkaan.
Olen joutunut luopumaan paljosta vuosikymmenien ajan, ja mietin että sinua ovat ehkä saavutukset ja voimantunto kannatelleet edelleen, eikä ole ollut pakko katsoa peiliin ja todeta, että ilman niitäkin omalla elämällä on arvonsa. Ja että vaikka resilienssi sitä ja tätä, niin perusasia kuitenkin on se, että omat reaktiot ovat ihan normaaleja inhimillisiä reaktioita tiettyihin vaikeuksiin ja taustakokemuksiin. Ja että samoja asioita kokeneet käyvät läpi samoja jaakobinpaineja itsensä kanssa.
Muiden syyttäminen on aika monimuotoinen juttu. Osa on aiheellista, osa ehkä ei, mutta tietysti usein on niinkin, että he taas ovat mitä ovat, hyveineen ja paheineen, ja tapahtunut on tapahtunutta. Olen tullut siihen tulokseen, että häpeä, inho ja viha ovat työkaluja, joilla perkaan tilannetta, ja aina tulee uusi kierros, mutta onnistunut perkaaminen kuorii sipulin lopulta loppuun. Lopulta jäljellä on hyviä asioita, oikeitakin eikä vain nauttimista lumisesta päivästä. Vaan löytyy uudenlaista voimaa, rauhaa, toimintakykyä, ja lopulta rohkeuttakin. Ja viisautta jättää tekemättä se, mikä tuntuu turhalta.
Olen pohtinut tuota opeteltua optimismia. Niinkuin tuo yksi keskustelija, kiitän itsekin lumista päivää ja se parantaa oloa. Ehkä siinä on silti tosiaan syytä muistuttaa itseään siitä, ettei se parempi olo ole päämäärä vaan väline. Ei ole tarkoitus keittää sammakkoa hengiltä vaan auttaa sitä kiipeämään kattilasta. Samaten epäonnistumiset ja retkahdukset huonompaan vointiin eivät tarkoita, että päämäärä on menetetty, vaan sitä että kaikkia välineitä ei pysty hetkeen käyttämään. Ei siis tarvitse vaipua eksistentiaaliahdistukseen.
Negatiiviset tunteet auttavat silloin, kun homma hyytyy. Niistä saa voimaa, kun oppii hiukan käsittelemään niitä eikä anna niiden nitistää.
Voi ei. Tsemppiä sinne <3
Täälläkin kaatui asioita päälle, kun oli vanhemman kuolemaa, yksinjäämistä, liikaa kuormitusta jne. Joskus vaan elämässä tapahtuu asioita eikä ole voimaa eikä mahdollisuutta estää niitä tapahtumasta juuri silloin ja juuri sillä tavalla. Toivottavasti tilanteesi selkiää!
Tällaisella palstalla näin myötätuntoisia kirjoituksia ja ihmisiä. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottaa myös päähän olla tällainen uhriutuja. Se oikeesti ärsyttää itseäni. En haluaisi olla se tyyppi joka valittaa ja pistää asioita muiden syyksi mutta jokin vihaisuus on tullut osaksi itseäni. Yhdessä vaiheessa elin hyvää elämää aikuistuessa ja tein paljon töitä, etenin. Elin vastuullista elämää itseni kanssa ja ajattelin, että vaikeudet koitui voitoksi, sitkeydeksi ja määrätietoiseksi kiitolliseksi elämäksi. Kunnes taas kaikki rakennelmat romahtivat ja sanat kuviot toistuivat. Sen jälkeen olen vihannut elämääni ja ollut pettynyt itseeni kuten myös lähtökohtiin. Häpeä, inho ja viha sai otteensa. Syytän muitakin tästä omasta tilasta ja sekin ottaa päähän. Kun pitäisi vain ottaa pää pois perseestä ja alkaa taas nousemaan elämään eikä elää uhrin identiteettiä.
-apOletko vielä ketjussa? Juuri tänään havahduin siihen, että pinossa on kirjekuori, jossa ilmoitetaan että minulta ulosmitataan omaisuus se ja se. Ulosotto oli alkanut jo vuosi sitten, enkä ollut siitä tietoinen, laskuja oli jäänyt roikkumaan vaikeassa elämäntilanteessa, jossa keskityin pitämään nenän pinnalla ja pilmapiirin riittävän kevyenä. Vanhempien sairaus ja kuolema hajotti pakan lopullisesti, ja nyt toisaalta asian kääntöpuolena minulla oli ilo kertoa ulosottonaiselle, että hän saa rahansa kunhan minä saan perinnön haltuuni. Hän oli ystävällinen ja rakentava, ja korosti ettei summa nyt ole suurensuuri kuitenkaan.
Olen joutunut luopumaan paljosta vuosikymmenien ajan, ja mietin että sinua ovat ehkä saavutukset ja voimantunto kannatelleet edelleen, eikä ole ollut pakko katsoa peiliin ja todeta, että ilman niitäkin omalla elämällä on arvonsa. Ja että vaikka resilienssi sitä ja tätä, niin perusasia kuitenkin on se, että omat reaktiot ovat ihan normaaleja inhimillisiä reaktioita tiettyihin vaikeuksiin ja taustakokemuksiin. Ja että samoja asioita kokeneet käyvät läpi samoja jaakobinpaineja itsensä kanssa.
Muiden syyttäminen on aika monimuotoinen juttu. Osa on aiheellista, osa ehkä ei, mutta tietysti usein on niinkin, että he taas ovat mitä ovat, hyveineen ja paheineen, ja tapahtunut on tapahtunutta. Olen tullut siihen tulokseen, että häpeä, inho ja viha ovat työkaluja, joilla perkaan tilannetta, ja aina tulee uusi kierros, mutta onnistunut perkaaminen kuorii sipulin lopulta loppuun. Lopulta jäljellä on hyviä asioita, oikeitakin eikä vain nauttimista lumisesta päivästä. Vaan löytyy uudenlaista voimaa, rauhaa, toimintakykyä, ja lopulta rohkeuttakin. Ja viisautta jättää tekemättä se, mikä tuntuu turhalta.
Olen pohtinut tuota opeteltua optimismia. Niinkuin tuo yksi keskustelija, kiitän itsekin lumista päivää ja se parantaa oloa. Ehkä siinä on silti tosiaan syytä muistuttaa itseään siitä, ettei se parempi olo ole päämäärä vaan väline. Ei ole tarkoitus keittää sammakkoa hengiltä vaan auttaa sitä kiipeämään kattilasta. Samaten epäonnistumiset ja retkahdukset huonompaan vointiin eivät tarkoita, että päämäärä on menetetty, vaan sitä että kaikkia välineitä ei pysty hetkeen käyttämään. Ei siis tarvitse vaipua eksistentiaaliahdistukseen.
Negatiiviset tunteet auttavat silloin, kun homma hyytyy. Niistä saa voimaa, kun oppii hiukan käsittelemään niitä eikä anna niiden nitistää.
Täällä ollaan. Sattumoisin näin etusivulla ketjun kun selailun AV:tai
Ensinnäkin olen pahoillani, että nyt sinulla on ollut lähivuodet ilmeisen rankkaa luopumista. Otan osaa suruusi ja toivon, että nuo raha-asiat todella järjestyvät. Kyllä ihmisiä tunnutaan kolhivan, se kuuluu elämään mutta kyllä se joskus saa pohtimaan, että minkä ihmeen vuoksi jatkuvasti täytyy elämältä ottaa vastaan kipua ja ahdinkoa.
Osaat todella taitavasti tuoda kirjoittamalla esiin elämänkatsomustasi. Tuo sinun tapasi ottaa asiat vastaan, ovat ihailtavaa. Elämänviisautta on sinulle kertynyt ja olen puolestasi iloinen, jos se kantaa ja saa pitämään sinut pinnalla.
Itsellä on taas huonot päivät olleet. En ole kyennyt mihinkään. En nousemaan, en käymään suihkussa.
Ilmeisesti kärsin epävakaudesta ja muutama hyvä päivä on taas johtanut syvälle kuoppaan.
Olen jälleen inhonnut ja hävennyt itseäni. En näe valoa ja enkä ymmärrä miksi ihmeessä tässä pitää jatkuvaan elää niin voimakkaiden tunnekuohujen vietävänä. Pidän itseäni halveksuttavasti sairaana enkä taas anna itselleni lainkaan myötätuntoa.
Olen aivan helvetin loppu omaan päähäni.
No mutta ehkä tämä tästä. Tulit ketjuun piristämään iltaani pohdinnallasi vaikka siis missään nimessä en sinun kärsimyksestäsi nauti vaan tuo tapasi ajatella on jopa lohduttavaa. Kiitos sanoistasi.
Minä toivon sinulle paljon hyviä asioita elämääsi ja voimia jaksaa. Se taito sinulla taitaa olla ja se on inspiroivaa. -ap
Ap, tuo on ihan normaalia. Harppaus eteen, askel taakse. Taas etenemistä, taas taantuimista. Kyllä se toivottavasti hissukseen etenee!
Jossain ketjussa tällä palstalla (oliko tämä ketju vai joku muu) suositeltiin Juha Klaavun kirjaa Lapsuuden kehityksellinen trauma. Hommasin sen viikko sitten ja ahmin sen yhden päivän aikana. Pitää palata siihen vielä uudelleen. Kirjan alaotsake on Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen. Hyvä kirja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omahoito-ohjelma traumaattisen kokemuksen kokeneille: https://mieli.fi/vahvista-mielenterveyttasi/harjoitukset/selma-oma-apuo…
Mielenterveystalon sivuilta löytyy muitakin omahoito-ohjelmia, mm. masennukseen. https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito
Nämä kaikki ovat ilmaisia. Lääkärin kautta voi saada lähetteen myös ilmaiseen nettiterapiaan.
Vasta kun asian on käsitellyt, se menee ohi. Joillain vaaditaan vuosia aikaa, toisilla psykoterapiaa ja eräillä lääkehoitoa. Tai sitten se voi olla näiden yhdistelmä. Joka tapauksessa jotenkin tuota on käsiteltävä, muuten se aiheuttaa hirveääkin kärsimystä.
Kokemusta tämmöisestä on lapsesta asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottaa myös päähän olla tällainen uhriutuja. Se oikeesti ärsyttää itseäni. En haluaisi olla se tyyppi joka valittaa ja pistää asioita muiden syyksi mutta jokin vihaisuus on tullut osaksi itseäni. Yhdessä vaiheessa elin hyvää elämää aikuistuessa ja tein paljon töitä, etenin. Elin vastuullista elämää itseni kanssa ja ajattelin, että vaikeudet koitui voitoksi, sitkeydeksi ja määrätietoiseksi kiitolliseksi elämäksi. Kunnes taas kaikki rakennelmat romahtivat ja sanat kuviot toistuivat. Sen jälkeen olen vihannut elämääni ja ollut pettynyt itseeni kuten myös lähtökohtiin. Häpeä, inho ja viha sai otteensa. Syytän muitakin tästä omasta tilasta ja sekin ottaa päähän. Kun pitäisi vain ottaa pää pois perseestä ja alkaa taas nousemaan elämään eikä elää uhrin identiteettiä.
-apOletko vielä ketjussa? Juuri tänään havahduin siihen, että pinossa on kirjekuori, jossa ilmoitetaan että minulta ulosmitataan omaisuus se ja se. Ulosotto oli alkanut jo vuosi sitten, enkä ollut siitä tietoinen, laskuja oli jäänyt roikkumaan vaikeassa elämäntilanteessa, jossa keskityin pitämään nenän pinnalla ja pilmapiirin riittävän kevyenä. Vanhempien sairaus ja kuolema hajotti pakan lopullisesti, ja nyt toisaalta asian kääntöpuolena minulla oli ilo kertoa ulosottonaiselle, että hän saa rahansa kunhan minä saan perinnön haltuuni. Hän oli ystävällinen ja rakentava, ja korosti ettei summa nyt ole suurensuuri kuitenkaan.
Olen joutunut luopumaan paljosta vuosikymmenien ajan, ja mietin että sinua ovat ehkä saavutukset ja voimantunto kannatelleet edelleen, eikä ole ollut pakko katsoa peiliin ja todeta, että ilman niitäkin omalla elämällä on arvonsa. Ja että vaikka resilienssi sitä ja tätä, niin perusasia kuitenkin on se, että omat reaktiot ovat ihan normaaleja inhimillisiä reaktioita tiettyihin vaikeuksiin ja taustakokemuksiin. Ja että samoja asioita kokeneet käyvät läpi samoja jaakobinpaineja itsensä kanssa.
Muiden syyttäminen on aika monimuotoinen juttu. Osa on aiheellista, osa ehkä ei, mutta tietysti usein on niinkin, että he taas ovat mitä ovat, hyveineen ja paheineen, ja tapahtunut on tapahtunutta. Olen tullut siihen tulokseen, että häpeä, inho ja viha ovat työkaluja, joilla perkaan tilannetta, ja aina tulee uusi kierros, mutta onnistunut perkaaminen kuorii sipulin lopulta loppuun. Lopulta jäljellä on hyviä asioita, oikeitakin eikä vain nauttimista lumisesta päivästä. Vaan löytyy uudenlaista voimaa, rauhaa, toimintakykyä, ja lopulta rohkeuttakin. Ja viisautta jättää tekemättä se, mikä tuntuu turhalta.
Olen pohtinut tuota opeteltua optimismia. Niinkuin tuo yksi keskustelija, kiitän itsekin lumista päivää ja se parantaa oloa. Ehkä siinä on silti tosiaan syytä muistuttaa itseään siitä, ettei se parempi olo ole päämäärä vaan väline. Ei ole tarkoitus keittää sammakkoa hengiltä vaan auttaa sitä kiipeämään kattilasta. Samaten epäonnistumiset ja retkahdukset huonompaan vointiin eivät tarkoita, että päämäärä on menetetty, vaan sitä että kaikkia välineitä ei pysty hetkeen käyttämään. Ei siis tarvitse vaipua eksistentiaaliahdistukseen.
Negatiiviset tunteet auttavat silloin, kun homma hyytyy. Niistä saa voimaa, kun oppii hiukan käsittelemään niitä eikä anna niiden nitistää.
Täällä ollaan. Sattumoisin näin etusivulla ketjun kun selailun AV:tai
Ensinnäkin olen pahoillani, että nyt sinulla on ollut lähivuodet ilmeisen rankkaa luopumista. Otan osaa suruusi ja toivon, että nuo raha-asiat todella järjestyvät. Kyllä ihmisiä tunnutaan kolhivan, se kuuluu elämään mutta kyllä se joskus saa pohtimaan, että minkä ihmeen vuoksi jatkuvasti täytyy elämältä ottaa vastaan kipua ja ahdinkoa.
Osaat todella taitavasti tuoda kirjoittamalla esiin elämänkatsomustasi. Tuo sinun tapasi ottaa asiat vastaan, ovat ihailtavaa. Elämänviisautta on sinulle kertynyt ja olen puolestasi iloinen, jos se kantaa ja saa pitämään sinut pinnalla.Itsellä on taas huonot päivät olleet. En ole kyennyt mihinkään. En nousemaan, en käymään suihkussa.
Ilmeisesti kärsin epävakaudesta ja muutama hyvä päivä on taas johtanut syvälle kuoppaan.
Olen jälleen inhonnut ja hävennyt itseäni. En näe valoa ja enkä ymmärrä miksi ihmeessä tässä pitää jatkuvaan elää niin voimakkaiden tunnekuohujen vietävänä. Pidän itseäni halveksuttavasti sairaana enkä taas anna itselleni lainkaan myötätuntoa.
Olen aivan helvetin loppu omaan päähäni.No mutta ehkä tämä tästä. Tulit ketjuun piristämään iltaani pohdinnallasi vaikka siis missään nimessä en sinun kärsimyksestäsi nauti vaan tuo tapasi ajatella on jopa lohduttavaa. Kiitos sanoistasi.
Minä toivon sinulle paljon hyviä asioita elämääsi ja voimia jaksaa. Se taito sinulla taitaa olla ja se on inspiroivaa. -ap
Nuo ajatukset pitäisi lopettaa täysin, kannattaa sanoa itselleen kauniita sanoja vaikkei niitä aluksi edes uskoisi. Aamulla herätessä on paras hetki kehua itseään, kun on vähän vielä muissa maailmoissa. Voit sanoa vaikka "olet ihana, olet mahtava" tms. Olen oppinut olemaan armollinen itselleni, pelkkä selviytyminen päivästä on hyvä saavutus. Olen hyväksynyt, että ADD-aivoillani ei ole helppoa olla tässä maailmassa. Pyrin olemaan toiveikas tulevaisuudesta ja tsemppaan itseäni olemaan innostunut jatkuvasti.
Spirituaalisuudesta on myös ollut apua, yritän rakastaa kaikkia ihmisiä ja ymmärrän, ettei oikein millään ole elämän lopussa väliä. Tärkeintä on olla hyvä ihminen ja kerätä positiivista karmaa. Pyrin siispä tekemään hyviä tekoja ja auttamaan ihmisiä sen verran kun pystyn, siksi kirjoitin tämän viestinkin : ) Kaikkea hyvää teille arvokkaat ihmiset! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ap, mutta itsellä maaliskuu meni sitten vaihteeksi takapakkia. No, parempaa huhtikuuta odotellessa...
Mitenhän ap voi?
Hienoa lukea ap.
Minulla on kanssa ollut harvinaisen hyvä viikon alku. Useampana päivänä saanut aikaiseksi kaikenlaista. Se on tavallista että yhden aktiivisen päivän jälkeen voi olla päivä tai pari heikompaa. Tästä keskustelin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja on ilmeisesti parempikin sitten ottaa rennommin. Pikku hiljaa se aktiivisuus alkaa kasvaa melkein itsestään, jos ja kun paraneminen pääsee alkuun.
😎👍🌞