Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsena vanhempansa terapeuttina ja hoivaajana - kokemuksia?
17.02.2023 |
Havahduin siihen, että omassa lapsuudessani lapsen ja vanhemman roolit olivat aivan sekaisin. Äitini oli yh. Muistan kuunnelleeni hänen työ- ja mieshuoliaan jo 7-vuotiaana. Olin pieni terapeutti. Äitini kertoi yksityiskohtaisesti ihastuksistaan, sydänsuruistaan ja joskus jopa seksielämäänsä liittyvistä asioista. Myös työhuolensa hänellä oli tapana kaataa niskaani päivittäin. Minun tehtäväni oli olla hänen kannattelijansa ja lohduttajansa.
Muistan kuinka pidin sisälläni omia huoliani. Muistan sen jokapäiväisen painostavan tunteen, kun äiti tuli töistä ja aloin kuulostella hänen tunnetilojaan havaiten hänen olevan jälleen huonolla tuulella, stressaantunut, ärtynyt tai väsynyt, ja tein valinnan olla kertomatta mitä omaan päivääni kuuluu. En tahtonut kuormittaa äitiä. Patosin, salasin, turrutin, tunsin syyllisyyttä omista tarpeistani ja olin urheasti pärjäävä, itsenäinen pikkuaikuinen.
Välillä olin järkyttävän pitkiä päiviä yksin kotona. Joskus tein itselleni ruokaa, mutta monesti olin syömättä. Olin milloin missäkin, äitilläni ei usein ollut aavistustakaan missä ja kenen kanssa.
Raskaimpia asioita en tahdo edes kirjoittaa, mutta pääpointti on, että jouduin kantamaan aivan liikaa huolta aivan liian nuorena. Olin tosi yksin.
Onko täällä muita joilla on ollut samanlaisia lapsuuden kokemuksia? Millaisia aikuisia teistä on tullut?
Kommentit (16)
Isäni oli läheisriippuvainen. Ainoana lapsena kannattelin äidin kanssa häntä. Pistin joskus isän pulloja piiloon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini sairasti syvän masennuksen kun olin 7-vuotias. Opin piilottamaan omat tunteeni ja tarpeeni ja minusta tuli pärjäävä ja iloinen. Se rooli piti 25 vuotta. En edes tajunnut että se oli rooli. Opettelen tuntemaan ja ilmaisemaan tunnetiloja ja sietämään niitä muilta. Ja opettelen olemaan ottamatta liikaa vastuuta toisten tunteista.
Vierailija kirjoitti:
Äitini sairasti syvän masennuksen kun olin 7-vuotias. Opin piilottamaan omat tunteeni ja tarpeeni ja minusta tuli pärjäävä ja iloinen. Se rooli piti 25 vuotta. En edes tajunnut että se oli rooli. Opettelen tuntemaan ja ilmaisemaan tunnetiloja ja sietämään niitä muilta. Ja opettelen olemaan ottamatta liikaa vastuuta toisten tunteista.
Minun äitini myös sairastui ollessani vielä ala-asteella. Se kuuluu noihin raskaampiin asioihin, joista en sen tarkemmin tahdo täällä kirjoittaa.
Koetko syyllisyyttä omista tunteistasi tai niiden ilmaisemisesta? Onko sinulla ollut psyykkistä oireilua tai vaikeuksia terveiden parisuhteiden (tai muiden läheisten ihmissuhteiden) muodostamisessa?
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini sairasti syvän masennuksen kun olin 7-vuotias. Opin piilottamaan omat tunteeni ja tarpeeni ja minusta tuli pärjäävä ja iloinen. Se rooli piti 25 vuotta. En edes tajunnut että se oli rooli. Opettelen tuntemaan ja ilmaisemaan tunnetiloja ja sietämään niitä muilta. Ja opettelen olemaan ottamatta liikaa vastuuta toisten tunteista.
Minun äitini myös sairastui ollessani vielä ala-asteella. Se kuuluu noihin raskaampiin asioihin, joista en sen tarkemmin tahdo täällä kirjoittaa.
Koetko syyllisyyttä omista tunteistasi tai niiden ilmaisemisesta? Onko sinulla ollut psyykkistä oireilua tai vaikeuksia terveiden parisuhteiden (tai muiden läheisten ihmissuhteiden) muodostamisessa?
- ap
On syyllisyyttä omista tunteista ja niiden ilmaisemisesta. Suljen negatiiviset sisälleni kunnes ne pursuaa yli ja tulevat ulos voimakkaampana kuin olisi tarpeen. Synnytyksen jälkeinen masennus (diagnosoimaton, koska en pystynyt puhumaan neuvolassa silloin omista tunteista).
Ihmissuhteisiin ei ole vaikuttanut, eikä sitoutumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini sairasti syvän masennuksen kun olin 7-vuotias. Opin piilottamaan omat tunteeni ja tarpeeni ja minusta tuli pärjäävä ja iloinen. Se rooli piti 25 vuotta. En edes tajunnut että se oli rooli. Opettelen tuntemaan ja ilmaisemaan tunnetiloja ja sietämään niitä muilta. Ja opettelen olemaan ottamatta liikaa vastuuta toisten tunteista.
Minun äitini myös sairastui ollessani vielä ala-asteella. Se kuuluu noihin raskaampiin asioihin, joista en sen tarkemmin tahdo täällä kirjoittaa.
Koetko syyllisyyttä omista tunteistasi tai niiden ilmaisemisesta? Onko sinulla ollut psyykkistä oireilua tai vaikeuksia terveiden parisuhteiden (tai muiden läheisten ihmissuhteiden) muodostamisessa?
- ap
On syyllisyyttä omista tunteista ja niiden ilmaisemisesta. Suljen negatiiviset sisälleni kunnes ne pursuaa yli ja tulevat ulos voimakkaampana kuin olisi tarpeen. Synnytyksen jälkeinen masennus (diagnosoimaton, koska en pystynyt puhumaan neuvolassa silloin omista tunteista).
Ihmissuhteisiin ei ole vaikuttanut, eikä sitoutumiseen.
Jatkan vielä.
Tai siis on vaikuttanut ihmissuhteisiin, mutta ei niiden muodostamiseen eikä sitoutumiseen. En avaa sen enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Molemmat vanhemmat olivat kroonisesti masentuneita ja jonkinlaisessa burn outissa suunnilleen siitä lähtien kun menin kouluun, ja sitä jatkui vuosikymmeniä. Heidän parisuhteensa oli/on erittäin hankala. Minä sitten siellä välissä. Ja perheterapeuttihan minusta sitten tulikin.
Vierailija kirjoitti:
Äitini sairasti syvän masennuksen kun olin 7-vuotias. Opin piilottamaan omat tunteeni ja tarpeeni ja minusta tuli pärjäävä ja iloinen. Se rooli piti 25 vuotta. En edes tajunnut että se oli rooli. Opettelen tuntemaan ja ilmaisemaan tunnetiloja ja sietämään niitä muilta. Ja opettelen olemaan ottamatta liikaa vastuuta toisten tunteista.
Sama kuvio paitsi että sitä kesti koko lapsuuteni ja olen alisuorittanut rankasti. Masennusta ja ahdistusta, kunnes tosiaan opettelin tunnistamaan tunteeni ja sietämään omat ja muiden tunteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Molemmat vanhemmat olivat kroonisesti masentuneita ja jonkinlaisessa burn outissa suunnilleen siitä lähtien kun menin kouluun, ja sitä jatkui vuosikymmeniä. Heidän parisuhteensa oli/on erittäin hankala. Minä sitten siellä välissä. Ja perheterapeuttihan minusta sitten tulikin.
Kunnioitan tätä että ihminen kykenee kääntämään vaikeutensa vahvuudeksi.
kyllä äiti ulkoisti mulle nuorempien sisarusten kasvatuksen ja terapeuttina sai todellakin olla. Mulle ja mun tunteille ei ollut tilaa. Tälle on englanniksi termi parentification, sillä hakusanalla löytyy youtubesta hyviä videoita.
Aikuisena olen sitten päätynyt moneen kertaan burnoutin rajamaille ja edelleenkin on vaikea sanoa, että entäs mä, milloin mun vuoro tulee. Äidin kanssa oli pakko katkaista välit, en enää kestänyt tätä ämpärinä oloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ollut mitään kokemusta siitä että saisin ongelmiini apua, kun vanhempaa ei voinut kuormittaa millään omilla murheilla. Yläkoulussa menkkakivut oli jo todella kovat ja vasta kun opettaja kysyi että meinaatko sinä "Minna" pyörtyä, minulle tuli mieleen että asialle voisi tehdä jotain. Siis ajatus ei ollut sitä ennen käynyt mielessäkään, niin omassa varassani olin oppinut olemaan murheineni. Senkään jälkeen en mennyt puhumaan äidille, vaan hain lääkekaapista jotain särkylääkettä joka ei auttanut loppuun asti mutta helpotti kuitenkin paljon.
Mulla oli sillä tavalla hyvä tuuri että isäni, jonka luona asuin isomman osan ajasta oli ns. syyntakeeton, sairaudentunnoton, sekaisin ja kausittain aivan psykoosissa, joten on helppo olla tuntematta mitään katkeruutta. Sekoilu oli aivan omissa sfääreissään. Hulluja huoliaan hän itki mulle humalassa, mutta ei välttämättä itse sitä muistakaan. On katunut niin valtavasti jo muutenkin etten koe tarvetta muistuttaa ja olemme läheisiä. Osa (meistäkin) lapsista vaatii vanhempiaan tällaisesta tilille, mutta mulla ei ole sitä ongelmaa ettenkö uskoisi vanhempieni toivoneen minulle parempaa ja voivansa korjata virheensä. Kunnioitan silti vanhempiani ja heidän elämäänsä. He ovat aina olleet rehellisiä ja yrittäneet toimia oikein. Mulle se riittää ja olen sen suhteen varmasti jopa onnekas.
Lapsena en uskaltanut heille kertoa omia huoliani, he kun kuitenkin yrittivät suojella minua niin paljon. Olin yksinäinen ja sairastin ns. lievää anoreksiaa jne. mutta nyt aikuisena kukoistan. Omien lasten synnyttyä oloni parani paljon koska en enää ajatellut olevani vastuussa kaikista muista, vain itsestäni ja lapsistani. Aloin priorisoimaan, minkä olisin lapsettoman luultavasti kokenut itsekkääksi pidempään. 30-vuotiaaksi asti suoritin niska limassa unelmiani ja tahti oli hirveä, elämä tuntui suurimman osan ajasta epärealistiselta ja epätoivoiselta. Sitten ovia vain alkoi avautua ja unelmien paketti pysyi onneksi kasassa.
Koko lapsuudenperheeni ei valitettavasti pysynyt kasassa ja olen ainoa lapsista jolla menee ollenkaan normaalisti. Oma kokemukseni on että katkeruus omia vanhempia kohtaan ei auta elämässä. Mullakin on sisarus, joka ei ole pystynyt päästämään siitä irti ja tahtoo elää kivussa ja riidassa. Tahtoo aina palata siihen. Kun ihminen vielä 20 vuotta jauhaa samaa asiaa muistot vääristyvät ja värittyvät aina vain synkemmiksi ja se on lapselle itselleen todella haitallista. Siksi musta on parempi katsoa eteen eikä taakse. Jos käy terapiassa on valittava terapeuttikin tarkkaan, todella osaava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi jota kiusattiin ala-asteen koulussa joka päivä. Kun tulin kotiin herttainen sisareni jatkoi kiusaamistani mikäli hän oli kotona. Lisäksi tämä sisko järjesti joka ilta kunnon huutokonsertin äitimme kanssa ja sitä kesti pitkään. Muistan kuinkä äitini lähes itki iltaisin ja purki minulle murhettaan siitä kuinka vaikea ihminen sisareni oli (on vieläkin). Missään kohtaa kukaan ei kysynyt entäs minä/kuinka minä voin? Onneksi minulla oli muutama hyvä ystävä mutta jouduin mm. itse pyytämään apua yhdeltä luotettavalta aikuiselta mm. siinä mihin kouluun menen yläasteelle että pääsen edes kiusaamisesta eroon. Lisätään tähän kuitenkin vielä isäni alkoholismi ja veljeni assius niin tässä onkin kunnon setti kasassa. Vasta sitten kun laitoin välit poikki kaikkiin olen alkanut itse kysymään entäs minä? Olen saanut ammatillista apua niin että osaan elää vihdoinkin itselleni.
Alue: Aihe vapaa
Ystävällä ollut vastaavaa. Hän on jatkanut tuota muista huolehtimista ja yrittänyt opetella siitä ulos.