Lue keskustelun säännöt.
Kerrotteko lapsillenne lapsuuden tai suvun traumoista?
17.02.2023 |
Itsellä traumaattisia kokemuksia lapsuudessa ja nuoruudessa, nyt kun omat lapset teinejä ja lähestyy aikuisuutta, mietin jaanko näitä elämäni kokemuksia heille jossain vaiheessa. Tässähän olisi toisaalta tilaisuus katkaista semmoinen kierre, ettei tietyt asiat siirry sukupolvelta enää seuraavalle. Enkä halua että heidän täytyy uudelleen kantaa enää asioita, joita itse olen joutunut kantamaan. Toisaalta tieto omien vanhempien kokemuksista saattaa lisätä ymmärrystä ja kokonaiskäsitystä perheestä ja suvusta, koen myös että on hyvä tietää omista juuristaan.
Kommentit (19)
En ehkä menisi yksityiskohtiin mitä on tapahtunut, mutta laveammin voi olla ihan hyvä tieto jos suvussa esim. alkoholismia tai mielenterveysongelmia jne. Niihin kun voi alttius periytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä nyt missään nimessä kerro omista traumoistasi. Sanot, että et halua, että lapsesi joutuu kantamaan samoja traumoja. Kertomalla heille siirrät ne nimenomaan heidän harteilleen. Voitko vähän tarkentaa, millaisista traumoista on kyse? Yleisellä tasolla voit kertoa, esim. jos olet itse ollut huostaanotettu tms., voit kertoa asiapohjalta, että näin oli. Mutta älä lähde kertomaan yksityiskohtaisesti omista tuntemuksistasi ja syistä, miksi tilanteeseen jouduttiin. Itse olen lapsena joutunut äitini "terapeutiksi", ja se on vaikuttanut negatiivisesti koko elämänkatsomukseeni. Toivoisin, että hän olisi jättänyt kertomatta, varsinkin, kun näihin asioihin palattiin aina vain uudestaan.
Toisaalta monet sanovat että asiat siirtyvät nimenomaan seuraavalle sukupolvelle jos niistä ei puhuta. Eli paras vaihtoehto voisi olla että käsittelee ensin omat traumat ja sitten neutraalisti kertoo yleisellä tasolla niistä lapsille. Asioiden pitkällinen vatvominen lasten kanssa lienee turhaa ja haitallista. Mutta haitallista lienee myös jos ei puhu lainkaan ja lapset aistivat asioita ja ihmettelevät miksi jotkin asiat eivät tapahdu loogisesti esim suvussa juodaan viiniä ruuan kanssa paitsi silloin kun Matti eno paikalla jne.
Mä olen päättänyt että en kerro. Asia joka on tapahtunut mummolleni, on ollut myös äidilleni traumaattista, mutta minulle se on enää surullinen asia, jonka tiedän. Ja tietämisen myötä ymmärrän paremmin miksi mummoni ja äitini olivat sellaisia kuin olivat.
Mutta joo, minulta tämä asia ei siirry enää lapsilleni ja voin siihen aktiivisesti vaikuttaa.
Traumat ei ole kovin traumaattisia jos ne on käsitellyt. Lasten ei kuitenkaan pitäisi joutua käsittelemään vanhempien traumoja. Jos nuo asiat on edelleen traumaattisia itselle pyrkisin käsittelemään ne ensin itse vaikka terapiassa. Lapselle voi kertoa vaikeistakin tapahtumista suvussa. Jonkin verran toki riippuu myös siitä lapsesta mitä kannattaa kertoa mitä jättää kertomatta ja koska kertoo jos kertoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen lapsena joutunut äitini "terapeutiksi", ja se on vaikuttanut negatiivisesti koko elämänkatsomukseeni. Toivoisin, että hän olisi jättänyt kertomatta, varsinkin, kun näihin asioihin palattiin aina vain uudestaan.
Sama kokemus minulla. Etenkin vanhemmiten äidillä lähti aina sama nauha pyörimään kuinka kurja lapsuus hänellä oli ja kuinka hänen äitinsä sitä ja tätä. Ja siihen perään ulina siitä että enkö ollutkin hyvä äiti, enkö ollutkin.
Tunsin outoa helpotusta, kun kerran tajusin että äitini ei enää pysty näitä asioita kertomaan minun lapsilleni.
Kyllä meillä on suoraan kerrottu esim ukin alkoholismista. En usko valehteluun ja aikuisten suojeluun lasten kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä oikeassa kontekstissa saattaisin laveasti mainita asiasta ikätasoisesti.
Ei tulisi mieleenikään ruveta muuten vaan avautumaan, kun en nyt traumadumppaa muillekaan ihmisille.
En ole kertonut omista lapsuudentraumoistani, jotka liittyvät isän alkoholismiin ja mielen sairauksiin. Isä on nykyään raitistunut alkoholisti ja mielenterveyskin kunnossa. Lapsenlapset ovat hänelle hyvin tärkeitä ja hän on aina ollut heille hyvä pappa, joten en halua mustamaalata isääni lasten silmissä. Ehkä kerron joskus, kun lapset ovat jo aikuisia ja isäni menehtynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En aio kertoa. Omat vanhempani eivät ole kertoneet mulle vaan olen kuullut aikuisena serkuiltani ja olisin mieluusti voinut jättää kuulematta kokonaan. Ei lapsen kuulu kantaa tuskaa vanhempien kokemuksista.
Lapsuuden pitää olla kepeää ja huoletonta aikaa. Murehtia ehtii myöhemminkin. Eli en kerro.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kertonut että äitini kasvoi lastenkodissa ja samoin veljeni huumeiden käytöstä. Myös veljen avopuolison huostaanotosta.
Mun mielestä asioiden kertomisella ja lapsen terapeuttina käyttämisessä on iso ero. Asioista, myös ikävistä voi kertoa ja keskustella lasten kanssa. Aina miettisin lasten näkökulmasta onko heidän tarpeen tietää ja millä tasolla ja millä tavoin sanoa asiasta. Teinit varmasti jo kysyvät itse lisää, jos heitä kiinnostaa ja lyhyesti sanot asioista.
Jos itse ei ole "sinut" traumansa (en tiedä mitä sanaa käyttää, jospa tästä ymmärtäisi) kanssa niin silloin näkisin olevan isokin riski kaataa traumatunteita lapsen päälle.
Mulla on vielä pienet lapset, mutta joskus tulee varmasti heidän puoleltaan kysymys miksi ei olla tekemisissä mun vanhempien ja heidän isovanhempien kanssa. Syynä raju väkivalta, pahat mt-ongelmat ja huostaanotto sen takia. Niin silloin vastaan ikätason mukaisesti esim. Isovanhemmat eivät olleet turvallisia vanhempia äidillenne. Isommalle voi sanoa eri tavalla, mutta en halua aikuiselle lapsellekaan kertoa millaista väkivalta oli. Ja haluan myös kertoa positiivisista lapsuuden muistoista. Ehkä aikuiselle lapselle voisi olla hyvä sanoa mt-ongelmista, koska osa niistä voi olla periytyviä tai alttius niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu mitä traumoja, minkä ikäiselle ja miten kertoo. Itse kerroin alakouluikäiselle kun kysyi missä minun äiti ja isä on kun hänellä on isovanhemmat vain isänsä puolelta, joten sanoin etten halua tavata heitä enää, ja kun lapsi kysyi miksi niin vastasin että minun vanhemmat eivät pitäneet minusta hyvää huolta vaan joivat paljon alkoholia joka saa ihmiset käyttäytymään sekavasti ja löivät. Lisäsin että nyt kuitenkin minulla on kaikki hyvin kun olen aikuinen. Lapsi ymmärsi syyn eikä jäänyt mitään hampaankoloon puuttuvista isovanhemmista. On ehkä jopa vähän kiitollisempi että hänellä on hyvä olla kotona, koska kaikille se ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Ja toivottavasti sisäisti ettei koskaan tarvitse jäädä tuleen makaamaan, vaan aina kannattaa ottaa etäisyyttä myrkyllisiin ihmissuhteisiin, silloinkin jos se on oma äiti.
Itselleni ei koskaan kerrottu mitään perheen salaisuuksia vaan piti vain itse päätellä. Etääntyneet, pinnalliset välit enimmäkseen. Ei jäänyt hyvä maku.
Olen kertonut lapsuudenkodin alkoholismista ja perheväkivallasta. Lähinnä siitä näkökulmasta, että juoppoa tai väkivaltaista puolisoa ei ole syytä jäädä katselemaan, vaan lähteä. Mielestäni näistä on syytä kertoa, mutta lapsia ei saa käyttää omina terapeutteinaan. En siis valittele asiaa lapsille vaan kerroin heille, miten asiat olivat lapsuudessani.
En halua muuttua koskaan äidikseni ja jauhaa samoista asioista vuosikymmeniä.
Olen kertonut lapsille minun tädin itsemurhasta. Silloin kun olivat jo vähän isompia ja pystyivät sen ymmärtämään. Tätini kuolema oman käden kautta varjosti minun lapsuutta.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan ymmärrän, ettei pappakaan koskaan puhunut sotakokemuksistaan. Toisaalta ei halunnut siirtää niitä asioita eteenpäin, toisaalta ehkä liian raskaita asioita myös itselleen käsitellä ja tuon ajan mies oli muutenkin kasvanut niin ettei ikävistä asioista juuri puhuta.
On hiukan eriasia puhua tapahtumista kuin omista kokemuksista. Ei meilläkään isovanhemmat ole kertoneet kokemuksistaan sodassa, tapahtumista kylläkin. Samoin en bälttämättä kertoisi lapsille omista kokemuksista lapsuudessa mutta tapahtumista olen kertonut. Missä olen asunut, miksi on muutettu, mikä ikäinen olin kun tietty ikävä asia tapahtui jne.
Tavallaan ymmärrän, ettei pappakaan koskaan puhunut sotakokemuksistaan. Toisaalta ei halunnut siirtää niitä asioita eteenpäin, toisaalta ehkä liian raskaita asioita myös itselleen käsitellä ja tuon ajan mies oli muutenkin kasvanut niin ettei ikävistä asioista juuri puhuta.