Itseinho on aivan jäätävää. En halua elää itseni kanssa.

Up

No paha tohon tältä palstalta on apua saada 😏

Joudut silti.

Alkoholi pahentaa tuollaisia tuntemuksia entisestään. Mitä jos yrittäisit olla ilman sitä?

Samat tunnelmat täällä. En voi ryypätä, pitää käydä töissä, jonka kuka tahansa oppisi päivässä.

Sinun pitää ehdottomasti hakea apua! Tunnteesi ovat pahasti vääristyneet! Tuo on siis vaan tunne, joka syntyy sun omista ajatuksista. Sillä ei ole todellisuuden, ja sun arvon kanssa mitään tekemistä. Tarvitset terapiaa jotta opit muokkaamaan ajatuksiasi realisisempaan suuntaan. Varmaan myös mielialalääkitys olisi ihan paikallaan. Hae apua. Noin et voi jatkaa.

Joo, sulla on mieli vähän vääristynyt ja syöttää sulle epätosia asioita ja liioittelee ja vääntelee totuuksia.

Sä et tietenkään ole kaikessa epäonnistunut.

Hyvä että kirjoitit, haluat siis parantua. Hae keskusteluapua ja vertaistukea, lääkkeet ei välttämättä ole se paras vaihtoehto.

Kurjaa, että sinusta tuntuu tuollaiselta. Tuosta itseinhon kierteestä sinua ei kuitenkaan voi nostaa ylös eikä elämääsi parantaa kukaan muu kuin sinä itse. Mitä aiot tehdä? Jatkatko itsesäälissä vellomista loppuikäsi vai opetteletko tulemaan toimeen itsesi kanssa ja otat vastuun omasta hyvinvoinnistasi? Pallo on sinulla. Toistan, kukaan muu ei sinua voi pelastaa, vain sinä itse.

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitää ehdottomasti hakea apua! Tunnteesi ovat pahasti vääristyneet! Tuo on siis vaan tunne, joka syntyy sun omista ajatuksista. Sillä ei ole todellisuuden, ja sun arvon kanssa mitään tekemistä. Tarvitset terapiaa jotta opit muokkaamaan ajatuksiasi realisisempaan suuntaan. Varmaan myös mielialalääkitys olisi ihan paikallaan. Hae apua. Noin et voi jatkaa.

Ennen kaikkea tarvitaan työtä omien ajatusten ja itsen kanssa, ja se voi kyllä onnistua ilman lääkkeitä tai terapiaakin. Nykyään kaikki luulevat, että ammattiapu ja mössöt ovat se parantava lääke, vaikka paranemisen ja terveenä pysymisen ydin on omassa aivotyössä ja toiminnassa.

Olet rakas ja arvokas.

En edes ymmärrä miksi olen tällainen nykyään. Toisaalta tiedostan. Käyn nyt läpi jotain todella radikaalia vaihetta elämässäni ja tämän laukaisi aika pahat hylkäämuskokemukset. Kun rakkaat ihmiset käänsivät selän ja tulin pahoinpidellyksi henkisesti ja fyysisesti. Olen aina ollut kiltti ja liian miellytämishaluinen. Sekin johtuu vain häpeästä, pelkään, etten ole riittävä ja nyt kun se kävi toteen ja minua käytettiin aika pahasti hyväksi ja näin läheillä olleiden ihmisten todelliset kasvot niin olen musertunut. Musertunut etenkin siitä, etten kuunnellut itseäni ja omaa intuitiotani, joka on kyllä yrittänyt kertoa elämäni aikana useasti oikeaa suuntaa. Sitten kun lakkasin kuuntelemasta sitä, asiat menivät nurin ja olen ihan helvetin pohjalla olllut. En voi käsittää miten huonoksi menin. Nuo tapahtumat vain laukaisi jotain sellaista minussa, että olen ollut ihan elämän ja kuoleman välissä mielessäni, oikeasti tuntuu kuin olisi elänyt painajaista. 

Ennen olin ahkera tyyppi, tein töitä ja olin elämässä mukana vaikka häpeä on aina kulkenut matkassa. Nyt häpeä on vain imaissut minun niin kokosnaisvaltaisesti, se on kuin iso demoni jota vastaan olen taistellut ja voimat ovat menneet. Siispä en ole käynyt enää töissä, en huolehdi itsestäni, tärisen inhosta ja pelosta. Ne kohdistuu itseeni. Olen yrittänyt päihteillä puuduttaa mutta tiedän ettei siitä mennä kuin ojasta allikkoon. Häpeän kanssa eläminen on ollut vaikeaa. Ap

Vaikka noista tapahtumistakin on jo kulunut aikaa niin olen kuitenkin oireillut pitkään. Ensin yritin vain selvitä ja puurtaa töissä, päätin vain mennä eteenpäin. Kuitenkin jossain vaiheessa uuvuin totaalisesti ja lakkasin toimimasta, en enää jaksanut vain ponnistella ja sitten olen jäänyt itsekseni. Mielialalääke on ja jonotan mt-palveluihin, joissa kestää tosi pitkään päästä sisään. Jokin päässä sanoo, että pitää kuitenkin taistella vaikka etualalla on möröt pääosin lyttäämässä maahan. Silti jossain pinnan alla on sellainen olo, että jos nyt tekisin itselleni jotain, se olisi turhaa vaan tämä täytyy käydä läpi nyt, meni siihen aikaa tai tapahtui mitä tahansa niin siitä huolimatta tämä ei ole lopullista ja minä toivun. 

Olen ennenkin ollut tosi huonoissa olotiloissa mutta tämä on kyllä syönyt minua enemmän kuin koskaan. Sitten kun lakkasin vielä toimimasta niin itsesyytökset ja häpeä vain voimistuivat. Olen koko ajan itselleni huutamassa ja haukkumassa. Kun pitäisi tehdä ja elää kuin normaali ihminen mutta en vain nyt pysty ja se pitäisi hyväksyä ihan aidosti. 

Pitäisi vain muistaa, että jonain päivänä olen vahvempi taas ja vaikka nyt tämä tuntuu loputtomalta niin ehkä tämä on elämän mittakaavassa vain lyhyt mutta merkityksellinen ajanjakso. Ainakin toivon niin. Ap

Nyt tarvitsisit vähän tervettä itsekritiikkiä. Kuvitteletko sinä oikeasti tietäväsi, että olet jotenkin arvoton. Et tiedä todennäköisesti paljon mitään muutakaan. On aivan yhtä hyvin mahdollista, että olet hyvinkin arvokas ja ehdottomasti ihmeellinen olento, jolla on nyt mahdollisuus vähän aikaa palloilla täällä maan päällä. Jätä itsesi kannalta epäystävällinen näkemys huomiotta, ja kokeile sitä ihmisystävällisempää asennetta. Mene ulos, tee oikein raskas hikilenkki ja syö hyvin. Mene nukkumaan. Älä juo äläkä polta, ja toista hikiliikunta päivittäin. Lupaan, että olo on parin viikon päästä jo varsin hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitää ehdottomasti hakea apua! Tunnteesi ovat pahasti vääristyneet! Tuo on siis vaan tunne, joka syntyy sun omista ajatuksista. Sillä ei ole todellisuuden, ja sun arvon kanssa mitään tekemistä. Tarvitset terapiaa jotta opit muokkaamaan ajatuksiasi realisisempaan suuntaan. Varmaan myös mielialalääkitys olisi ihan paikallaan. Hae apua. Noin et voi jatkaa.

Tiedän, tämä on oikeasti ollut todella pelottavaa. Hurjaa kyllä miten oma pää on kääntynyt itseään vastaan. Näin tämä ei todellakaan voi jatkua koska menen sitten vain syvempään suohon ja tuhoan kaiken hyvän mitä on vielä jäljellä. En voi käsittää miten minä näin aloin itseäni inhoamaan. Olen yrittänyt meditoida yms mutta siitä huolimatta aamut ovat aika kamalia jo heti alkuunsa ja ahdistuneena vaan katselen ympärille ja muistelen kaikkea mennyttä. Ehkä käsittelen jotain? Muistan kun vielä neljä vuotta sitten sanoin, että elämä on ihanaa ja olin todella hyvässä kunnossa. Raha-asiat kunnossa, kroppa, ruokavalio ja työtkin ihan ok mallilla. Olin itsenäinen nainen, aikaansaava ja päämäärätietoinen. 

Sitten kompastuin väkivaltaiseen suhteeseen ja siitä lähti sellainen alamäki, että sitä välillä ei voi uskoa todeksi. Mielenmaisema on kuin olisin raunioilla, palaneessa metsässä ja kaikki se oli omaa vikaani. Häpeä ja itsesyytökset ovat olleet niin valtavia, että kierre on ollut sellaista, jossa ruokin häpeää entisestään kuin todistaakseni kuinka kelvoton olen ja ansaitsen kuolla. Onhan tämä säälittävää, uhriutumista ja sekin hävettää. Kun saisi vaan pään kuntoon ja katseen kohti valoa, rakentamaan taas ihan uutta elämää ja jättäisin vanhan taakseni. Ap

Lopeta juominen ja mene salille. Kun alat näkemään tuloksia, se alkaa koukuttamaan. Alat pikkuhiljaa tykkäämään itsestäsi. T: Saman kokenut. 

No jos on oikeasti epäonnistunut jokaisella elämän osa-alueella, ja ikää jo sen verran että ei tässä mitään ehdi tehdä,   se juna meni jo.

työt,koulutus, ura,perhe, koti..

Inhoo lisää. En jaksa noita pitkiä lorikoita lukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitää ehdottomasti hakea apua! Tunnteesi ovat pahasti vääristyneet! Tuo on siis vaan tunne, joka syntyy sun omista ajatuksista. Sillä ei ole todellisuuden, ja sun arvon kanssa mitään tekemistä. Tarvitset terapiaa jotta opit muokkaamaan ajatuksiasi realisisempaan suuntaan. Varmaan myös mielialalääkitys olisi ihan paikallaan. Hae apua. Noin et voi jatkaa.

Tiedän, tämä on oikeasti ollut todella pelottavaa. Hurjaa kyllä miten oma pää on kääntynyt itseään vastaan. Näin tämä ei todellakaan voi jatkua koska menen sitten vain syvempään suohon ja tuhoan kaiken hyvän mitä on vielä jäljellä. En voi käsittää miten minä näin aloin itseäni inhoamaan. Olen yrittänyt meditoida yms mutta siitä huolimatta aamut ovat aika kamalia jo heti alkuunsa ja ahdistuneena vaan katselen ympärille ja muistelen kaikkea mennyttä. Ehkä käsittelen jotain? Muistan kun vielä neljä vuotta sitten sanoin, että elämä on ihanaa ja olin todella hyvässä kunnossa. Raha-asiat kunnossa, kroppa, ruokavalio ja työtkin ihan ok mallilla. Olin itsenäinen nainen, aikaansaava ja päämäärätietoinen. 

Sitten kompastuin väkivaltaiseen suhteeseen ja siitä lähti sellainen alamäki, että sitä välillä ei voi uskoa todeksi. Mielenmaisema on kuin olisin raunioilla, palaneessa metsässä ja kaikki se oli omaa vikaani. Häpeä ja itsesyytökset ovat olleet niin valtavia, että kierre on ollut sellaista, jossa ruokin häpeää entisestään kuin todistaakseni kuinka kelvoton olen ja ansaitsen kuolla. Onhan tämä säälittävää, uhriutumista ja sekin hävettää. Kun saisi vaan pään kuntoon ja katseen kohti valoa, rakentamaan taas ihan uutta elämää ja jättäisin vanhan taakseni. Ap

Ei ole uhriutumista kertoa, että on tuhannen päreinä kun on lyöty pirstaksi. Sisäistä nyt se tähän alkuun, ja anna sen itseinhon laimeta. Et sinä kenenkään muunkaan nahkoihin pääse, joten kannattaa pysytellä omissaan. Pura vaan asiaa, kyllä sun tilanteen moni ymmärtää. Mutta juominen ei yleensä paranna mitään. Moni muu homma voisi auttaakin. 

Vierailija kirjoitti:

Samat tunnelmat täällä. En voi ryypätä, pitää käydä töissä, jonka kuka tahansa oppisi päivässä.

Eihän se työstä turhaa tee, ettei se ole vaikeaa. Eri asia, jos on turhaa tai vahingollista työtä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitää ehdottomasti hakea apua! Tunnteesi ovat pahasti vääristyneet! Tuo on siis vaan tunne, joka syntyy sun omista ajatuksista. Sillä ei ole todellisuuden, ja sun arvon kanssa mitään tekemistä. Tarvitset terapiaa jotta opit muokkaamaan ajatuksiasi realisisempaan suuntaan. Varmaan myös mielialalääkitys olisi ihan paikallaan. Hae apua. Noin et voi jatkaa.

Ennen kaikkea tarvitaan työtä omien ajatusten ja itsen kanssa, ja se voi kyllä onnistua ilman lääkkeitä tai terapiaakin. Nykyään kaikki luulevat, että ammattiapu ja mössöt ovat se parantava lääke, vaikka paranemisen ja terveenä pysymisen ydin on omassa aivotyössä ja toiminnassa.

Ei niitä lääkkeitä iän kaiken tarvitse käyttää, mutta ap:lla on jo itsetuhoisia ajatuksia, ja ilmeisesti jonkinlainen suunnitelmakin. Silloin ensiapuna lääkehoito on kyllä paikallaan. Ei se yksin paranna, mutta vie terän pahimmalta ahdistukselta jotta pystyy saamaan ajatukset jonkinlaiseen järjestykseen, ja voi alkaa niitä työstämään. Kaikki ei myöskään pysty itsenäisesti niin hyvin reflektoimaan tilannettaan ja kyseenalaistamaan omia ajatusmallejaan, ja jos ei pysty, niin ammattilaisen avulla on helpompi onnistua löytämään uusia näkökulmia.