Voiko empatiaa opettaa toivottomassa tapauksessa? (Mies kyseessä, yllätys)

Itsesi voit parantaa toivomasta toivotonta ja laskemasta miehen potentiaalin varaan. Hän on mikä on ja jos hän haluaa muuttua, sen tulee lähteä hänestä itsestään kuten muukin tyyliin laihdutus, raitistuminen, tupakoinnin lopettaminen, uskoon tulo tai uskosta luopuminen jne. 

Mies on ihan valmis menettämään sinut, mikäli sinä et hyväksy häntä sellaisena kuin hän on. Haluatko haaskata elämästäsi seuraavat viisi vuotta, viisitoista vuotta, viisikymmentä vuotta?

Nämä on opittu kantapään kautta elämän varrella sekä youtubesta. 

Silloin se ei olis aitoa empatiaa, jos sitä pitäis opetella

Mies ei muutu. Mies muuttuu omasta tahdostaan. Nainen ei muutu. Nainen muuttuu omasta tahdostaan.

Vierailija kirjoitti:

Silloin se ei olis aitoa empatiaa, jos sitä pitäis opetella

Voi aitoakin empatiaa opetella, mutta se vaatii omaa tahtoa kehittyä ihmisenä. Ap, jos mies ei kelpaa sinulle omana itsenään, etsi uusi mies. (En minäkään tuollaista miestä haluaisi.)

Ei voi. Siirry seuraavaan tai sinkkuna ok. Muuten analysoit ja jäät ihmettelemään siihen suhteeseen asioita vuosiksi, muuallakin sen voi tehdä. Suomessa ei ole tapana sanoa kaikista tunteista, mutta jos toinen ei oikein edes välitä tai kommunikoi, mitä järkeä hommassa on. 

Yleinen lainalaisuus on se, että sitä motivaatiota ei synny ainkaan niin kauan kuin olet normaalisti suhteessa miehen kanssa. Jos hän on hulluna sinuun niin saattaa löytyä siinä vaiheessa, kun vedät itsesi hänen ulottuviltaan tai sitten vaan etsii seuraavan naisen. 

Näinhän se yleensä käy vaikkapa alkoholistien puolisoille. Puoliso toivoo ja pyytelee raitistumista, alkkis antaa epämääräisiä vastauksia. Puoliso toteaa, että alkoholi on tärkeämpi ja lähtee. Alkoholisti jää juomaan ja etsii seuraavan kumppanin. 

Tämä ei osu ihan täydellisesti, koska ap:n mies ei luultavasti ole narsisti eikä ole kohdellut ap:ta ylitsevuotavan ihanasti alussa, mutta muuten osuu kyllä siihen, että miten suhtautua siihen, kun suhteessa on toiveita toisen suhteen, että saavutettaisiin jotain mitä nyt ei ole. 

Mutta sinähän olet paha ihminen, joten ei sinua kohtaan voi olla empaattinen. Vai voiko sun mielestä olla empaattinen vaikkapa pahimpia nadzeja kohtaan jotka pisti juutalaisia keskitysleireillä kaasukammioihin? Mitä empatiaa sellaisia massamurhaajia kohtaan voi harjoittaa?

Tai no, pahoja ihmisiä kohtaan on vain yksi empatian mahdollisuus: se mitä Jeesus teki ristiinnaulitsijoitaan kohtaan. Jeesus sääli heitä ja käsitti että he eivät tienneet mitä tekivät.

Mutta eiväthän ne ristiinnaulitsijat Jeesuksen säälistä piitanneet. Kuten sinä et piittaa minun säälistäni tai miehesi säälistä. Et sinä muilta sääliä halua. Mutta eivät pahat ihmiset voi muilta mitään muita empaattisia tunteita saada.

Tähän tilanteeseen erittäin hatarasti etäisesti liittyy kenties Yö-bändin Joutsenlaulu. Siinähän lauletaan "et ehkä sääliäni kaipaa, ei se saa tuskaa puutumaan". Niin, olihan nadzeillakin sisällään tuskaa, eikä sitä tuskaa saanut mikään puutumaan niin kauan kuin he elivät. Kuten ei kukaan voi sinuakaan auttaa sinun tuskasi kanssa, olet tuomittu elämään tuskasi kanssa koko loppuikäsi. Minä säälin sinua. Tässä se laulu, päivän piristykseksi:

Luultavasti ei onnistu. Omat kokemukseni:

Seurustelin miehen kanssa, joka oli hyvin, hyvin rauhallinen. Olin aluksi taivaissa! Mies, joka ei suutu turhasta ja joka riitatilanteessa on minusta päinvastainen, joka auttoi itseäni myös rauhoittumaan ja olemaan parempi riitatilanteissa ja tilanteet eivät kärjistyneet. Mutta alun jälkeen ymmärsin, että mies on rauhallinen sen takia, koska ei hän osaa lukea tunteita eikä ymmärrä niitä - omiaan tai kenenkään muun. Rauhallisuus oli siis hieno asia, mutta pian aloin huomaamaan, että se rauhallisuus ulottui aivan kaikkeen - minä olin se, joka suunnitteli yhteistä tekemistä ja vei miestä treffeille, minä olin se, joka muisti vuosipäivän. Minä olin se, joka pääasiassa siivosi ja kokkasi ja huolehdin asioista. Mies olikin aivan saamaton. En jotenkin ymmärtänyt tätä aluksi, koska mies kuitenkin tuli aina mukaani tekemään kaikkea, ja siivosi ja teki asioita sen jälkeen kun MINÄ kehotin tekemään niitä, mutta ei ikinä edes osannut kiittää minua siitä, että keksin jotain, tai edes osannut sanoa, että hänellä olisi mukavaa. Ei siis ollut mitenkään ilkeä, mutta vaan aivan aloitekyvytön kaikessa. Ei koskaan kehunut, ei koskaan tsempannut, osannut elää myötätuntoisesti. Ei edes kysynyt miten päivä on mennyt jos haki minut töistä. Ei siis ikinä, kertaakaan. Ja kun asian otin puheeksi, kymmeniä ellen satoja kertoja jo heti suhteen alussa, mies ei ymmärtänyt miksi tämä olisi oleellista. Hänen mielestään se riitti, että hän oli siinä, ei hänen tarvitsisi kysyä, miten mikään meni tai mikä fiilis. Siihen tietysti tyssäsi syvällisemmän suhteen synty, vaikka meillä oli siis ihan kivaa ja hauskaa, mutta sehän oli vain minun ansioitani. Olin se aktiivisempi ja hauskempi puoli.

Väitän, että kaikki tämä saamattomuus ja puhumattomuus johtui hänen kyvyttömyydestään ymmärtää ja käsitellä eri tunnetiloja. Esim. myös seksi oli hienoa kun sitä oli - mies ei ollut kovin seksuaalisesti aktiivinenkaan, ei ikinä tehnyt aloitteita, minä tein ne. Ei koskaan aluksikaan halunnut luoda intohimoista seksuaalista yhteyttä, sillä tavalla, että olisi tutustunut kehooni ja että oltaisiin yhdessä naureskeltu ja aistittu toisimme. Ei koskaan vietellyt minua, vaikka minä yritin vietellä häntä, meni se ihan yli hilseen. Seksi oli hyvää, mutta jouduin jatkuvasti selittämään hänelle, että pelkkä seksi ei riitä vaan kaipasin sitä yhteyttä siinä kahden ihmisen välillä ja selkeää haluamista toiselta. Mies ei ymmärtänyt mitä edes tarkoitin ja minusta oli käsittämätöntä, että hän ei ymmärtänyt.

Arki rullasi ihan kivasti, mies oli rauhallinen ja kiltti, mutta tunnekyvytön, saamaton (ei korjannut asunnossaan asioita, ei ymmärtänyt miksi pitäisi, ei oma-aloitteisesti siivonnut tai tehnyt mitään) sekä hieman intohimoton. Oli kiinnostunut jostain asioista, mutta ei koskaan puhunut niistä tai yhtään mitään. Jotenkin tuntui, että se empatiataidon ja tunne-elämän ymmärtämisen puute vaan oli itsellekin ihan lamaannuttavaa. Ainoastaan kännissä osasi vähän heittää läppää ja puhua rakkaudesta, mutta ei se riitä. Minä en pystynyt hänelle olemaan terapeutti mitä hän olisi tarvinnut eikä kenenkään naisen kuuluisi auttaa miestä ihan perusasioissa, vastuu muuttumisesta on itsellä. Naiset tutkitusti kantavat henkisen ja fyysisen vastuun suhteessa, eli emotionaalisella tasolla sekä kotitöiden tasolla, se on ihan järkyttävää.

Ehkä hän löytää naisen, jolle puhuminen etc ei ole niin tärkeää ja he sopivat paremmin yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ei onnistu. Omat kokemukseni:

Seurustelin miehen kanssa, joka oli hyvin, hyvin rauhallinen. Olin aluksi taivaissa! Mies, joka ei suutu turhasta ja joka riitatilanteessa on minusta päinvastainen, joka auttoi itseäni myös rauhoittumaan ja olemaan parempi riitatilanteissa ja tilanteet eivät kärjistyneet. Mutta alun jälkeen ymmärsin, että mies on rauhallinen sen takia, koska ei hän osaa lukea tunteita eikä ymmärrä niitä - omiaan tai kenenkään muun. Rauhallisuus oli siis hieno asia, mutta pian aloin huomaamaan, että se rauhallisuus ulottui aivan kaikkeen - minä olin se, joka suunnitteli yhteistä tekemistä ja vei miestä treffeille, minä olin se, joka muisti vuosipäivän. Minä olin se, joka pääasiassa siivosi ja kokkasi ja huolehdin asioista. Mies olikin aivan saamaton. En jotenkin ymmärtänyt tätä aluksi, koska mies kuitenkin tuli aina mukaani tekemään kaikkea, ja siivosi ja teki asioita sen jälkeen kun MINÄ kehotin tekemään niitä, mutta ei ikinä edes osannut kiittää minua siitä, että keksin jotain, tai edes osannut sanoa, että hänellä olisi mukavaa. Ei siis ollut mitenkään ilkeä, mutta vaan aivan aloitekyvytön kaikessa. Ei koskaan kehunut, ei koskaan tsempannut, osannut elää myötätuntoisesti. Ei edes kysynyt miten päivä on mennyt jos haki minut töistä. Ei siis ikinä, kertaakaan. Ja kun asian otin puheeksi, kymmeniä ellen satoja kertoja jo heti suhteen alussa, mies ei ymmärtänyt miksi tämä olisi oleellista. Hänen mielestään se riitti, että hän oli siinä, ei hänen tarvitsisi kysyä, miten mikään meni tai mikä fiilis. Siihen tietysti tyssäsi syvällisemmän suhteen synty, vaikka meillä oli siis ihan kivaa ja hauskaa, mutta sehän oli vain minun ansioitani. Olin se aktiivisempi ja hauskempi puoli.

Väitän, että kaikki tämä saamattomuus ja puhumattomuus johtui hänen kyvyttömyydestään ymmärtää ja käsitellä eri tunnetiloja. Esim. myös seksi oli hienoa kun sitä oli - mies ei ollut kovin seksuaalisesti aktiivinenkaan, ei ikinä tehnyt aloitteita, minä tein ne. Ei koskaan aluksikaan halunnut luoda intohimoista seksuaalista yhteyttä, sillä tavalla, että olisi tutustunut kehooni ja että oltaisiin yhdessä naureskeltu ja aistittu toisimme. Ei koskaan vietellyt minua, vaikka minä yritin vietellä häntä, meni se ihan yli hilseen. Seksi oli hyvää, mutta jouduin jatkuvasti selittämään hänelle, että pelkkä seksi ei riitä vaan kaipasin sitä yhteyttä siinä kahden ihmisen välillä ja selkeää haluamista toiselta. Mies ei ymmärtänyt mitä edes tarkoitin ja minusta oli käsittämätöntä, että hän ei ymmärtänyt.

Arki rullasi ihan kivasti, mies oli rauhallinen ja kiltti, mutta tunnekyvytön, saamaton (ei korjannut asunnossaan asioita, ei ymmärtänyt miksi pitäisi, ei oma-aloitteisesti siivonnut tai tehnyt mitään) sekä hieman intohimoton. Oli kiinnostunut jostain asioista, mutta ei koskaan puhunut niistä tai yhtään mitään. Jotenkin tuntui, että se empatiataidon ja tunne-elämän ymmärtämisen puute vaan oli itsellekin ihan lamaannuttavaa. Ainoastaan kännissä osasi vähän heittää läppää ja puhua rakkaudesta, mutta ei se riitä. Minä en pystynyt hänelle olemaan terapeutti mitä hän olisi tarvinnut eikä kenenkään naisen kuuluisi auttaa miestä ihan perusasioissa, vastuu muuttumisesta on itsellä. Naiset tutkitusti kantavat henkisen ja fyysisen vastuun suhteessa, eli emotionaalisella tasolla sekä kotitöiden tasolla, se on ihan järkyttävää.

Ehkä hän löytää naisen, jolle puhuminen etc ei ole niin tärkeää ja he sopivat paremmin yhteen.

Jännä, että seksi oli hyvää ja heti perään kuvailet miten se ei ollut. 

Minulla tuli tuosta mieleen, että voin oman arkuuteni vuoksi tuntua joillekin ystävistä "perässävedettävältä", mutta en kyllä mene mitenkään tuohon sfääriin asti ja osaan kyllä kysyä kuulumisia ja olla niistä aidosti kiinnostunut. En vaan rohkene pyytää ystäviltä sellaisia asioita, joita he uskaltavat kysyä minulta (tai muilta). 

En lukenut muita vastaksia mutta minusta tuntuu että aitoa empatiaa ei voine opettaa. Sen sijaan empaattisuuden näyttelemistä ehkä voi, jos se jotenkin palkitsee näyttelijän, esim. pesän saamisen muodossa?  

Vierailija kirjoitti:

En lukenut muita vastaksia mutta minusta tuntuu että aitoa empatiaa ei voine opettaa. Sen sijaan empaattisuuden näyttelemistä ehkä voi, jos se jotenkin palkitsee näyttelijän, esim. pesän saamisen muodossa?  

Kyllä ihminen voi saada oivalluksia ja kasvaa. Lapsetkin opetetaan ja kasvatetaan empatiaan, joten aikuinenkin voi sitä oppia. Toki voi myös oppia teknistä "empatiaa", jonka avulla saada itselleen etuja mm. vaikka sitä seksiä. Tätä opittua empatiaa narsistit käyttävät uhreihinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ei onnistu. Omat kokemukseni:

Seurustelin miehen kanssa, joka oli hyvin, hyvin rauhallinen. Olin aluksi taivaissa! Mies, joka ei suutu turhasta ja joka riitatilanteessa on minusta päinvastainen, joka auttoi itseäni myös rauhoittumaan ja olemaan parempi riitatilanteissa ja tilanteet eivät kärjistyneet. Mutta alun jälkeen ymmärsin, että mies on rauhallinen sen takia, koska ei hän osaa lukea tunteita eikä ymmärrä niitä - omiaan tai kenenkään muun. Rauhallisuus oli siis hieno asia, mutta pian aloin huomaamaan, että se rauhallisuus ulottui aivan kaikkeen - minä olin se, joka suunnitteli yhteistä tekemistä ja vei miestä treffeille, minä olin se, joka muisti vuosipäivän. Minä olin se, joka pääasiassa siivosi ja kokkasi ja huolehdin asioista. Mies olikin aivan saamaton. En jotenkin ymmärtänyt tätä aluksi, koska mies kuitenkin tuli aina mukaani tekemään kaikkea, ja siivosi ja teki asioita sen jälkeen kun MINÄ kehotin tekemään niitä, mutta ei ikinä edes osannut kiittää minua siitä, että keksin jotain, tai edes osannut sanoa, että hänellä olisi mukavaa. Ei siis ollut mitenkään ilkeä, mutta vaan aivan aloitekyvytön kaikessa. Ei koskaan kehunut, ei koskaan tsempannut, osannut elää myötätuntoisesti. Ei edes kysynyt miten päivä on mennyt jos haki minut töistä. Ei siis ikinä, kertaakaan. Ja kun asian otin puheeksi, kymmeniä ellen satoja kertoja jo heti suhteen alussa, mies ei ymmärtänyt miksi tämä olisi oleellista. Hänen mielestään se riitti, että hän oli siinä, ei hänen tarvitsisi kysyä, miten mikään meni tai mikä fiilis. Siihen tietysti tyssäsi syvällisemmän suhteen synty, vaikka meillä oli siis ihan kivaa ja hauskaa, mutta sehän oli vain minun ansioitani. Olin se aktiivisempi ja hauskempi puoli.

Väitän, että kaikki tämä saamattomuus ja puhumattomuus johtui hänen kyvyttömyydestään ymmärtää ja käsitellä eri tunnetiloja. Esim. myös seksi oli hienoa kun sitä oli - mies ei ollut kovin seksuaalisesti aktiivinenkaan, ei ikinä tehnyt aloitteita, minä tein ne. Ei koskaan aluksikaan halunnut luoda intohimoista seksuaalista yhteyttä, sillä tavalla, että olisi tutustunut kehooni ja että oltaisiin yhdessä naureskeltu ja aistittu toisimme. Ei koskaan vietellyt minua, vaikka minä yritin vietellä häntä, meni se ihan yli hilseen. Seksi oli hyvää, mutta jouduin jatkuvasti selittämään hänelle, että pelkkä seksi ei riitä vaan kaipasin sitä yhteyttä siinä kahden ihmisen välillä ja selkeää haluamista toiselta. Mies ei ymmärtänyt mitä edes tarkoitin ja minusta oli käsittämätöntä, että hän ei ymmärtänyt.

Arki rullasi ihan kivasti, mies oli rauhallinen ja kiltti, mutta tunnekyvytön, saamaton (ei korjannut asunnossaan asioita, ei ymmärtänyt miksi pitäisi, ei oma-aloitteisesti siivonnut tai tehnyt mitään) sekä hieman intohimoton. Oli kiinnostunut jostain asioista, mutta ei koskaan puhunut niistä tai yhtään mitään. Jotenkin tuntui, että se empatiataidon ja tunne-elämän ymmärtämisen puute vaan oli itsellekin ihan lamaannuttavaa. Ainoastaan kännissä osasi vähän heittää läppää ja puhua rakkaudesta, mutta ei se riitä. Minä en pystynyt hänelle olemaan terapeutti mitä hän olisi tarvinnut eikä kenenkään naisen kuuluisi auttaa miestä ihan perusasioissa, vastuu muuttumisesta on itsellä. Naiset tutkitusti kantavat henkisen ja fyysisen vastuun suhteessa, eli emotionaalisella tasolla sekä kotitöiden tasolla, se on ihan järkyttävää.

Ehkä hän löytää naisen, jolle puhuminen etc ei ole niin tärkeää ja he sopivat paremmin yhteen.

Jännä, että seksi oli hyvää ja heti perään kuvailet miten se ei ollut. 

Minulla tuli tuosta mieleen, että voin oman arkuuteni vuoksi tuntua joillekin ystävistä "perässävedettävältä", mutta en kyllä mene mitenkään tuohon sfääriin asti ja osaan kyllä kysyä kuulumisia ja olla niistä aidosti kiinnostunut. En vaan rohkene pyytää ystäviltä sellaisia asioita, joita he uskaltavat kysyä minulta (tai muilta). 

Seksi ja seksuaalinen yhteys ovat eri asioita. Seksi oli hyvää, miehen kosketus tuntui hyvältä, penetraatio toimi ja tuntui hyvältä, sain orgasmeja. Mutta mies ei oma-aloitteisesti ehdottanut seksiä, ei ollut kiinnostunut keskustelemaan haluista syvällisemmin, ei koskenut oma-aloitteisesti eikä kysynyt minulta, mistä tykkään tai mitä kaipaan (minä kysyin häneltä), ei ollut ns. intohimoinen. Pelkkä seksi ei parisuhteessa riitä tekemään seksuaalisesta suhteesta hyvää. Jos olisi kyse vain seksistä, niin sitten ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ei onnistu. Omat kokemukseni:

Seurustelin miehen kanssa, joka oli hyvin, hyvin rauhallinen. Olin aluksi taivaissa! Mies, joka ei suutu turhasta ja joka riitatilanteessa on minusta päinvastainen, joka auttoi itseäni myös rauhoittumaan ja olemaan parempi riitatilanteissa ja tilanteet eivät kärjistyneet. Mutta alun jälkeen ymmärsin, että mies on rauhallinen sen takia, koska ei hän osaa lukea tunteita eikä ymmärrä niitä - omiaan tai kenenkään muun. Rauhallisuus oli siis hieno asia, mutta pian aloin huomaamaan, että se rauhallisuus ulottui aivan kaikkeen - minä olin se, joka suunnitteli yhteistä tekemistä ja vei miestä treffeille, minä olin se, joka muisti vuosipäivän. Minä olin se, joka pääasiassa siivosi ja kokkasi ja huolehdin asioista. Mies olikin aivan saamaton. En jotenkin ymmärtänyt tätä aluksi, koska mies kuitenkin tuli aina mukaani tekemään kaikkea, ja siivosi ja teki asioita sen jälkeen kun MINÄ kehotin tekemään niitä, mutta ei ikinä edes osannut kiittää minua siitä, että keksin jotain, tai edes osannut sanoa, että hänellä olisi mukavaa. Ei siis ollut mitenkään ilkeä, mutta vaan aivan aloitekyvytön kaikessa. Ei koskaan kehunut, ei koskaan tsempannut, osannut elää myötätuntoisesti. Ei edes kysynyt miten päivä on mennyt jos haki minut töistä. Ei siis ikinä, kertaakaan. Ja kun asian otin puheeksi, kymmeniä ellen satoja kertoja jo heti suhteen alussa, mies ei ymmärtänyt miksi tämä olisi oleellista. Hänen mielestään se riitti, että hän oli siinä, ei hänen tarvitsisi kysyä, miten mikään meni tai mikä fiilis. Siihen tietysti tyssäsi syvällisemmän suhteen synty, vaikka meillä oli siis ihan kivaa ja hauskaa, mutta sehän oli vain minun ansioitani. Olin se aktiivisempi ja hauskempi puoli.

Väitän, että kaikki tämä saamattomuus ja puhumattomuus johtui hänen kyvyttömyydestään ymmärtää ja käsitellä eri tunnetiloja. Esim. myös seksi oli hienoa kun sitä oli - mies ei ollut kovin seksuaalisesti aktiivinenkaan, ei ikinä tehnyt aloitteita, minä tein ne. Ei koskaan aluksikaan halunnut luoda intohimoista seksuaalista yhteyttä, sillä tavalla, että olisi tutustunut kehooni ja että oltaisiin yhdessä naureskeltu ja aistittu toisimme. Ei koskaan vietellyt minua, vaikka minä yritin vietellä häntä, meni se ihan yli hilseen. Seksi oli hyvää, mutta jouduin jatkuvasti selittämään hänelle, että pelkkä seksi ei riitä vaan kaipasin sitä yhteyttä siinä kahden ihmisen välillä ja selkeää haluamista toiselta. Mies ei ymmärtänyt mitä edes tarkoitin ja minusta oli käsittämätöntä, että hän ei ymmärtänyt.

Arki rullasi ihan kivasti, mies oli rauhallinen ja kiltti, mutta tunnekyvytön, saamaton (ei korjannut asunnossaan asioita, ei ymmärtänyt miksi pitäisi, ei oma-aloitteisesti siivonnut tai tehnyt mitään) sekä hieman intohimoton. Oli kiinnostunut jostain asioista, mutta ei koskaan puhunut niistä tai yhtään mitään. Jotenkin tuntui, että se empatiataidon ja tunne-elämän ymmärtämisen puute vaan oli itsellekin ihan lamaannuttavaa. Ainoastaan kännissä osasi vähän heittää läppää ja puhua rakkaudesta, mutta ei se riitä. Minä en pystynyt hänelle olemaan terapeutti mitä hän olisi tarvinnut eikä kenenkään naisen kuuluisi auttaa miestä ihan perusasioissa, vastuu muuttumisesta on itsellä. Naiset tutkitusti kantavat henkisen ja fyysisen vastuun suhteessa, eli emotionaalisella tasolla sekä kotitöiden tasolla, se on ihan järkyttävää.

Ehkä hän löytää naisen, jolle puhuminen etc ei ole niin tärkeää ja he sopivat paremmin yhteen.

Jännä, että seksi oli hyvää ja heti perään kuvailet miten se ei ollut. 

Minulla tuli tuosta mieleen, että voin oman arkuuteni vuoksi tuntua joillekin ystävistä "perässävedettävältä", mutta en kyllä mene mitenkään tuohon sfääriin asti ja osaan kyllä kysyä kuulumisia ja olla niistä aidosti kiinnostunut. En vaan rohkene pyytää ystäviltä sellaisia asioita, joita he uskaltavat kysyä minulta (tai muilta). 

Seksi ja seksuaalinen yhteys ovat eri asioita. Seksi oli hyvää, miehen kosketus tuntui hyvältä, penetraatio toimi ja tuntui hyvältä, sain orgasmeja. Mutta mies ei oma-aloitteisesti ehdottanut seksiä, ei ollut kiinnostunut keskustelemaan haluista syvällisemmin, ei koskenut oma-aloitteisesti eikä kysynyt minulta, mistä tykkään tai mitä kaipaan (minä kysyin häneltä), ei ollut ns. intohimoinen. Pelkkä seksi ei parisuhteessa riitä tekemään seksuaalisesta suhteesta hyvää. Jos olisi kyse vain seksistä, niin sitten ehkä.

Joo, ihmiset kokee asiat jokainen kuten kokee. Itselle seksi on huonoa ilman intohimoa, samoin suhde ilman tunneyhteyttä. 

Ei. Mies on mies vaikka voissa paistaisi. Aivot sijaitsee sillä peniksessä ja penikselle on hyvin vaikea puhua järkeä tai opettaa tunneskaaloja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ei onnistu. Omat kokemukseni:

Seurustelin miehen kanssa, joka oli hyvin, hyvin rauhallinen. Olin aluksi taivaissa! Mies, joka ei suutu turhasta ja joka riitatilanteessa on minusta päinvastainen, joka auttoi itseäni myös rauhoittumaan ja olemaan parempi riitatilanteissa ja tilanteet eivät kärjistyneet. Mutta alun jälkeen ymmärsin, että mies on rauhallinen sen takia, koska ei hän osaa lukea tunteita eikä ymmärrä niitä - omiaan tai kenenkään muun. Rauhallisuus oli siis hieno asia, mutta pian aloin huomaamaan, että se rauhallisuus ulottui aivan kaikkeen - minä olin se, joka suunnitteli yhteistä tekemistä ja vei miestä treffeille, minä olin se, joka muisti vuosipäivän. Minä olin se, joka pääasiassa siivosi ja kokkasi ja huolehdin asioista. Mies olikin aivan saamaton. En jotenkin ymmärtänyt tätä aluksi, koska mies kuitenkin tuli aina mukaani tekemään kaikkea, ja siivosi ja teki asioita sen jälkeen kun MINÄ kehotin tekemään niitä, mutta ei ikinä edes osannut kiittää minua siitä, että keksin jotain, tai edes osannut sanoa, että hänellä olisi mukavaa. Ei siis ollut mitenkään ilkeä, mutta vaan aivan aloitekyvytön kaikessa. Ei koskaan kehunut, ei koskaan tsempannut, osannut elää myötätuntoisesti. Ei edes kysynyt miten päivä on mennyt jos haki minut töistä. Ei siis ikinä, kertaakaan. Ja kun asian otin puheeksi, kymmeniä ellen satoja kertoja jo heti suhteen alussa, mies ei ymmärtänyt miksi tämä olisi oleellista. Hänen mielestään se riitti, että hän oli siinä, ei hänen tarvitsisi kysyä, miten mikään meni tai mikä fiilis. Siihen tietysti tyssäsi syvällisemmän suhteen synty, vaikka meillä oli siis ihan kivaa ja hauskaa, mutta sehän oli vain minun ansioitani. Olin se aktiivisempi ja hauskempi puoli.

Väitän, että kaikki tämä saamattomuus ja puhumattomuus johtui hänen kyvyttömyydestään ymmärtää ja käsitellä eri tunnetiloja. Esim. myös seksi oli hienoa kun sitä oli - mies ei ollut kovin seksuaalisesti aktiivinenkaan, ei ikinä tehnyt aloitteita, minä tein ne. Ei koskaan aluksikaan halunnut luoda intohimoista seksuaalista yhteyttä, sillä tavalla, että olisi tutustunut kehooni ja että oltaisiin yhdessä naureskeltu ja aistittu toisimme. Ei koskaan vietellyt minua, vaikka minä yritin vietellä häntä, meni se ihan yli hilseen. Seksi oli hyvää, mutta jouduin jatkuvasti selittämään hänelle, että pelkkä seksi ei riitä vaan kaipasin sitä yhteyttä siinä kahden ihmisen välillä ja selkeää haluamista toiselta. Mies ei ymmärtänyt mitä edes tarkoitin ja minusta oli käsittämätöntä, että hän ei ymmärtänyt.

Arki rullasi ihan kivasti, mies oli rauhallinen ja kiltti, mutta tunnekyvytön, saamaton (ei korjannut asunnossaan asioita, ei ymmärtänyt miksi pitäisi, ei oma-aloitteisesti siivonnut tai tehnyt mitään) sekä hieman intohimoton. Oli kiinnostunut jostain asioista, mutta ei koskaan puhunut niistä tai yhtään mitään. Jotenkin tuntui, että se empatiataidon ja tunne-elämän ymmärtämisen puute vaan oli itsellekin ihan lamaannuttavaa. Ainoastaan kännissä osasi vähän heittää läppää ja puhua rakkaudesta, mutta ei se riitä. Minä en pystynyt hänelle olemaan terapeutti mitä hän olisi tarvinnut eikä kenenkään naisen kuuluisi auttaa miestä ihan perusasioissa, vastuu muuttumisesta on itsellä. Naiset tutkitusti kantavat henkisen ja fyysisen vastuun suhteessa, eli emotionaalisella tasolla sekä kotitöiden tasolla, se on ihan järkyttävää.

Ehkä hän löytää naisen, jolle puhuminen etc ei ole niin tärkeää ja he sopivat paremmin yhteen.

Jännä, että seksi oli hyvää ja heti perään kuvailet miten se ei ollut. 

Minulla tuli tuosta mieleen, että voin oman arkuuteni vuoksi tuntua joillekin ystävistä "perässävedettävältä", mutta en kyllä mene mitenkään tuohon sfääriin asti ja osaan kyllä kysyä kuulumisia ja olla niistä aidosti kiinnostunut. En vaan rohkene pyytää ystäviltä sellaisia asioita, joita he uskaltavat kysyä minulta (tai muilta). 

Seksi ja seksuaalinen yhteys ovat eri asioita. Seksi oli hyvää, miehen kosketus tuntui hyvältä, penetraatio toimi ja tuntui hyvältä, sain orgasmeja. Mutta mies ei oma-aloitteisesti ehdottanut seksiä, ei ollut kiinnostunut keskustelemaan haluista syvällisemmin, ei koskenut oma-aloitteisesti eikä kysynyt minulta, mistä tykkään tai mitä kaipaan (minä kysyin häneltä), ei ollut ns. intohimoinen. Pelkkä seksi ei parisuhteessa riitä tekemään seksuaalisesta suhteesta hyvää. Jos olisi kyse vain seksistä, niin sitten ehkä.

Lisään tähän vielä, että mies ei nähnyt seksiäKÄÄN asiana, joka olisi ns. yhdistänyt. Pelkkä paneminen on välillä ihan jees ja suotavaa, mutta jos se syvällinen tunneside puuttuu parisuhteessa sekä seksin että muun tasolla, ja en koe oloani halutuksi, se tuntuu pahalta. Ja esim. kun lopulta kerroin, että en pysty enää harrastamaan miehen kanssa seksiä, koska en kokenut että hän halusi minua koska ei oma-aloitteisesti halunnut seksiä ja minä olin ainoa osapuoli joka sitä ehdotti ja asia oli alkanut ahdistamaan minua ja vaikutti omiin haluihini ja kykyihini, ja olin puoli vuotta yrittänyt puhua asiasta, lopputulos oli, että meillä ei ollut seksiä. Kun huomautin hänelle, että huomaako hän, että meillä ei nyt ole enää seksiä, hän sanoi "no pitäisikö minun r*iskata sinut, kun olet kerran sanonut, ettet halua?". Vaikka olin lukemattomia kertoja sanonut, että en siksi enää pysty ehdottamaan seksiä tai halua, koska tulin niin torjutuksi aikaisemmin, itkenyt hänelle asiasta. Mutta miehen mielestä siis ei tosiaan tarvinnut puhua tai ottaa minun tunteitani ja halujani huomioon, koska tunteet olivat turhia. Joten mieluummin ilman seksiä ja läheisyyttä, hänen mielestään, kuin että olisi osoittanut edes vähän empatiaa ja rakkautta.

En usko että tulee koskaan oppimaan. Jos suhteessa on positiivisia puolia ne vaakakuppiin ja katsomaan mihin kallistuu. Ystäviltä voi saada empatiaa myös.

Taas samaa paskaa.... Ollaan oltu vuosi yhdessä, vuosia yhdessä, kymmeniä vuosia yhdessä.... Minkä helvetin takia jos mies on ollut liian viallinen jo lähtöön? Yrittäkää ymmärtää että mieskin on ihminen, jossa on hyviä ja huonoja puolia. Hyvien puolien vuoksi ollaan yhdessä ja huonoja puolia siedetään. Jos tilanne muuttuu huonommaksi on normaalia että erotaan, mutta tarinoissanne ei yleensä muutu mikään muu kuin se mitä miehestä haluatte. Mies ei ole mikään projekti jota yritetään korjata!

Valitsette miehiä joilla on ominaisuutena esimerkiksi se että eivät ole erityisen tunteellisia. Tunteellisuus haittaa oppimista ja keskittymistä, joten nämä miehet yleensä menestyvät elämässä paremmin ja perseenne kaipaa miehen varallisuuden tarjoamaa mersun penkkiä. Ei se ole oikein tai väärin mitä perseenne kaipaa, mutta mitä *ittua itkette sitten että pökkelömäinen ja tunteeton, vaikkakin varakas, mies ei olekkaan se mitä kermaperseenne haluaa. Selvittäkää mitä oikeasti haluatte ja valitkaa mies joka tämän toteuttaa.

M49 kirjoitti:

Taas samaa paskaa.... Ollaan oltu vuosi yhdessä, vuosia yhdessä, kymmeniä vuosia yhdessä.... Minkä helvetin takia jos mies on ollut liian viallinen jo lähtöön? Yrittäkää ymmärtää että mieskin on ihminen, jossa on hyviä ja huonoja puolia. Hyvien puolien vuoksi ollaan yhdessä ja huonoja puolia siedetään. Jos tilanne muuttuu huonommaksi on normaalia että erotaan, mutta tarinoissanne ei yleensä muutu mikään muu kuin se mitä miehestä haluatte. Mies ei ole mikään projekti jota yritetään korjata!

Valitsette miehiä joilla on ominaisuutena esimerkiksi se että eivät ole erityisen tunteellisia. Tunteellisuus haittaa oppimista ja keskittymistä, joten nämä miehet yleensä menestyvät elämässä paremmin ja perseenne kaipaa miehen varallisuuden tarjoamaa mersun penkkiä. Ei se ole oikein tai väärin mitä perseenne kaipaa, mutta mitä *ittua itkette sitten että pökkelömäinen ja tunteeton, vaikkakin varakas, mies ei olekkaan se mitä kermaperseenne haluaa. Selvittäkää mitä oikeasti haluatte ja valitkaa mies joka tämän toteuttaa.

Hyvä kirjoitus, harvoin kaikki hyvät ominaisuudet nimittäin löytyvät samasta ihmisestä. Minä olen rauhallinen, ahkera, useimmiten ihan hauska ja mukavakin ja suht. varakas, mutta mikään erityisen empaattinen tai tunteellinen minä en ole, enkä sellaiseksi varmaan koskaan tulekaan. Toivottavasti puolisoni ei sitä odotakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti ei onnistu. Omat kokemukseni:

Seurustelin miehen kanssa, joka oli hyvin, hyvin rauhallinen. Olin aluksi taivaissa! Mies, joka ei suutu turhasta ja joka riitatilanteessa on minusta päinvastainen, joka auttoi itseäni myös rauhoittumaan ja olemaan parempi riitatilanteissa ja tilanteet eivät kärjistyneet. Mutta alun jälkeen ymmärsin, että mies on rauhallinen sen takia, koska ei hän osaa lukea tunteita eikä ymmärrä niitä - omiaan tai kenenkään muun. Rauhallisuus oli siis hieno asia, mutta pian aloin huomaamaan, että se rauhallisuus ulottui aivan kaikkeen - minä olin se, joka suunnitteli yhteistä tekemistä ja vei miestä treffeille, minä olin se, joka muisti vuosipäivän. Minä olin se, joka pääasiassa siivosi ja kokkasi ja huolehdin asioista. Mies olikin aivan saamaton. En jotenkin ymmärtänyt tätä aluksi, koska mies kuitenkin tuli aina mukaani tekemään kaikkea, ja siivosi ja teki asioita sen jälkeen kun MINÄ kehotin tekemään niitä, mutta ei ikinä edes osannut kiittää minua siitä, että keksin jotain, tai edes osannut sanoa, että hänellä olisi mukavaa. Ei siis ollut mitenkään ilkeä, mutta vaan aivan aloitekyvytön kaikessa. Ei koskaan kehunut, ei koskaan tsempannut, osannut elää myötätuntoisesti. Ei edes kysynyt miten päivä on mennyt jos haki minut töistä. Ei siis ikinä, kertaakaan. Ja kun asian otin puheeksi, kymmeniä ellen satoja kertoja jo heti suhteen alussa, mies ei ymmärtänyt miksi tämä olisi oleellista. Hänen mielestään se riitti, että hän oli siinä, ei hänen tarvitsisi kysyä, miten mikään meni tai mikä fiilis. Siihen tietysti tyssäsi syvällisemmän suhteen synty, vaikka meillä oli siis ihan kivaa ja hauskaa, mutta sehän oli vain minun ansioitani. Olin se aktiivisempi ja hauskempi puoli.

Väitän, että kaikki tämä saamattomuus ja puhumattomuus johtui hänen kyvyttömyydestään ymmärtää ja käsitellä eri tunnetiloja. Esim. myös seksi oli hienoa kun sitä oli - mies ei ollut kovin seksuaalisesti aktiivinenkaan, ei ikinä tehnyt aloitteita, minä tein ne. Ei koskaan aluksikaan halunnut luoda intohimoista seksuaalista yhteyttä, sillä tavalla, että olisi tutustunut kehooni ja että oltaisiin yhdessä naureskeltu ja aistittu toisimme. Ei koskaan vietellyt minua, vaikka minä yritin vietellä häntä, meni se ihan yli hilseen. Seksi oli hyvää, mutta jouduin jatkuvasti selittämään hänelle, että pelkkä seksi ei riitä vaan kaipasin sitä yhteyttä siinä kahden ihmisen välillä ja selkeää haluamista toiselta. Mies ei ymmärtänyt mitä edes tarkoitin ja minusta oli käsittämätöntä, että hän ei ymmärtänyt.

Arki rullasi ihan kivasti, mies oli rauhallinen ja kiltti, mutta tunnekyvytön, saamaton (ei korjannut asunnossaan asioita, ei ymmärtänyt miksi pitäisi, ei oma-aloitteisesti siivonnut tai tehnyt mitään) sekä hieman intohimoton. Oli kiinnostunut jostain asioista, mutta ei koskaan puhunut niistä tai yhtään mitään. Jotenkin tuntui, että se empatiataidon ja tunne-elämän ymmärtämisen puute vaan oli itsellekin ihan lamaannuttavaa. Ainoastaan kännissä osasi vähän heittää läppää ja puhua rakkaudesta, mutta ei se riitä. Minä en pystynyt hänelle olemaan terapeutti mitä hän olisi tarvinnut eikä kenenkään naisen kuuluisi auttaa miestä ihan perusasioissa, vastuu muuttumisesta on itsellä. Naiset tutkitusti kantavat henkisen ja fyysisen vastuun suhteessa, eli emotionaalisella tasolla sekä kotitöiden tasolla, se on ihan järkyttävää.

Ehkä hän löytää naisen, jolle puhuminen etc ei ole niin tärkeää ja he sopivat paremmin yhteen.

Huh, miten hyvä puheenvuoro ja varmasti meille monille niin tuttua, myös minulle. Siksi haluan vielä lisätä, että kun tällaisen empatiakyvyttömän kanssa saa lapsia, niin tilanne ei missään nimessä helpotu. Sitä empatiaa ei nimittäin löydy lapsillekaan. Perheessämme on kaksi teiniä, joiden elämässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista pienempää ja suurempaa draamaa. Myöskään heidän kipuilulleen ei löydy mieheltä pienintäkään ymmärrystä ja hän on täysin kykenemätön lohduttamaan. Monesti sanotaan, että empatiataito on jotain, mitä opitaan lapsuuden kodissa. Käsittääkseni miehen lapsuudenkodissa on kyllä hänet otettu huomioon ja on lohdutettu ja halattu, hän on vielä ainoa lapsi. Äitinsä on empaattinen ihminen, ja isänsäkin ainakin lapsenlapsistaan kiinnostunut ja jaksaa heidän elämäänsä eläytyä.

Kuten tosi monissa näissä keskusteluissa, niin taas joku tuli vinkumaan, että itse olette miehenne valinneet ja mitäs läksitte. Ja taas saan vastata tämän saman: nämä asiat ja ominaisuudet ei välttämättä näy heti suhteen alussa ja niitä voi olla vaikea jäsennellä. Onnittelut kuitenkin heille, jotka näkevät jo 10 vuotta etukäteen, mihin suuntaan ihmiset tulevat muuttumaan. Heitä usein yhdistää myös se ah niin upea näkökulma, että kaikki on joko valkoista tai mustaa ja näköala on yleensä kapeudeltaan millimetrejä.