Lue keskustelun säännöt.
Miksi vieraisiin paikkoihin yksin meneminen on minulle niin järkyttävä kokemus?
13.02.2023 |
Esim. nuorena uuteen kouluun meneminen oli musertava kokemus. Menetin välillä ajan ja paikan tajun kun pelkäsin niin paljon. Vieraita käytäviä, vieraita huoneita, vieraita naamoja. Kesti useita kuukausia etten enää ollut kauhuissani koko ajan.
Aikuisena uudet opistot ja työpaikat, sama homma.
Kun jouduin viettämään pari vuorokautta sairaalassa, taas sama. Olin ihan pää pyörällä kun tulin kotiin. Itkin vain kun se helpotti sekavaa oloa. Kesti kauan tajuta että olen kotona turvassa, kaikki hyvin.
Aloitin uudessa työpaikassa, ja joudun tekemään mielikuvaharjoituksia päivittäin että se menee kaaliin että pääsen joka työpäivän jälkeen kotiin. Kauhu tunteeseen kuuluu pelko etten enää ikinä pääse turvaan.
Luulin nuorena että aikuisena ei enää olisi tätä. Nyt herääkin kysymys mitä tämä on?
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Ihan selvä asperger. Huono muutoksen sietokyky.
Ei mene harjoittelemalla ohi. Pakottaminen ja painostaminen pahentaa ongelmaa.
Saattaa helpottaa vanhemmiten hormonitoiminnan muuttuessa, mutta ei kaikilla.
Ei välttämättä ole asperger, on tätä ilmankin aspergeria ihmisillä. Pakottaminen ja painostus kyllä kellään harvoin toimii, paitsi jos on hyvin lievänä tämä ongelma, niin sitten pieni ahdistusta vastaan meneminen voi toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asutko syrjäkylällä ja ette ole matkustelleet ulkomailla tai ylipäätään olleet ihmisten ilmoilla?
Päin vastoin. Jos pienestä joutuu isoihin ryhmiin ujona ja yksin, se voi tuottaa traumat. Kaupungissa näitä kehittyy huomattavasti enemmän. Pienen lapsen sosiaalistamnen" kannattaa aloittaa vasta sitten, kun on varhaisvuosien tärkeät kiintymysvuodet saanut kasvaa turvallisesti rauhassa.
No just. Traumoja matkailusta? Meillä lapset on matkailleet ihan vauvasta saakka ympäriinsä perheen mukana ja todella tasapainoisia nuoria kumpikin ja tekevät nykyään matkoja ominpäin ympäri maailmaa. Tietoakaan mistää traumoista😂
Onhan se niin inhottavaa joutua arvostelun ja haukkujen kohteeksi. Ihmettelen eikö nämä ilkeät kiele koskaan häpeä itseään. Siinä ei terapia auta kun lyttääjiä kävelee vastaan joka kulmalla. Pysyttelen mahdollisuuksien mukaan etäällä niin on parempi olla.
En luota muihin. Jos tiedän että kukaan ei tule arvostelemaan niin pystyn olla rentona.
Ja ikää on lähemmäs 50v. Pystyn ehkä peittämään oloni paremmin kuin nuorempana mutta siellä se yhä on vaikka muut ei huomaa.
Vierailija kirjoitti:
Olet liian arka ihminen.
En oo ap, mutta mä ajattelen että tästä mulla on kyse. Äitini on ihan samanlainen, aina ollut. Ei esim. koskaan uskaltanut ajaa autoa, pelotti liikaa. Monet muutkin asiat jotka on. muille normaaleja, olisi ollut hänelle mahdottomia hoitaa ellei isä, reipas ekstrovertti, olisi ollut apuna. Minulla vaan ei ole miestä, eikä nykyään kukaan huolisikaan tällaista "ärsyttävää arkaa vänisijää", kun naistenkin oletetaan olevan niin itsenäisiä ja pärjääviä. Onneksi työelämässä olen, etätöitä tekevänä koodarina, ja näin pärjäilen. Mutta onhan se aika kodin seinien sisään rajoittunutta tämä elämä, kun kaikki muu pelottaa liikaa. Terapiasta ei ollut mitään apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asutko syrjäkylällä ja ette ole matkustelleet ulkomailla tai ylipäätään olleet ihmisten ilmoilla?
Päin vastoin. Jos pienestä joutuu isoihin ryhmiin ujona ja yksin, se voi tuottaa traumat. Kaupungissa näitä kehittyy huomattavasti enemmän. Pienen lapsen sosiaalistamnen" kannattaa aloittaa vasta sitten, kun on varhaisvuosien tärkeät kiintymysvuodet saanut kasvaa turvallisesti rauhassa.
No just. Traumoja matkailusta? Meillä lapset on matkailleet ihan vauvasta saakka ympäriinsä perheen mukana ja todella tasapainoisia nuoria kumpikin ja tekevät nykyään matkoja ominpäin ympäri maailmaa. Tietoakaan mistää traumoista😂
Naurettavan omahyväistä. Ei mun vanhemmat tiedä traumoistani. Miten luulet tietäväsi miltä lapsistasi tuntuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Ei nyt ihan noin suurta kauhua, mutta esim. uudet työpaikat ja opinnot aiheutti tolkutonta hikoilua ja ihmisten välttelyä ja ahdistusta. Olen luonteeltani kuitenkin avoin ja sosiaalinen, niin tämä ristiriita aiheutti suurta tuskaa monella tasolla. Olen nyt nelikymppisenä ensimmäistä kertaa elämässäni käynyt neuvonnassa, jossa olen saanut apua traumoihin ja sosiaalisiin pelkoihin. Nuorempana käymäni psykoterapia, tapaamani psykiatrit, psykologit tai muutkaan lääkärit ja lääkkeet eivät auttaneet ja ovat mielestäni turhia ns. terveille ihmisille (psykoosit ym. asia erikseen).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuuko sinusta että olet noissa tilanteissa täysin ympäristön armoilla, ilman omaa kontrollia tapahtumiin?
En ole ap, mutta hyvin samantapaisista jutuista kärsivä. Mulla kyse on siitä, että en voi noissa tilanteissa luottaa omaan mieleeni, että se pysyy kasassa. Eli siinä mielessä olen ympäristön armoilla. Pelkään, että menen ylikuormituksen takia tilaan, jossa en kerta kaikkiaan pysty toimimaan ollenkaan, lyhistyn itkemään tai jopa pyörryn. Näin on myös joskus käynyt, kun olen yrittänyt vaan reippaasti totuttaa itseäni väkisin vieraisiin kokemuksiin ja paikkoihin. Pahin on, kun päätin kokeilla pelkäämääni matkustamista ja menin Lontooseen. Olin päättänyt mennä bussilla tiettyyn paikkaan, mutta siellä bussissa iski paniikki, enkä pystynyt muuta kuin itkemään hätääntynyttä huutoitkua. Bussikuskina oli onneksi äidillisen näköinen nainen, joka sen sijaan että olisi ajatellut että varmaan joku sekaisin olevan narkkari, heitän ulos, pysähtyi pysäkille rauhoittelemaan minua ja kun lopulta sain kerrottua mihin yritän mennä, vei suoraan oven eteen vaikkei paikka ollutkaan ihan bussireitillä suoraan. Mutta kylläpä hävetti, bussillinen vihaisia ihmisiä odottaa, että jotain romahtanutta ulkomaalaisakkaa rauhoitellaan ja viedään yksityiskyydillä, muiden odottaessa.
Älä nyt nimittele itteäs. Hyvä että oli tuommoinen kuski. Mä vaan mietin, että aika rajun kokeilun teit, jos heti piti mennä suurkaupunkiin ja yksin. Mä olen totuttanut hevosia, ja pointti on siinä, että muutokset esitellään niin pieninä palikoina, ettei paniikkia olla vielä lähelläkään. Silloin pystyy rauhoittumaan ja rauhoittamaan. Paniikki jää mieleen tietona, että tuolla oli vaarallista, ja sitten on vielä vaikeampaa kuin alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asutko syrjäkylällä ja ette ole matkustelleet ulkomailla tai ylipäätään olleet ihmisten ilmoilla?
Ei ap, mutta mulla päinvastoin kokemukseen vaikutti varmasti se, että synnynnäisesti aralle temperamentilleni ei sopinut täysin päinvastaisten vanhempieni tapa pienestä asti rääpöttää minua joka paikassa välittämättä peloistani. Piti vaan tottua. Ongelman pahensi uusiin sfääreihin, kun ollessani 8-10, asuimme ulkomailla. Muutenkin aralle lapselle vieraskieliseen kouluun, vieraiden ihmisten keskelle joutuminen oli aivan liikaa. Menin tilapäisesti selektiivisesti puhumattomaksi, kun kuormitus meni yli.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut samaa. Turvattomuuden ja arvottomuuden tunne on itsessäni niin syvälle iskostettu lapsuudesta asti. Nykyään kun tiedostan sen, olen mennyt ns. pelkoja päin. Hoen mielessäni mantraa "olen turvassa kehossani". Sisälläni koen olevani yhä pelokas pieni lapsi, mutta olen ottanut tehtäväkseni olla armollinen ja rakastava tuolle lapselle. Näyttää sille, että ollaan turvassa.
Tunne lukkosi -kirja oli tässä hyvä apu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asutko syrjäkylällä ja ette ole matkustelleet ulkomailla tai ylipäätään olleet ihmisten ilmoilla?
Päin vastoin. Jos pienestä joutuu isoihin ryhmiin ujona ja yksin, se voi tuottaa traumat. Kaupungissa näitä kehittyy huomattavasti enemmän. Pienen lapsen sosiaalistamnen" kannattaa aloittaa vasta sitten, kun on varhaisvuosien tärkeät kiintymysvuodet saanut kasvaa turvallisesti rauhassa.
No just. Traumoja matkailusta? Meillä lapset on matkailleet ihan vauvasta saakka ympäriinsä perheen mukana ja todella tasapainoisia nuoria kumpikin ja tekevät nykyään matkoja ominpäin ympäri maailmaa. Tietoakaan mistää traumoista😂
Ei siinä matkailusta puhuttu.
Vierailija kirjoitti:
Ihan selvä asperger. Huono muutoksen sietokyky.
Ei mene harjoittelemalla ohi. Pakottaminen ja painostaminen pahentaa ongelmaa.
Saattaa helpottaa vanhemmiten hormonitoiminnan muuttuessa, mutta ei kaikilla.
Traumakäytöksessä voi olla samoja piirteitä. Traumat ovat huomattavasti yleisempiä ja niitä on käytännössä kaikilla, niin on hyvin epätodennäköistä, että ap olisi aspergeri tai millään kirjolla ylipäätään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asutko syrjäkylällä ja ette ole matkustelleet ulkomailla tai ylipäätään olleet ihmisten ilmoilla?
Päin vastoin. Jos pienestä joutuu isoihin ryhmiin ujona ja yksin, se voi tuottaa traumat. Kaupungissa näitä kehittyy huomattavasti enemmän. Pienen lapsen sosiaalistamnen" kannattaa aloittaa vasta sitten, kun on varhaisvuosien tärkeät kiintymysvuodet saanut kasvaa turvallisesti rauhassa.
No just. Traumoja matkailusta? Meillä lapset on matkailleet ihan vauvasta saakka ympäriinsä perheen mukana ja todella tasapainoisia nuoria kumpikin ja tekevät nykyään matkoja ominpäin ympäri maailmaa. Tietoakaan mistää traumoista😂
Naurettavan omahyväistä. Ei mun vanhemmat tiedä traumoistani. Miten luulet tietäväsi miltä lapsistasi tuntuu?
Kyllä kai hän voi nähdä sen lapsistaan, jos ovat tasapainoisia ja tyytyväisiä? Mutta jos sulla on tuon tason traumat kuin tässä ketjussa monella, eikä vanhempasi tiedä niistä mitään, niin se kuulostaa aika erikoiselta. Ja siltä, että on kaikenlaista muuta kuonaa elämässä ja vanhempiin vihamielisen pelokas suhde, se ruokkii ja voimistaa traumaa. Sitten taas jos muu elämä tulee parempaan kuntoon, luultavasti traumakin oireilee lievemmin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut samaa. Turvattomuuden ja arvottomuuden tunne on itsessäni niin syvälle iskostettu lapsuudesta asti. Nykyään kun tiedostan sen, olen mennyt ns. pelkoja päin. Hoen mielessäni mantraa "olen turvassa kehossani". Sisälläni koen olevani yhä pelokas pieni lapsi, mutta olen ottanut tehtäväkseni olla armollinen ja rakastava tuolle lapselle. Näyttää sille, että ollaan turvassa.
Joo tämä ja nämä tämmöiset. Aloitin itse vaan just uudessa työssä, valtava kiire, surkea perehdytys, valtavasti uutta opeteltavaa, paljon uusia ihmisiä, kummasti on kadonnut kaikki mitä luulee oppineensa itsensä rauhoittamisesta. Pukkari oli shokki heti alussa, hämärä ahdas bunkkerimainen tila kellarissa raskaalla rauta-ovella... :D Ja joo traumoja tosiaan on eikä mua oikeesti kauheesti naurata voin kertoa. Mutta silti koitan suhteuttaa asioita ja pakko tästä on koittaa huumoriakin repiä. Kun ei munlaista voi paljoa pahempaan paikkaan enää laittaa :') Ja oon kyllä pärjännyt hyvin, on vaan koko ajan sellanen olo että mitä jos kaikki inhoaa mua ja en vaan luota ihmisiin tipan vertaa, suurinpiirtein ei tulis mulle henkilökohtaisesti yllärinä vaikka joku iskis kirjaimellisesti puukon selkään, sillä tasolla ne pelot on. Rankkaa.
En ole ap, mutta hyvin samantapaisista jutuista kärsivä. Mulla kyse on siitä, että en voi noissa tilanteissa luottaa omaan mieleeni, että se pysyy kasassa. Eli siinä mielessä olen ympäristön armoilla. Pelkään, että menen ylikuormituksen takia tilaan, jossa en kerta kaikkiaan pysty toimimaan ollenkaan, lyhistyn itkemään tai jopa pyörryn. Näin on myös joskus käynyt, kun olen yrittänyt vaan reippaasti totuttaa itseäni väkisin vieraisiin kokemuksiin ja paikkoihin. Pahin on, kun päätin kokeilla pelkäämääni matkustamista ja menin Lontooseen. Olin päättänyt mennä bussilla tiettyyn paikkaan, mutta siellä bussissa iski paniikki, enkä pystynyt muuta kuin itkemään hätääntynyttä huutoitkua. Bussikuskina oli onneksi äidillisen näköinen nainen, joka sen sijaan että olisi ajatellut että varmaan joku sekaisin olevan narkkari, heitän ulos, pysähtyi pysäkille rauhoittelemaan minua ja kun lopulta sain kerrottua mihin yritän mennä, vei suoraan oven eteen vaikkei paikka ollutkaan ihan bussireitillä suoraan. Mutta kylläpä hävetti, bussillinen vihaisia ihmisiä odottaa, että jotain romahtanutta ulkomaalaisakkaa rauhoitellaan ja viedään yksityiskyydillä, muiden odottaessa.