Lue keskustelun säännöt.
Oletko unohtanut jonkun ihmisen, jota et haluaisi unohtaa?
12.02.2023 |
Minulle kävi noin. Aikoinaan 30 vuotta sitten tapasin ensirakkauteni. Seurusteltiin pari vuotta ja yksi kesä asuttiin yhdessä. Hän kuoli liikenneonnettomuudessa, täysin yllättäen, kyseessä oli onnettomuus, ei tahallinen teko kenenkään puolelta. Liian nuorena lähti. Sanoin, etten ikinä unohda, en tuoksua, en kosketusta, en asioita, mitä puhuttiin. Olen kuitenkin unohtanut ja se surettaa. Kävin joulun jälkeen viemässä kynttilän haudalle ja ajattelin, etten muista hänestä mitään. Ulkonäön tietysti muistan, kun on valokuviakin, mutta en pysty palauttamaan mieleen persoonaa, en tuoksua, en ääntä. Muistan toki paikan, missä asuttiin. Muistan, missä hänen vanhempansa asuivat. Surettaa, että muistan paikkoja, mutta en sitä ihmistä, jota rakastin.
Kommentit (12)
Tavallaan olen unohtanut, mutta en kokonaan. Veljeni oli minulle tärkeä lapsena ja niiltä ajoilta muistan täysin millainen hän oli. Pieni, nauravainen pellavapää, joka esiintyi mielellään ja jonka lempileikkeihin kuului mm. piiloleikit ja takaa-ajot. Muistan, miten kesämökillä ongittiin ja uitiin ja nukuttiin vierekkäin pienessä makuukammarissa. Muistan ihan täsmälleen senkin, miltä hänen villi tukkansa näytti, kun hän aamuisin siitä heräsi. Meillä oli hauskat jutut ja huumoria ja naurua riitti.
Jossain vaiheessa teini-iässä ei enää vietetty aikaa yhdessä ja puheyhteyskin katosi. Minun on tosi vaikea palauttaa muistin sopukoista mieleen, millainen hän oli teininä tai nuorena aikuisena. Vähän tuntuu kuin en olisi tuntenutkaan häntä lapsuuden jälkeen. En muista, mistä musiikista hän piti tai minkä nimisiä kavereita hänellä oli, enkä tainnut niinä vuosina tunteakaan häntä. Tai olen saattanut unohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luonnollistahan se on, että kun aikaa kuluu, alkaa unohtaa ihmisiä ja tapahtumia. Ihmiselämässä 30 vuotta on niin pitkä aika, ettei ole ihmekään. Toisaalta hyvä asia, kun voi unohtaa myös niitä ikäviä muistoja ja ihmisiä.
Minä unohdin erään Julien moniksi vuosiksi, mutta otin häneen uudestaan yhteyttä korona-aikaan. Opiskelin yhden lukuvuoden Englannissa Brightonissa yliopiston vaihto-ohjelman kautta v. 1995-1996. En olisi ikinä pärjännyt ilman Julieta, jonka kanssa asuttiin samassa huoneessa. Maalaistyttö Suomesta oli ihan hukassa kaiken suhteen. Julie auttoi ymmärtämään kampusta, vapaa-ajan toimintaa, julkista liikennettä, pyykinpesua ja kaikkea muutakin, kuten sitä, miksi on parempi ottaa kylpy kuin taistella suihkussa, jossa kuuma ja kylmä vesi vaihtelee.
Julie kävi kerran Suomessa sen jälkeen, kun lähdin Brightonista, ja silloin vein hänet saunaan ja avantouinnille ja käytiin junalla Rovaniemellä etsimässä joulupukkia. Elämä vei eri suuntiin. Töihin, tulin äidiksi kerran, toisen, kolmannen. Erosin ja opettelin tulemaan toimeen yksinhuoltajana. En muistanut Julieta pitkiin aikoihin.
Jostain syystä korona-ajan sulussa alkoi muistella elettyä elämää ja päähän pamahti, miten olen voinut unohtaa Julien, joka oli minulle niin rakas ja tärkeä. Otin uudelleen yhteyttä. Puhuttiin pitkiä puheluita, läheteltiin kuvia rakkaista. Seuraavalla Lontoon reissulla tavataan kasvotusten.
Aika parantaa haavat. Sinä koit trauman silloin kun poikaystäväsi kuoli. Ajan kuluessa paranit ja unohdit. Niin on tarkoitettu. Ja muistoilla on taipumus haalistua. Ihan kaikilla muistoilla, niin hyvillä kuin pahoilla.
Tuo on ihan normaalia. En minäkään muista isääni enää kuin valokuvan perusteella ja jotain pieniä konkreettisia muistoja. Ei ihminen pysty muistamaan toisesta kaikkea jos edellisestä kohtaamisesta on aikaa. Älä tunne ainakaan syyllisyyttä asiasta. Elämän tärkeimmänkin ihmisen tuoksun, äänen jne. voi unohtaa. Ja mieli muokkaa muistotkin erilaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ihan normaalia. En minäkään muista isääni enää kuin valokuvan perusteella ja jotain pieniä konkreettisia muistoja. Ei ihminen pysty muistamaan toisesta kaikkea jos edellisestä kohtaamisesta on aikaa. Älä tunne ainakaan syyllisyyttä asiasta. Elämän tärkeimmänkin ihmisen tuoksun, äänen jne. voi unohtaa. Ja mieli muokkaa muistotkin erilaiseksi.
Eihän se ole yleensä syyllisyys se tunne, joka syntyy, kun ei muista enää tärkeän ihmisen persoonaa. Se tunne on surua. Itsensä takia ihminen haluaa muistaa. Olen elänyt sitä surua, koska olin lapsi, kun äitini sairastui syöpään ja lopulta kuoli. Olen katsonut vanhoja kuvia, joissa olen äidin kanssa onnellisena ennen syöpää, ennen rankkoja hoitoja, ennen kuolemaa. En muista, millaista se oli ja millainen hän oli silloin, vaikka lapsuudesta on muita muistoja ja siitä sairausajasta on muistoja.
En muista kenet minun olisi pitänyt unohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ihan normaalia. En minäkään muista isääni enää kuin valokuvan perusteella ja jotain pieniä konkreettisia muistoja. Ei ihminen pysty muistamaan toisesta kaikkea jos edellisestä kohtaamisesta on aikaa. Älä tunne ainakaan syyllisyyttä asiasta. Elämän tärkeimmänkin ihmisen tuoksun, äänen jne. voi unohtaa. Ja mieli muokkaa muistotkin erilaiseksi.
Eihän se ole yleensä syyllisyys se tunne, joka syntyy, kun ei muista enää tärkeän ihmisen persoonaa. Se tunne on surua. Itsensä takia ihminen haluaa muistaa. Olen elänyt sitä surua, koska olin lapsi, kun äitini sairastui syöpään ja lopulta kuoli. Olen katsonut vanhoja kuvia, joissa olen äidin kanssa onnellisena ennen syöpää, ennen rankkoja hoitoja, ennen kuolemaa. En muista, millaista se oli ja millainen hän oli silloin, vaikka lapsuudesta on muita muistoja ja siitä sairausajasta on muistoja.
Voi se olla syyllisyyttä siitä että ei muista. Tuntee itsensä huonoksi kun ei muista, ajattelee että pitäisi muistaa, että varmaan kaikki muutkin muistaa läheisensä. Minulla ainakin on ollut tätä, toki suru myös.
Mummosta on yksi video olemassa. Jostain 80-luvun lopulta lomamatkalla videokameralla kuvattu. On se ihmeellinen tunne, kun näkee tutun ihmisen, joka tuntuu ihan vieraalta. En tunnista häntä siltä videolta, koska olen varmaan unohtanut.
Mummo kuoli yllättäen kesken lenkkeilyn v. 1993, oli silloin vasta 68 v. ja minä 14 v. Vaikeaa on muistaa, millainen hän oli ihmisenä. Hyvä ruuanlaittaja ja ahkera marjastaja, mutta juuri tuo, että millainen ihminen luonteeltaan, niin sitä en muista, vaikka tapasin mummoa lähes joka viikko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan olen unohtanut, mutta en kokonaan. Veljeni oli minulle tärkeä lapsena ja niiltä ajoilta muistan täysin millainen hän oli. Pieni, nauravainen pellavapää, joka esiintyi mielellään ja jonka lempileikkeihin kuului mm. piiloleikit ja takaa-ajot. Muistan, miten kesämökillä ongittiin ja uitiin ja nukuttiin vierekkäin pienessä makuukammarissa. Muistan ihan täsmälleen senkin, miltä hänen villi tukkansa näytti, kun hän aamuisin siitä heräsi. Meillä oli hauskat jutut ja huumoria ja naurua riitti.
Jossain vaiheessa teini-iässä ei enää vietetty aikaa yhdessä ja puheyhteyskin katosi. Minun on tosi vaikea palauttaa muistin sopukoista mieleen, millainen hän oli teininä tai nuorena aikuisena. Vähän tuntuu kuin en olisi tuntenutkaan häntä lapsuuden jälkeen. En muista, mistä musiikista hän piti tai minkä nimisiä kavereita hänellä oli, enkä tainnut niinä vuosina tunteakaan häntä. Tai olen saattanut unohtaa.
Tuo kuulostaa tutulta. Me myös kasvatettiin erilleen, siskoni ja veljeni kanssa. Olin itse erilainen. Kävin isosena rippileireillä ja lastenleireillä ja lähimmät ystävät olivat srk-nuoria. Vuoden vanhempi veljeni remusi katuporukoissa, poltti salaa tupakkaa ja osti alkoholia, jopa välitti sitä. Jotenkin se hävitti ja ajauduttiin erilleen. Nuorempi siskoni oli ärsyttävä introvertti, joka paiskoi huoneensa ovea kiinni ja kiukutteli, jos ei saanut tahtoaan läpi. Noissa tunnelmissa elettiin rinnakkain, inhoten toisiamme.
Kun veljeni ajautui myöhemmin elämässä vaikeuksiin, olisin halunnut olla tukena, mutta en enää kokenut tuntevani koko ihmistä. Hän kuoli myöhemmin. En kaipaa häntä, mutta kaipaan joskus sitä veljeä, jonka lapsena tunsin. Jotain hyvääkin on seurannut, koska aikuisiällä ollaan lähennytty siskoni kanssa. Veljen kuolema varmaan avasi jotain patoja ja laittoi miettimään.
Olen unohtanut ja olen hylännyt. Olen asunut 12 eri paikkakunnalla. En haluaisi unohtaa tärkeitä ihmisiä, mutta usein niin on käynyt, kun se entinen elämä jäänyt taakse. Jo lapsuus oli pirstaleinen. Yksi tehdas meni kiinni ja isä työnjohtajana joutui potkituksi pois. Ensimmäinen muuttoni juuri ennen peruskoulun alkua, ihan toiselle puolelle Suomea. Kun aloitin koulun, en tuntenut ketään eikä ollut yhtään kaveria. Kai niitä pian tuli, mutta en muista sitäkään, olinko yksinäinen.
Parin vuoden päästä muutettiin taas, olin 9-vuotias ja kesken kolmosluokan muutto. Kävin kolmosluokan loppuun koulussa, johon mahduin ja siirryin nelosluokalla eri kouluun lähemmäs kotia. Ja sitten kun pääsin peruskoulusta, isä jäikin eläkkeelle ja vanhemmat muutti taas, sillä kertaa maalle. Kävin lukion pikkupaikkakunnalla, joka oli lähellä vanhempien uutta maalaiskotia.
En muista oikein ketään ystävää ennen lukioaikaa. Luokkakuvatkin kadonneet. Haluaisin muistaa, millaisia kavereita minulla on ollut, mutta kun ei ole muistissa yhtään nimeä ennen lukioaikaa, niin vaikeaa on muistaa. Yksi poika oli ysiluokalla, jonka kanssa pussailin ja kävin diskossa, mutten muista edes hänen nimeään. Tumma, lyhyt tukka ja kauniit, isot, siniset silmät. Mahtaako näillä tiedoilla löytyä.
Unohdin yhden, en kyllä muista kuka se oli. . .