Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka kauan on normaalia surra syvästi kuollutta äitiään?
12.02.2023 |
Miehen äiti kuoli kuukausi sitten, hautajaiset olivat viikko sitten. Mies on jo viikkoja nukkunut iltapäivästä iltaan monta tuntia, 3-4 tuntia, normaalin yöunen lisäksi. Työnsä hoitaa mutta kotioloissa äärimmäisen vetäytyväinen. Heti hautajaisten jälkeen puhui kuin olisi *monta päätä sisäkkäin pään sisällä*. Olen alkanut miettiä, missä menee ns. normaalin surun ja kenties masennuksen raja? Itseltäni ei ole kuollut lähiomaisia joten mulla ei ole suuresta surusta kokemusta. Tuota nukkumista mietin, kun itse masentuneena nukuin just monta tuntia keskellä päivää tai makasin vaan sängyssä.
En oikein tiedä mitä mies edes käy läpi. Hän ei ollut edes läheinen äitinsä kanssa. Hän oli aina isän poika, isä kuoli jo monta vuotta sitten ja sen surun hän kävi läpi toisella tavalla.
Mies myös ärhentelee, on tosi lyhytpinnainen ja jostain syystä haluaa pitää surunsa ja surutyönsä itsellään. Esim hautajaisjärjestelyistä hän ei puhunut mulle yhtään mitään, vasta hautajaispäivän aamuna kuulin että hänen äitinsä tuhkataan ja siitä aiheutui siis selkeitä muutoksia hautajaisten kulkuun. En nyt tarkoita että mies olisi mulle kaikesta tilivelvollinen mutta silti.
Samoin kuulin että oli töissä työajallaan tehnyt kirkkoon sitä ohjelmavihkosta ja muistotilaisuuteen äidin kuvista tehtyä videoesitystä. En edes tiennyt että ne on tullut hänen tehtäväkseen. Ymmärrän että ehkä halusi osana surutyötä tehdä ne yksin mutta samalla pohdin, kertooko tuo parisuhteen ja liiton tilasta, ettei edes mainitse käsiohjelman ja diaesityksen olevan omalla vastuullaan.
Just lähti ärhennellen käymään autolla jossain ja sitä ennen oli raivonnut, että en osaa tukea häntä hänen surussaan. Ei siis oltu riidelty tai mitään, ihan normisti oli aamu ja päivä mennyt, olin just laittanut ruoan ja oltiin syöty, olin siivoamassa keittiötä kun tämä purkaus tuli ja häipyi ovet paukkuen.
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiiä, kaipaan äitiäni vaikka kuolemastaan on 35 vuotta.
Läheisyys häviää lapsuuskodin kanssa, riippuu vähän puolisostakin.
Kuukausi kuolemasta? Heillä on miehelläsi ja sisaruksillasi vielä monta asiaa edessä ennenkuin palaavat arkeen.
Miten tuhkaus muutti hautajaisia?Arkku oli kannettu kirkkoon ennen tilaisuuden alkua. kukkien lasku meni niin, että jokainen paikalla oleva jätti yhden ruusun maljakkoon arkun viereen, eikä muistovärssyjä ollut, eikä arkun äärellä sanottu mitään. Arkku kannettiin lopuksi ulos kirkon portaiden juurelle, tässä kohtaa oli erään omaisen puhe ja valokuvaus koko saattoväestä. Sit arkku nostettiin kärryyn ja se kärrättiin kylmiöön joka oli kirkon vieressä, saattoväki sitä seurannut vaan käveli suoraan srk-talolle.
Ap
Kaikissa hautajaisissa jossa olen ollut on arkku alttarilla valmiina. Oletko ennen ollut hautajaisissa?
Nykyisin on tuo yhden kukan toive.
Tuhkaushautauksissa arkku on jäänyt alttarille, hautaustoimisto käy siirtämässä pois .
Joskus miehet on perinteisesti kantaneet sen hautaustoimiston autoon.
Joskus on kukat jokainen vienyt ennen muistotilaisuutta paikkaan, johon uurna tulee tai tuhkat sirotellaan. Joskus jääneet siihen alttarille.
Hautajaisia on niin monen näköisiä, kunhan olet yhtä monissa käynyt kuin vaikka 75 - vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma kokemus on, että etäistä vanhempaa suree jotenkin vielä enemmän. Jos välit olisivat olleet hyvät ja lämpimät, olisi ehkä helpompi päästää irti ja muistella niitä hyviä hetkiä. Mutta jos suhteeseen liittyy etäisyyttä, ristiriitoja tai muuta, sitä suree tavallaan myös sitä, että mahdollisuudet suhteen paranemiseen ja omaan vanhempaan tutustumiseen ovat lopullisesti ohi. Joka tapauksessa kuukausi ei ole aika eikä mikään, oli suhde omaan vanhempaan millainen hyvänsä. Surutyötä ei voi hoputtaa, mutta olisihan se hyvä, jos asiasta saisi jonkun kanssa juteltua.
Vuoden verran ainakin menee toipumiseen/ suruun totttumiseen.
Kun mies palaa kotiin, kysy millaista tukea hän kaipaa ja kerro että olet huolissasi ja haluat tukea häntä muttet tiedä miten.
Vierailija kirjoitti:
Normaaliksi katsottu suruaika on yhdestä neljään vuotta. Turha odottaa surun loppuvan ihan heti. Anna miehen surra äläkä luo höneen tunnetta, että hän olisi jotenkin outo. Outo tässä olet sinä.
En ole tietenkään antanut miehelle tunnetta, että olisi outoa surra pitkäänkin. Ehkä kirjoitin huonosti mutta lähinnä mietin, että onko kyse sellaisesta masennuksesta jota pitäisi jotenkin hoitaa, ja onko tuo ihan tavanomaista että haluaa surra ihan yksin, eikä puhu mulle edes hautajaisjärjestelyistä. Avioliittoa takana kohta 17 vuotta, paljon on koettu ja jaettu, vakavia sairauksia, lasten syntymät, keskenmenot, vaikea taloudellinen tilanne ja sen kuntoon saaminen ym. Joten mietin että miksi haluaa lukkiutua surunsa kanssa yksin ja kauanko tällaiset reaktiot oikein kestää ja onko ne osa surua vai oire siitä että ollaan ajauduttu erilleen.
Haluisin auttaa miestäni hänen surussaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen usein kuullut sanottavan, että pojille nimenomaan äidin kuolema on kovempi pala kuin isän kuolema. Myös käytännössä nähnyt. Toki jokainen suree tavallaan. Aikaa se ottaa, vähintään yhden vuodenkierron eli jokainen juhlapyhä ja merkkipäivä on kertaalleen elettävä ilman edesmennyttä, sitten alkaa ehkä helpottaa.
Jos huonot tai ei kovin hyvät välit tässä siis äidin kanssa, voi olla että jotain omantunnon tuskaa tms mukana. Ethän kysele/intä/kärtä/painosta? Olet lähellä ja huomioit mutta ei sitäkään liikaa eikä liian läpinäkyvästi. Katsot että arki pyörii.
Halusi tehdä käytännön järjestelyjä yksin kertomatta sinulle. Tulee mieleen joko keskinäinen luottamuspulanne tai sitä omantunnon kanssa taistelemista, kuin yritystä hyvittää jotain.
Anna aikaa ja ole lähellä.
Vierailija kirjoitti:
Syvästi kuollut?
Mitä väliä, jospa keskittyisit itse asiaan, jos nyt on mitään rakentavaa lisättävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaaliksi katsottu suruaika on yhdestä neljään vuotta. Turha odottaa surun loppuvan ihan heti. Anna miehen surra äläkä luo höneen tunnetta, että hän olisi jotenkin outo. Outo tässä olet sinä.
En ole tietenkään antanut miehelle tunnetta, että olisi outoa surra pitkäänkin. Ehkä kirjoitin huonosti mutta lähinnä mietin, että onko kyse sellaisesta masennuksesta jota pitäisi jotenkin hoitaa, ja onko tuo ihan tavanomaista että haluaa surra ihan yksin, eikä puhu mulle edes hautajaisjärjestelyistä. Avioliittoa takana kohta 17 vuotta, paljon on koettu ja jaettu, vakavia sairauksia, lasten syntymät, keskenmenot, vaikea taloudellinen tilanne ja sen kuntoon saaminen ym. Joten mietin että miksi haluaa lukkiutua surunsa kanssa yksin ja kauanko tällaiset reaktiot oikein kestää ja onko ne osa surua vai oire siitä että ollaan ajauduttu erilleen.
Haluisin auttaa miestäni hänen surussaan.
Ap
Tilannettasi voisivat nyt pohtia he joilla on tapana nalkuttaa miehelleen äitisi sitä ja tätä ja en kyllä tuu käymään.
Miksi mies raittaisi sitten äitinsä kuoleman jälkeen edes järjestelyillä tai niistä puhumalla?
Kuukausi läheisen kuolemasta on aivan olematon aika, hyvä jos silloin edes ymmärtää - vaikka tietää - kuoleman käyneen. Itse olin niin rikki, etten jaksanut mitään, enkä halunnut kenenkään yrittävän tilanteen " korjaamista " . Mä vain olin ja opettelin hengittämään ensimmäiset kuukaudet. 2 vuotta olin lähes täysin hiljaa, ja olen kiitollinen, että sain olla. Nyt on yli 6vuotta, joskus jopa nauran, mutta kyllä mun maailma meni todella nurin, enkä täysin toivu koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kauan kuin surua riittää. Eri asia sitten, miten suree tai mahdollisesti pikemminkin välttelee surun tuntemista. Ne tavat voivat olla vahingollisiakin.
Tosiasia on, että tulet suremaan ikuisesti. Et tule koskaan pääsemään "yli" rakkaan menettämisestä; mutta tulet oppimaan elämään sen kanssa. Rakennat itsesi uudelleen kärsimäsi menetyksen ympärille. Sinusta tulee taas kokonainen, mutta et ole koskaan se sama ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiiä, kaipaan äitiäni vaikka kuolemastaan on 35 vuotta.
Läheisyys häviää lapsuuskodin kanssa, riippuu vähän puolisostakin.
Kuukausi kuolemasta? Heillä on miehelläsi ja sisaruksillasi vielä monta asiaa edessä ennenkuin palaavat arkeen.
Miten tuhkaus muutti hautajaisia?Arkku oli kannettu kirkkoon ennen tilaisuuden alkua. kukkien lasku meni niin, että jokainen paikalla oleva jätti yhden ruusun maljakkoon arkun viereen, eikä muistovärssyjä ollut, eikä arkun äärellä sanottu mitään. Arkku kannettiin lopuksi ulos kirkon portaiden juurelle, tässä kohtaa oli erään omaisen puhe ja valokuvaus koko saattoväestä. Sit arkku nostettiin kärryyn ja se kärrättiin kylmiöön joka oli kirkon vieressä, saattoväki sitä seurannut vaan käveli suoraan srk-talolle.
Ap
Kaikissa hautajaisissa jossa olen ollut on arkku alttarilla valmiina. Oletko ennen ollut hautajaisissa?
Nykyisin on tuo yhden kukan toive.
Tuhkaushautauksissa arkku on jäänyt alttarille, hautaustoimisto käy siirtämässä pois .
Joskus miehet on perinteisesti kantaneet sen hautaustoimiston autoon.Joskus on kukat jokainen vienyt ennen muistotilaisuutta paikkaan, johon uurna tulee tai tuhkat sirotellaan. Joskus jääneet siihen alttarille.
Hautajaisia on niin monen näköisiä, kunhan olet yhtä monissa käynyt kuin vaikka 75 - vuotiaana.
Minä olen ollut myös sellaisissa hautajaisissa, missä arkku on kannettu autosta alttarille ja myöskin alttarilta hautaan. Mutta usein on arkku ollut alttarilla, vaikka olisi ollut arkkuhautaus. Tuhkaushautauksissa arkku on jätetty kukkineen alttarille.
Nykyään tosiaan on usein tuo yhden kukan toive, on aikamoista kertakäyttökulttuuria hankkia suuria kukkavihkoja vain pienen pientä hetkeä varten, tuhkatessa hetkeksi siihen arkulle tai arkkuhautajaisissa ainakin näin talvisaikaan hetkeksi sinne hautapaikalle jäätymään.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus on, että etäistä vanhempaa suree jotenkin vielä enemmän. Jos välit olisivat olleet hyvät ja lämpimät, olisi ehkä helpompi päästää irti ja muistella niitä hyviä hetkiä. Mutta jos suhteeseen liittyy etäisyyttä, ristiriitoja tai muuta, sitä suree tavallaan myös sitä, että mahdollisuudet suhteen paranemiseen ja omaan vanhempaan tutustumiseen ovat lopullisesti ohi. Joka tapauksessa kuukausi ei ole aika eikä mikään, oli suhde omaan vanhempaan millainen hyvänsä. Surutyötä ei voi hoputtaa, mutta olisihan se hyvä, jos asiasta saisi jonkun kanssa juteltua.
Tämä on totta. Olen se, jonka mies oli vuoden sairaslomalla.
Häneltä kuoli siis isä. He olivat hyvissä väleissä, mutta keskustelut olivat aina täysin pinnallisia.
Tuo isä oli täysin sulkeutunut. Oli ollut kova lapsuus ja jäänyt orvoksi nuorena lapsena. Sen koommin ei ollut tavannut sisaruksiaan, jotka joutuivat eri paikkoihin. Mieheni isä joutui kamalaan paikkaan. Lisäksi oli menettänyt mieheni äidin sairauteen mieheni ollessa taapero. Sen jälkeen elellyr yksin ja hautonut kaiken sisällään.
Kun mieheni isä kuoli, tajusi mieheni, ettei tuntenut isäänsä juuri lainkaan. Se linssi hänen järkytystään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiiä, kaipaan äitiäni vaikka kuolemastaan on 35 vuotta.
Läheisyys häviää lapsuuskodin kanssa, riippuu vähän puolisostakin.
Kuukausi kuolemasta? Heillä on miehelläsi ja sisaruksillasi vielä monta asiaa edessä ennenkuin palaavat arkeen.
Miten tuhkaus muutti hautajaisia?Arkku oli kannettu kirkkoon ennen tilaisuuden alkua. kukkien lasku meni niin, että jokainen paikalla oleva jätti yhden ruusun maljakkoon arkun viereen, eikä muistovärssyjä ollut, eikä arkun äärellä sanottu mitään. Arkku kannettiin lopuksi ulos kirkon portaiden juurelle, tässä kohtaa oli erään omaisen puhe ja valokuvaus koko saattoväestä. Sit arkku nostettiin kärryyn ja se kärrättiin kylmiöön joka oli kirkon vieressä, saattoväki sitä seurannut vaan käveli suoraan srk-talolle.
Ap
Kaikissa hautajaisissa jossa olen ollut on arkku alttarilla valmiina. Oletko ennen ollut hautajaisissa?
Nykyisin on tuo yhden kukan toive.
Tuhkaushautauksissa arkku on jäänyt alttarille, hautaustoimisto käy siirtämässä pois .
Joskus miehet on perinteisesti kantaneet sen hautaustoimiston autoon.Joskus on kukat jokainen vienyt ennen muistotilaisuutta paikkaan, johon uurna tulee tai tuhkat sirotellaan. Joskus jääneet siihen alttarille.
Hautajaisia on niin monen näköisiä, kunhan olet yhtä monissa käynyt kuin vaikka 75 - vuotiaana.
Voi olla sit niin. Oma sukuni on iso, tiivis ja sellainen että koko suku kutsutaan aina kaikkiin tapahtumiin. Joten olen ollut varmaan 40 hautajaisissa lapsesta lähtien ja nähnyt monenlaisia hautajaisia.
Pointti ei ollutkaan että anopin hautajaiset olisivat olleet jotenkin erikoiset. Ihmettelen vain ettei mies kokenut luontevaksi kertoa minulle, millaiset hautajaiset oli sisarensa kanssa suunnitellut ja että anoppi oli toivonut tuhlausta. Se on totta että olen ollut vain muutamissa hautajaisissa joissa vainaja viedään krematorioon eikä maan multaan ja siksi oletin, että anoppi, uskonnollinen ihminen vielä, haudataan hautaan. Yllätyin todella paljon kun kuulin ja mieskin sanoi yllättyneensä. Ja kuulin siis just ennen tilaisuuden alkua asiasta. Sisar oli hommannut myös meidän perheen kukat joten edes kukista en voinut päätellä mitään hautajaisten kulusta.
Tuhkauksissa ne kukat voi viedä hautapaikalle silti.
Me matkustettiin saareen, jossa oli hautausmaa, miehen kahden sukulaisen hautajaisiin uurnan ja kukkien kanssa. Kukkia oli säilytetty jossain kylmiössä.
Minulla alkoi helpottamaan vasta noin kolmen tai neljän vuoden kuluttua.
Surun ja masennuksen välinen raja on hämärä, ja se vaihtelee henkilöstä toiseen. Jokaisella ihmisellä on oma tapansa käsitellä surua ja menettää. Jotkut haluavat käsitellä suruaan yksin, kun taas toiset haluavat puhua siitä avoimesti.
Nukkuminen päivällä ja vetäytyminen sosiaalisista tilanteista ovat yleisiä oireita masennuksesta. Toisaalta se, että henkilö hoitaa työnsä normaalisti, saattaa viitata siihen, että hän ei ole masentunut.
Suosittelen, että puhutte miehen kanssa ja tarjoatte hänelle mahdollisuuden puhua tunteistaan ja surustaan. Kannustakaa häntä puhumaan avoimesti ja tarjoamaan apua ja tukea. On tärkeää muistaa, että jokaisella ihmisellä on oma tapansa käsitellä surua ja menettää, ja se ei ole oikein tai väärin. On tärkeää kuunnella ja ymmärtää toista henkilöä.
Muistuttaisin myös, että surun käsittely voi olla raskasta ja henkilö voi tarvita apua ja tukea ulkopuolelta. Jos huolehdit, että henkilö tarvitsee apua, suosittelen etsimään lääkärin apua tai ammattilaisen apua surun ja masennuksen käsittelyyn.
Otsikon perusteella odotin, että suru on kestänyt jotain vuoden. Mutta siis hautajaisista vasta viikko! Minua hirvittäisi, jos minulla olisi miesystävä, joka äitinsä kuolemasta kuukausi eteenpäin elelisi jo aika normisti. Olisi tunnekylmä mies silloin. Sen sijaan päinvastainen miehen käytös saisi minulle olon, että on sydäntä särkevää ja symppistä surra äitiään.
Minä jouduin nukkumaan paljon, vaikken ollut masentunut. Sekä isän, että äidin menetys laukaisi tolkuttoman väsymyksen. Isän kohdalla olin kuusi viikkoa sairaslomalla ja nukuin paljon päivisin. Äidin kohdalla ei ollut varsinaista sairaslomaa ja muutenkin eri tilanne, mutta aivot olivat alentuneesti työkykyiset ja valtavaa väsymystä päiväsaikaan pitkään. Jos ihmistä nukuttaa, anna nukkua. Muistan, kun poikaystävä valitti isän kohdalla, että makaan vaan perse homeessa. Olisi pitänyt lempata se ääliö jo silloin.
Alue: Aihe vapaa
Kuoli yli 90-vuotiaana, oli elänyt hoivakodissa viimeiset 8 vuotta ja viimeiset 3 vuotta sänkyyn hoidettavana ja muistinsa melkein kokonaan menettäneenä. Viimeiseen vuoteen ei saanut enää edes oikeastaan puhuttuakaan oikeita sanoja. Ihan ihan loppuvaihe, viimeinen kuukausi, teki kuolemaa ja keskittyi hengittämiseen. Mies oli sen viimeisen kuukauden erittäin tiiviisti äitinsä vuoteen vieressä joten ei ollut yllättävä kuolema. Miehen ensireaktio olikin helpotus, että nyt äiti on viimein paremmassa paikassa, sillä ne loppumetrit olivat aivan kauheat.
Ap