Olen NIIIIIN kateellinen kavereiden hyvistä parisuhteista etten kestä enää.

Ja minä, perheenäiti, odotan sitä aikaa, kun saan ehkä joskus vielä olla yksin. Asiat ei ole niin huonosti, että alkaisin perhettä rikkomaan, mutta jos mies ottaisi eron, niin huokaisisin helpotuksesta. Mukava ihmisenä, hyvä isä ja sen sellaista. En vaan jaksaisi enää yhtään tätä parisuhdetta, joka ottaa paaaaljon enemmän kuin antaa.

Samaistun noihin tunnelmiin ja olin teinistä pitkälle aikuisikään se jolla ei ollut mitään mainittavia mieskuvioita. Kosijoita ei liioin näkynyt ja alkoi olla jo vähän hävettävää ettei mitään parisuhdekokemusta ollut kertynyt missään muodossa. Pahinta oli kuitenkin ajatus siitä ettei tosiaan tunnu kelpaavan oikein kenellekään vaikka yritinkin olla vellomatta asiassa.

Näin muutama vuosi myöhemmin olen onnellisesti naimisissa kaikinpuolin unelmamiehen kanssa johon olin ollut ihastunut useamman vuoden. En olisi ikinä uskonut että "kelpaan" hänelle tai että voisin saavuttaa näin hyvän parisuhteen ihmisen kanssa joka on samalla hyvä ystäväni. Kuulostaa kliseiseltä, mutta ainakin omalla kohdallani riitti kun kohdalle osui se yksi ja oikea. Kauan sitä sai odotella, mutta oli lopulta kaiken väärtti. Ainoa asia minkä tein oikein oli etten koskaan pitkiä aikakausia elänyt missään tyhjiössä ja vältellyt mieskontakteja. En etsinyt maanisesti, mutta käytin Tinderiä, kävin välillä ulkona ja muissa sosiaalisissa tapahtumissa. Mieheeni tutustuin yhteisten ystävien kautta eli ihan ilman mitään Tindereitä tai vastaavia ja suhde kasvoi kaveruuden kautta rakkaudeksi. 

Ratkaisu toiselta iki-sinkulta: vaihda kaveriporukka sinkkuihin. Tai leskiin, itse kun pidän vanhemmista ystävistä. En tapaa pariskuntia. Pidän että ihmiset ovat itsellisiä ja yksilöitä.