Nelikymppiset, tunnetteko itsenne henkisesti kypsiksi?

Mä oon aina miettinyt että esittääkö muut mun ympärillä vaan aikuista vai ovatko kaikki vaan oikeasti niin tärkeitä?

Keskustellaan sivistyneesti ja koitetaan näyttää mahdollisimman fiksuilta.

Mäkin tota teen mutten oikeasti ole yhtään sellainen 😬

Eli en tunne itseäni mitenkään erityisen kypsäksi.

En ole hirveästi muuttunut vuosien saatossa. Tai ehkä sen verran on tullut kypsemmäksi että olen nykyään avarakatseisempi enkä tuomitse kenenkään valintoja vaan päinvastoin ymmärrän miksi joku teki kuten teki.

Enkä puhu enää pahaa muista eli en hauku selän takana enkä halua sellaisia ihmisiä ympärilleni jotka sitä tekevät jatkuvasti.

Niin kypsä joo, että olisi sama eliminoida itsensä happea kuluttamasta. Mutta toki tässä kärsitään loppuun saakka, omalla tuurilla vuosikymmeniä.

Parikymppinen 42-vuotiaan ruumissa. Ihan nuorekas olen vielä.

Koen henkistä kypsyyttä ja tasapainoa. Olen esimerkiksi hyväksynyt itseni ja elämäni. Vaikka minulla oli nuorempana vaikeaakin niin kaipaan niitä vuosia kun olin vähän päälle parikymppinen. Elämässä oli jonkinlaista intoa, energiaa, uteliaisuutta ja odotuksia tulevaisuudelle. Nyt olen jotenkin kadottanut ne. Tilalle on myös tullut ajatus siitä että vuodet menevät odotettua nopeammin ja elämä ei kestä ikuisesti.

Ehkä tunnen, mutta niin tunsin kolmekymppisenäkin ja näin jälkeen päin ajateltuna olin kyllä aika "keskenkasvuinen" vielä silloin.

M39

Kyllä koen olevani.

Elämänhallinta on hyvä, osaan pitää huolen itsestäni ja ympärillä olevista.

Osaan suhtautua asioihin ymmärtäväisyydellä ja olen armollinen itseäni ja muita kohtaan.

Tiedän missä olen hyvä, ja missä en ole, eikä ole mitään tarvetta esittää olevansa "tärkeä" tai ylenkatsoa muita. Eikä ole myöskään tarvetta madella tai olla riippuvainen kenestäkään tai muiden mielipiteistä. Kuitenkaan mikään erikoisuudentavoittelu ja kapina vaan kapinan vuoksi ei innosta.

T. 42 v.