Surullinen olo..

Luin kirjoituksianne kyynelten valuessa pitkin poskia.

Voi kuinka samallaisia ajatuksia meillä onkaan ja samoja tunteiden kirjoa käydään läpi. Itse koin km marraskuun loppupuolella. Siinä mureni kaikki haaveet ja suunnitelmat joita oli jo mielessään ajatellut. Tuntuu niin tyhjältä. Nyt en jaksa enempää kirjoittaa. Kiitos teille kaikille tuesta ja lohdutuksesta joita kirjoituksenne antaa.

Toivon teille kaikille paljon voimia, halauksia ja uusia vauvatuulia!

Luin monen teista ja 37-vuotiaana olevan miltei valmiita heittamaan hanskat tiskiin. Olen itse 41v. ja 7 viikolla raskaana. Kylla niita lapsia voi siunaantua vahan vanhempanakin. Toki riskit ovat olemassa mutta missa niita riskeja ei olisi. Toisaalta taalta loytyy paljon nuoriakin aiteja jotka ovat vauvansa menettaneet joten yrittakaa sinnikkaasti uudelleen. En ole antanut aikaisempien keskenmenoja hillita iloa tasta pienesta. Olen kertonut laheisilleni. Eihan se kertominen tee keskenmenoa yhtaan tod.nakoisemmaksi ja vaikka raskaus paattyisikin haluan nauttia joka hetkesta taman pikkuiseni kanssa. Laakari kehoitti olemaan varovaisen optimistinen (hcg ja progesteroni arvoni ovat melko alhaiset) ja sita mina yritan ollakkin mutta toisaalta, ennen naita kirottuja verikokeita kuinka moni huonoilla arvoilla lahtenyt raskaus paattyi onnelliseeen synnytykseen ilman etta kukaan huolestui ja pelkasi 40 viikkoa.

Itselläni takana " vasta" yksi keskenmeno (rv 11) 2,5 kk sitten, mutta sekin jo tuntuu. On vaikea kuvitella millaista olisi jos olisi toisenkin menettänyt, ja vielä niin pitkällä raskaudessa kuten sinulla. Viime viikkoina oloni on ollut todella haikea ja itsekseni olen välillä itkeskellyt. Siskoni sai vauvan pari viikkoa sitten, ja sitä ihanaa pientä tyttöä katsellessani on vasta todella kolahtanut päähäni, että minä menetin pikkuiseni, ennen kuin siitä edes tuli vauva, ja en koskaan häntä ehtinyt tavata. Mieleeni palaa kuva ultrasta jossa näkyy sikiö, jolla ei näy sykettä eikä se liiku. Että pitikin katsoa sitä ultrakuvaa...

Minulta kysyttiin nyt viimeksi ultrassa haluanko nähdä itse... En halunnut katsoa. Sinua harmittaa, että katsoit, minua harmittaa että en katsonut. Vaikka tuskin olisin mitään kovin mieleenpainuvaa nähnyt, koska sikiö vastasi vasta viikkoja 7+4. Keväällä katsoin pientä vauvaani, pidin jopa häntä kämmenilläni. Kaikessa kamaluudessaan tuo hetki on kuitenkin yksi elämäni kauneimmista hetkistä.



Voimia ja jaksamista sinullekin! Ja kiitos kun vastasit, tämä vertaistuki on parasta tukea mitä voi olla. Toivon sydämestäni, että sinun keskenmenosi jäävätkin tuohon yhteen.



vm69

Minulta ei kysytty haluanko katsoa. Kävin ensin ihan np-ultrassa äitiyspolilla (olin silloin kyllä jo 2 pv vuotanut verta) ja siellä eivät löytäneet ultralla sikiötä lainkaan. Siirsivät minut sitten gynepolille jossa lääkäri ultrausta aloittaessaan totesi että onhan täällä jotain, ja minä tietty uteliaana tiirasin ruutua. Löysikin sitten tosiaan sen jo menehtyneen sikiön. Se kuva siinä ruudulla on varmaan ikuisesti piirtynyt mieleeni (erottui selvästi pää, vartalo ja käsien alut).

Pystyn niin helposti samaistumaan suruusi. Mäkin oon ollu taas surullinen viime aikoina. Pahin tuska kohdunulkoisen jälkeen on tietty helpottanut, mut tilalle on tullut tyhjiö. Tunne jossa mikään ei tunnut miltään, mutta toisaalta taas kaikki tuntuu hyvin raskaalta. Ei jaksa iloita elämästä samalla tavalla kuin ennen näitä kokemuksia. Joulukuussa piti olla meidän pikkuenkelimme laskettu aika, joten joulukin tuntuu jo ajatuksena raskaalta. Monta ystävääni on raskautunut jo tässä lähiaikoina helposti ja siihen on vaikea suhtautua. Ei oikein jaksaisi tavata ketään, mutta yritän kuitenkin aina silloin tällöin.



Mulla vielä tilannetta vaikeuttaa se et mun pitäis oikeastaan lähteä töihin nyt tammikuussa kun kuopus täyttää kolme. Kun aloimme yrittää vauvaa heinäkuussa -05 en voinut aavistaakaan, et olisin vielä tässä tilanteessa joulukuussa -06. Meillähän piti olla jo toinen pikkuinen. Ei mun töihin pitäis olla lähdössä. Siirrän kuitenkin töihin lähtöä tonne kesäkuulle. Meillä on 2 ekaluokkalaista joten olisi liian vaikea alkaa järjestellä heille iltapäiväkerhoja kesken vuotta. Enhän mä suunnitelmissani ollut töihin varautunut lähtemään. On tää kaikki vaan niin vaikeaa. Minkä ikäisiä sun muut lapset olikaan? Mulla 10-vuotias poika, 7,5 vuotias poika sekä sit tää kuopuspoika kohta 3. Meillä asuu myös mieheni tyttö joka on myös 7,5.v.Monet kuvittelevat, et se jotenkin helpottaa tätä surua, et on jo useampi lapsi. Mä oon kyl sitä mieltä, et se on ihan päinvastoin. Toki se on ihanaa, et on jo lapsia, mut se saa surun tuntumaan just niin kamalalta, kun tietää tasan tarkkaan mitä menettää:raskauden, synnytyksen, vastasyntyneen jne. Varmaan sekavasti selitetty mut ymmärrät varmaan. Meillä on tosiaan nyt toinen yrityskierto menossa kohdunulkoisen jälkeen. Nyt on kp 6 ja menkat loppumassa. Se tekee tästä myös niin vaikeaa, et meillä kesti melkein vuoden ennenkuin eka keskenmennyt raskaus sai alkunsa ja nyt ei sit yhtään tiedä kauanko tässä joutuu taas odottelemaan ennenkuin tärppää uudelleen.



Mutta koitetaan pysyä pinnalla kumpikin. Eiköhän meille ole valoisampiakin aikoja luvassa ainakin jossakin vaiheessa.



Shannon myös surumielisenä

Lämmin kiitos halauksesta ja rutistan sua oikein kovaa takaisin. Ikävää, jos sinullakin on surullinen olo.



Mun lapset on syntyneet 08/1998, 08/1999 ja 05/2003. Kuopus täytti kolme toukokuun lopussa, hoitovapaa loppui ja uuden äippäloman piti alkaa kesäkuun alkupuolella. Kaiken piti olla niin hienosti ajatellen myös koululaisten iltapäiviä. Ja tämä ei siis ollut mikään " järjestetty juttu" , keskenmennyt raskaus oli ihana yllätys.



Samoja fiiliksiä käydään läpi, olemassaolevat lapset eivät yhtään vähennä surua. Juuri nyt viikonloppuna kuopus istui miehen sylissä ja mies sanoi " sinäkö nyt sitten jäät meidän vauvaksi..." Mulle tuli kyynel silmään ja mietin, että näinkö tosiaan tapahtuu...



Jotenkin löysin tarkoituksen ekalle keskenmenolle silloin kun tein lokakuussa uuden plussatestin. Että Inkan piti syntyä enkeliksi, jotta tämä uusi vauva saa elämän... Joopa joo, se siitä tarkoituksesta. Ei sitten saatu sitä toistakaan.



Kyllä me vielä joskus onnistutaan. Toivottavasti!!!



Voimia tähän pimeyteen, yritetään jaksaa. Voisin kirjoittaa sulle romaanin, mutta pakko lähteä kotiin!!



ISOT halit vielä loppuunkin, Shannon!!



terv. vm69

Minulla fiilikset aika samanlaiset. Tuntuu hirmu hyvältä päästä jakamaan ajatuksia samankaltaisessa tilanteessa olevien kanssa. Minulla 07/05 syntynyt poika. Jotenkin tuosta keskenmenosta tekee minustakin raskaampaa juuri se että tietää miten ihanaa lapsen syntymä on. Toisaalta taas se voisi olla rankempaa jos ei tuota ensimmäistäkään päivänsädettä olisi. Syyskuun alussa palasin hoitovapaalta töihin, ja ajatus oli että ensi kesään mennessä jäisin uudelleen kotiin ja poikakin voisi olla taas kotona. Uusi raskaus sai alkunsa melko nopeasti ja maaliskuussa -07 olisi ollut laskettu aika. Nyt menossa keskenmenon jälkeen ensimmäinen yrityskierto, ja kovasti raskautta toivotaan myös senkin takia ettei poikamme vielä tarvitsisi kauaa hoidossa noin pienenä olla.

Vielä kolme päivää sitten olin tuolla toisella listalla odottamassa lasta toisten kanssa, nyt sitten kirjoitan tänne. Huomenna olen menossa polille, toivottavasti ei tule kaavintaa.

On tämä touhua....

Kun aloin lauantai-iltana vuotaa, eniten pelkäsin sunnuntaina edessä olevaa työpäivää. Kun suoriuduin työpäivästäni vasta aloin ymmärtää, että lapsi on menetetty. Tämä on ensimmäinen keskenmenoni ja en vielä tiedä mitä on edessä tässä prosessissa, mutta surua tämä on.

terv peikkoäet

Jaksamista myös sinulle 77mm ja pahoittelut peikkoäet sinulle keskenmenosta!



Niin se elämä meitä heittelee... Parempaa huomista kaikille!

Niin tutulta kuulostavat teidän mietteet ja tunteet. Itse en ole joutunut mitään niin järkyttävää käymään läpi kuin oman lapseni synnyttämisen, mutta kyllä nuo kuusi alkuraskauden keskenmenoa ovat myös aikamoiset arvet jättäneet.



Meillä on ihana tyttönen, syntynyt elokuussa 2005. Ilman häntä tämän kaiken läpikäyminen olisi vielä kauhempaa. Ymmärrän ja allekirjoitan täysin tuon, että lapset tuovat lohtua mutta myös muistuttavat siitä mitä kaikkea on menettänyt kesken menneen raskauden myötä.



Päällimmäisenä on huoli siitä, ettei raskautta, synnytystä ja kaikkea siihen liittyvää saa enää koskaan kokea. Mulla olisi vielä niin paljon rakkautta ja syliä annettavana useammallekin lapselle.



Ahdistavinta on huomata, että itsestä on kehittymässä katkera akka, joka omalla pahalla mielellään myrkyttää omaa lähiympäristöään. Parisuhdekaan ei ole entisensä kaiken tämän jälkeen. Sen lisäksi en osaa aivan täysin rinnoin olla onnellinen ystävien raskauksista. Vaikka heidän lapsensa ei ole mitenkään minulta pois, totta kai haluan että he saavat kokea samaa onnea kuin mekin tuosta tytöstämme. Mutta heidän kasvavat mahansa muistuttavat liikaa omista menetyksistä.



Olen menossa parin viikon päästä töihin, tuntuu todella raskaalta. Ja lopulliselta. Mikäli eka raskaus tytön jälkeen olisi mennyt alkumetrejä pidemmälle, olisin jäänyt tammikuussa uudestaan äippälomalle. Toisin kävi. Toinenkaan raskaus ei onnistunut, eli näillä näkymin jään sitten pidemmäksi aikaa töihin pelkän siellä pyörähtämisen sijaan, kuten naivisti suunnittelin. Elämä opettaa karvaalla tavalla... mutta siitä huolimatta en ota opikseni. Teen joka kerta samat virheeet ja kuvittelen että voisin jotenkin elämääni vaikuttaa. Ehkä tämä tästä, joidenkin meistä on jostain kumman syystä käytävä hieman kovempi elämänkoulu.



Mutta kuten vm69, kyllä me vielä onnistumme. Voimia teille kaikille ja parempaa huomista toivotan.



Halauksin, apuh

Itku pääsi minultakin, kun lueskelin noita tarinoitanne. Tuli taas omatkin muistot mieleen. Minulla oli n. vuosi sitten kohdunulkoinen raskaus ja siinä meni toinen munatorvi sitten samalla. Siitä huolimatta tulin melkein heti uudelleen raskaaksi, en tiedä oliko sitten liian pian, koska raskaus meni kesken. Sykettä ei koskaan näkynyt, vain eloton vauvanalku, joka oli menehtynyt viikoilla 8+. Laskettu aika oli ollut parisen viikkoa sitten. Kyllä vähän kirpaisi, kun kuulin, että naapurilla oli laskettu aika samana päivänä. Heille vauva syntyi juuri laskettuna päivänä. Nyt olen uudelleen raskaana rv 13+, ja koko ajan varpaisillani, vaikka kaikki näyttäisi olevan kunnossa ainakin näillä näkymin. Np ultra oli viime viikolla. Silti mielessä kummittelee, että mitä nyt voikaan vielä sattua. Varsinkin kun tosiaan vielä noin myöhäisillä viikoilla kuin vm.-69:lle kävi huonosti. Jotenkin ei oikein osaa suhtautua ja iloita raskaudesta, kun kuitenkin odottaa sitä pahinta. Olen yrittänyt olla miettimättä koko asiaa, kunnes ollaan turvallisemmilla vesillä, mutta aina nuo asiat silti mielessä pyörii. En ole kertonut raskaudesta vielä kenellekään. Vain mies tietää (ja tietenkin neuvolan henkilökunta. Enkä aio vähään aikaan kenellekään kertoakaan. Minullakin alkaa jo ikää olemaan (36v.), joten nyt tämän olisi syytä onnistua, tai sitten unohdan koko vauva-asian. Tämä on siis viimeinen yritys. Onhan minulla onneksi jo 4 ihanaa lasta, mutta kyllä tämä viideskin olisi erittäin tervetullut.

Toivon teille muillekin kaikkea hyvää ja onnistuneita raskauksia. Voimahali!

Voimia vaan kaikille!



Itselläni on hieman toisenlainen olo siitäkin huolimatta, että toinen, odotettu raskauteni meni kesken alkumetreillä muutama viikko sitten. Toinen lapsi olisi erittäin toivottu, mutta tässä iässä (37 v.) en odota ihmeitä. Meillä on ihana, pian kaksi vuotta täyttävä tyttönen, jonka olemassaolosta olen enemmän kuin kiitollinen. Huokaisen helpotuksesta, ettemme jättäneet lapsensaantiyrityksiä myöhempään. Ensimmäinen sai alkunsa helposti.



Tuttavapiirissäni on pieniä vauvoja, perheensä ainokaisia, joista toinen sai synnytyksessä halvauksen ja toisella on kehitysvamma. Tällä palstalla taas olen lukenut järkyttäviä kertomuksia siitä, kuinka monet ovat joutuneet synnyttämään kuolleen lapsen. Se tuntuu minusta aivan liian kauhealta kohtalolta. Tällaiset tapaukset ovat mulla usein mielessä ja muistuttavat siitä, kuinka kiitollinen meidän perheen tulee olla terveestä lapsestamme.



Lastani odottaessani isäni kuoli syöpään, mikä teki alkuraskaudesta kaikkea muuta kuin onnellisen ajan. Niin ikään monen ikätoverini vakava sairastuminen tai peräti kuolema on saanut itseni järkeilemään, kuinka hyvin meillä, yhden lapsen onnellisilla vanhemmilla, on asiat.



Toivotan tsemppiä kaikille raskaudesta haaveileville!

Indikalle toivon kaikkea hyvää tähän nykyiseen raskauteen. Vaikeaa on olla surematta ja pelkäämättä etukäteen, mutta pitää vaan luottaa, että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Helppo neuvoa, en itsekään osannut nauttia päivääkään tästä viimeisimmästä raskaudesta, kun koko ajan vaan pelkäsin pahinta. Kun ensimmäisen kerran joutuu itse kokemaan sen, että mikään ei ole itsestäänselvyys, ymmärtää, että myös omalla kohdalla voi asiat mennäkin ikävään suuntaan. Mutta yritä Indika olla positiivinen!! Nauti ja iloitse jokaisesta päivästä!!



Hannele9: Kiitos voimista, niitä tarvitaan. Minä olen samanikäinen, enkä myöskään odota ihmeitä, mutta toivon sellaista kuitenkin... Ikähän sinänsä lisää km:n riskiä, joten se tässä vauvahaaveilussa pelottaakin kaikkein eniten. JOS vielä kerran onnistuisi tärppäämään, niin olen taas jonkun verran vanhempi ja riskit sen myötä kasvaa. Toisaalta, olen myös kuullut niin monia onnistumistarinoitakin, että sen vuoksi jaksan toivoa vielä meille yhtä pientä ihmettä. Vähän on sellainen olo, että tavoittelee kuuta taivaalta, kun kaikki olisi jo niin hyvin, mutta minkä tälle krooniselle vauvakuumeelle tekee.



Vielä en tosissani kuumeile, koska km on niin tuore juttu, että ei ole vielä edes varmaa, onko kohtu tyhjentynyt kunnolla. Mutta toivossa on niin hyvä elää. Ja sen avulla jaksaa eteenpäin...



Edelleenkin jaan voimia kaikille!!!

Olen käynyt lukemassa aina silloin tällöin haahu-pinkkaa ja sinun kohtalosi on koskettanut. Olin niin onnellinen puolestasi kun plussasit, mutta ei mennyt kauaa, kun tuli ikäviä uutisia. Voimia jaksaa päivä kerrallaan. Jos tuntuu, ettei surusta pääse yli, pyydä lääkäriltä lähete psygologin juttusille, mulla ainakin siitä oli suuri apu.



Itselläni on ollut onneksi vain yksi km 1,5 vuotta sitten ja kolme ihanaa lasta. Km oli rv11 eli aika varhain, mutta jo siinä vaiheessa tämä pieni alkio oli meidän lapsemme. Suutuin sairaalassa, kun mulle sanottiin, että ei se mikään vauva vielä ole möykky vaan.

Mulla auttoi asiasta puhuminen Oikeiden ihmisten kanssa, aivan liikaa oli noita jotka sanoivat, no te ootte vielä nuoria yritätte vaan uudelleen, onhan teillä jo kaksi lasta ennestään...

Ehkä terapeuttisemman keskustelun kävin kampaajani kanssa, joka sanoi, että vaikka ei uskovainen olekkaan, niin hän on aivan varma, että joskus vielä näen tämän pienen enkelimme pilven reunalla. Tää ajatus saa vieläkin kyyneleet silmiin, vaikka aikaa on jo kulunut paljon ja km jälkeen olemme saaneet pikku-prinssin, mutta eikai tuosta km toivu ikinä kunnolla, varsinkin jos on saanut nähdä oman enkelivauvansa ja saanut pitää häntä sylissään.



Kaikille km-kokeneille voimia jaksaa eteenpäin

Osanotto kaikille sureville!



Mulla todettiin kohdunulkoinen 2.8. ja hoidettiin 4 metotreksaatti-piikillä. 4 piikin jälkeen lähti hcg laskuun ja kävin viikon välein labrassa tarkistuttamassa sen että laskee. Kävin pari kertaa polilla näyttäytymässä välillä, ja ne vaan katsoi, että möykky on edelleen munanjohtimessa ja lohdutti, että kyllä se sieltä ajan kanssa. Aikaa kului ja lokakuun puolessa välissä, pari päivää ennen kuin meidän mummu kuoli, soitin taas polille, ja sanoin että edelleen on kipuja oikealla munasarjoissa. Tarkisti viimeisimmän hcg:n ja ihmetteli, kun olisi pitänyt olla alle yksi ja se oli edelleen 1. Tosi vähän, mutta kuitenkin. Ja taas polille näyttäytymään ja juu, möykky edelleen samankokoinen ja hcg edelleen 1. Ei laskenut sitte ei millään.



Sain ajan 9.11. äitiyspolille jollekin uä-spesialistille. Oli sellainen opetustilanne, jossa oli 6 tai 7 muutakin lääkäriä katselemassa ultraa. Jännitti, kun sitä möykkyä siinä mittailtiin ja todettiin, ettei ole kutistunut yhtään sen elokuun jälkeen. Olin ihan varma, että leikkaukseen joudutaan, olin jotenkin psyykannut itseni siihen. No tutkimuksen jälkeen menin sen lääkärin kanssa juttelemaan. Kysyin että onko vielä mahdollista joutua leikkaukseen. Sanoi, ettei hän enää näe sellaista riskiä. Ja uutta raskauttakin saa alkaa yrittämään, kunhan on yhdet menkat tullut. Ei kuulemma möykky haittaa yhtään mitään.



Mä en oikien ymmärtänyt, mitä se oli sanonut, ja ilo tulikin parin päivän viiveellä. Ajattelin, että kyllä se tästä. Kunnes tuli viime viikko ja ahdistus kasvoi niin isoksi, että oli pakko käydä lääkärissä hakemassa vähän aikalisää töistä, jotta saisi pään selvitettyä. Ei se ilo tullutkaan sormia napauttamalla vaikka niin luulin. Eikä ole kyllä menkkojakaan kuulunut. viimeisintä hcg tulosta en ole viitsinyt edes kysyä, jos on kuitenkin edelleen se 1.

Mä olen sairaslomalla vielä tämän viikon ja yritän surra sitä mikä me menetettiin silloin 2.8. miehen kanssa. Kyllä sitä tuli silloinkin surtua, mutta kun tää on pitkittynyt ja koko aika elää epätietoisuudessa, kun lääkäritkän ei tiedä vastauksia. On vaan niin ahdistava olla.



Siinähän se mun tarina tähän päivään saakka oli. Kiitos jos jaksoit lukea, vaikka saattoi olla vähän sekava.