Erilaisuuden ja koulukiusaamisen hirvittävä hinta

Eilen ja tänään on ollut HS:ssa kaksi sosiaalisiin suhteisiin liittyvää mielipidekirjoitusta, josta haluan viritellä keskustelua.

Ensimmäinen niistä käsitteli verhotusti yksinäisyyttä "Minusta on tullut riippakivi ruuhkavuosia eläville kavereilleni. - Onko arvoissamme jotain vinksallaan, kun jokainen päivä ahdetaan niin täyteen ohjelmaa, että ystävistä tulee riippakiviä?" https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009337577.html
Ja toinen käsitteli näennäisesti lasten hyvinvointia ja aikuisten roolia "Lasten hyvinvointia ei edistetä vain palveluita kehittämällä. - Aikuisten tulisi olla kiinnostuneita lasten maailmasta ja aidosti pohtia lasten kanssa sitä, miten ihmiset toimivat." https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009302845.html

Tällä palstalla on ollut vuosien saatossa useita keskusteluja yksinäisyydestä, koulukiusaamisesta, ihmissuhteista ja myös neurokirjon häiriöstä kärsivien ihmisten kohtaamista ongelmista. Otsikoistaan huolimatta noissa kahdessa mielipidekirjoituksessa nousi esiin kaksi asiaa, jotka liittyvät em. keskusteluaiheisiin.

Ensimmäisessä yksinäinen perheenäiti mainitsi kuin ohimennen joutuneensa koulukiusatuksi. Hän perusteli ystävien tekemien ohareiden herättämiä voimakkaita tunteita koulukiusaustaustallaan, jota vasten hän tulkitsi muiden käytöstä. Toisessa kaksi lastenpsykiatria kyseenalaistaa sen, että lapsen poikkeava käytös tulisi hoitaa ammattilaisten keinoin ja penää lapsen elämässä olevien aikuisten roolia sekä lapsen kasvattamisessa että muiden lasten auttamisessa kohtaamaan eri tavalla käyttäytyvä lapsi. He toteavat, että "lapsijoukossa poikkeava käytös johtaa usein kiusaamiseen tai sulkemiseen ryhmän ulkopuolelle. Jos aikuiset eivät puutu tilanteeseen, voivat seuraukset pahimmillaan johtaa hoitoa vaativaan mielenterveyden häiriöön. Poikkeavasti käyttäytyvä lapsi jää usein yksin. Aikuisten tehtävänä on auttaa poikkeavasti käyttäytyvää lasta havaitsemaan toimintansa vaikutuksia. Myös toisten lasten ymmärrystä poikkeavan käytöksen syistä tulisi lisätä."

Nämä mielipidekirjoitukset linkittyvät toisiinsa nähdäkseni siten, että koulukiusaamisen seurauksena (olipa sen taustalla aitoa erilaista käyttäytymistä esim. nepsy-ongelmien vuoksi tai mitä tahansa muuta) ihmisestä saattaa aikuisena tulla hyvin yksinäinen. Ei vain niin, ettei koskaan saa kavereita, vaan niin, että tavalla tai toisella siitä ihmisestä tulee niin raskas, "riippakivi", että kaverit eivät syystä tai toisesta enää jaksa tavata häntä. HS:n kommenttikentän perusteella vaikutelma on ihan sama kuin täällä palstallakin, että puolet yrittää tsempata kirjoittajaa menemään uusien ihmisten joukkoon ja toinen puoli toteaa kyynisesti, että jos tuolla tavalla valittaa, ei ihme, että ihminen on yksinäinen.

On monia eri syitä, miksi koulukiusaaminen on väärin, mutta tässä on nyt yksi konkreettinen esimerkki siitä, mihin koulukiusaaminen ja erilaisuus, jota ei kohdata ja josta kärsivää ei opeteta havainnoimaan käyttäytymisensä seurauksia, voi johtaa.