Pitkittynyt yksinäisyys ja poikkeavan käytöksen lisääntyminen

Vierailija kirjoitti:

Minulle on käynyt niin, että en osaa enää oikein puhua. Lauseet ovat hajanaisia, unohtelen sanoja ja toisaalta en keksi mitään sanomista. En ole aina ollut tällainen. Yksinäiset vuodet ovat tehneet tehtävänsä.

Sama. Lisäksi en osaa asettua toisten juttuihin, ts. ei voisi vähempää kiinnostaa.

Itsellä ystävät kaikonneet enkä ole edes työelämässä, joten kotona haahuilen päivät. Muutama harrastus on, missä on myös muita ihmisiä, mutta siellä on keskustelu siellä diipadaapa-tasoa. Mulle ei soita kuin lehtikauppiaat ja vanha äitini. Höpöttelen myös itsekseni ( sehän on kai se ensimmäinen hulluuden merkki 😀)pelkään, että puhun kohta jossain julkisella paikalla..

Vierailija kirjoitti:

Minulle on käynyt niin, että en osaa enää oikein puhua. Lauseet ovat hajanaisia, unohtelen sanoja ja toisaalta en keksi mitään sanomista. En ole aina ollut tällainen. Yksinäiset vuodet ovat tehneet tehtävänsä.

Sama tilanne. Yksinäisyys on vaikuttanut negatiivisesti kognitiivisiin toimintoihin. Muisti on huonontunut, välillä vaikea muodostaa lauseita ja unohtelen sanoja. Vaikea myös enää esim. keskittyä lukemiseen ja jopa sarjojen tekstitysten seuraaminen on vaikeaa. Osin johtunee myös masennuksesta, joka kehittynyt yksinäisyyden ohella.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ystävät kaikonneet enkä ole edes työelämässä, joten kotona haahuilen päivät. Muutama harrastus on, missä on myös muita ihmisiä, mutta siellä on keskustelu siellä diipadaapa-tasoa. Mulle ei soita kuin lehtikauppiaat ja vanha äitini. Höpöttelen myös itsekseni ( sehän on kai se ensimmäinen hulluuden merkki 😀)pelkään, että puhun kohta jossain julkisella paikalla..

Tuo on myös yksi omista peloistani, että vain alan puhua itsekseni tai jollekin tuntemattomalle. Kyllä se varmasti ihmisillä on joku vakiomäärä, jonka pitää saada puhetta suustaan ulos tai sitten sitä patoutunutta puhetta vain kertyy eikä sille kai loputtomasti ole tilaa. Sama kuin tunteiden kanssa. Siksi kai monet yksinäiset ja hiljaiset käyttävät alkoholia. Se antaa mahdollisuuden ja keinon puhua ja käydä ihmisten ilmoilla. 

ap

Olen huomannut, että viikonloput ahdistavat jo etukäteen, kun ei ole seuraa mihinkään ja olo on yksinäisempi, kuin työpäivinä. Tekisi mieli tehdä jotain kivaa viikonloppuisin, mutta kaukki kiva vaatisi kaveria, jota ei ole. Kyllähän esim. elokuviin voisi mennä yksin, mutta en tykkää muutenkaan käydä elokuvissa. Juttuseuraa kaipaan eniten. Tänään mietin että taidan siirtää Whatsapin pois puhelimen etusivulta, niin se ei ole koko aikaa muistuttamassa siitä, että kukaan ei enää laita viestiä. Riittää, jos sen vilkaisee kerran viikossa.

Täytän maaliskuussa 50v ja nyt tiedän mitä yksinäisyys on. Olin mieheni kanssa 28 vuotta ja 7 kk sitten mieheni ensin masentui ja lopulta muutti kotoolta pois. Elämänmuutos oli itselleni valtava, sillä teimme tosi paljon asioita yhdessä. Teen etänä töitä. Tänään kävin ruokakaupassa, mutta sitä ennen astuin ovesta ulos 8 vuorokautta aiemmin. Ystävät on yhtä lukuunottamatta jääneet ja iso osa yhteisistä ystävistämme oli miehen puolelta. Alkuun yritin olla aktiivinen ihmisten kanssa, mutta nyt pari viimeistä kuukautta on mennyt niin että luovutin. En haluaisi olla yksin kotona kokoajan, mutta minkäs teet. Käyn välillä leffassa yms, mutta aina ei vaan haluaisi mennä yksin. Itsellä oli alkuun todella suuri suru ja huoli + ikävä miestäni, mutta olen pikkuhiljaa hyväksynyt, että rakkaus vain loppui Häneltä. Tämä yksinäisyys tuntuu välillä ihan fyysisesti.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että viikonloput ahdistavat jo etukäteen, kun ei ole seuraa mihinkään ja olo on yksinäisempi, kuin työpäivinä. Tekisi mieli tehdä jotain kivaa viikonloppuisin, mutta kaukki kiva vaatisi kaveria, jota ei ole. Kyllähän esim. elokuviin voisi mennä yksin, mutta en tykkää muutenkaan käydä elokuvissa. Juttuseuraa kaipaan eniten. Tänään mietin että taidan siirtää Whatsapin pois puhelimen etusivulta, niin se ei ole koko aikaa muistuttamassa siitä, että kukaan ei enää laita viestiä. Riittää, jos sen vilkaisee kerran viikossa.

Mä käyn kyllä yksinkin leffassa tai näyttelyissä, mut ei se ole ihan sama kun käydä jonkun kanssa. Ja tyhjään kotiin on aina tylsä tulla :(

Tinderkin huutaa tyhjyyttään. Ei ole mätsiä tullut moneen viikkoon. Kyllästyttää kaikki.

Kyllä, olen huomannut alkaneeni karttaa pitkäaikaisia kavereita joita näen harvoin. Juuri tänään mietin että on mukavaa silloin kun nähdään mutta sen jälkeen iskee tyhjyys ja onko se sen arvoista. Toisaalta olen alkanut miettiä onko meillä sittenkään enää mitään yhteistä, elämäntilanteemme on erilaiset. Tuntuu että minusta on tullut itseni paras kaveri. Vielä vuosi sitten toivoin saavani jollain ihmeellä parisuhteen mutta en toivo enää sitäkään, olen luovuttanut. En osaisi enää keskustella saati sitten seurustella kenenkään vastakkaista sukupuolta olevan kanssa.

Crazy cat lady on klisee mutta silti: itselläni muuttui elämä todella paljon kun hankin lemmikin. Kissa on mun paras kaveri.

Ihana kun kaupassa saa ostaa ruokaa myös jollekin toiselle. Kotona on vipinää. On joku jolle ostaa joululahja ja jonka kuulumisista kertoa small talk-tilanteissa. Joka päivä saa nauraa jollekin sen tempaukselle.

Ulkoillaan valjaissa. Olin asunut ennen kissan ottamista samassa asunnossa neljä vuotta ja naapureiden kanssa oltu perus tervehtimisväleissä. Kissan ottamisen jälkeen kaikki jäi aina juttelemaan, kyselemään ja kertomaan omista lemmikeistään kun oltiin ulkona. Naapureista tuli tosi läheisiä ja lopulta auteltiin toisiamme ja juteltiin parhaimmillaan monta kertaa päivässä. Lisäksi ulkoilujen myötä syntyi päivärytmi ja joka päivä piti pukea ja poistua kotoa kun oli syy. Ja tämä kissan kanssa, saati sitten koiran! Ihmisillä on taatusti ihania kohtaamisia koirapuistoissa yms.

Masentuneena ei tietenkään pidä lemmikkiä hankkia mutta yksinäisyyteen oiva lääke. :)

En koe yksinäisyyttä, mutta olen jo vuosia viettänyt tosi paljon aikaa yksin, ja asun yksin. Yksin oleminen on minusta mukavaa, mutta olen kyllä huomannut olevani nykyään epävarmempi vuorovaikutustilanteissa. Ajattelen herkemmin esim. että ymmärrettiinköhän joku kommenttini tai eleeni varmasti oikein.

Ihminen on sosiaalinen olento. Jopa me yksin viihtyvät introvertit tarvitsemme sosiaalista vuorovaikutusta.

Minulla on kyllä lemmikkejä, mies ja lapsiakin, mutta ei enää kavereita. Heillä on nykyään aina tärkeämpää tekemistä, kun kyselen seuraksi jonnekin. En siis ole täysin yksin, mutta mies ja lapset eivät voi korvata hyviä ystäviä. Minun elämäni on työn lisäksi pelkkiä velvollisuuksia, mitään mukavaa ei tapahdu koskaan. Lapset on jo teinejä ja miehellä on omat juttunsa, joten tunnen olevani kotonakin täysin ulkopuolinen.

Vierailija kirjoitti:

En oikein osaa enää puhua ihmisille small talk-tilanteissa. Luen paljon ja seuraan ympäröivää maailmaa, mutta ei ole ketään, jonka kanssa puhua. Kun on ollut pitkään yksin eikä edes työkavereita näe etätyön vuoksi olen alkanut muuttumaan syrjään vetäytyjäksi. Se johtuu taas siitä, että olen alkanut ajattelemaan ettei kukaan edes halua puhua kanssani.

Lopeta rukutus. Kai töistä on vapaatakin. Menen sietä kämpästäsi ulos kävele. Kun koiran omistaja koiransa kanssatulee vastaan.Kysy saatko silittä.Huomamatta huomaat kivaa jutustelua,lman että se johtaisi muhun.On kirjastot,asukastalot.On Punainen risti ja kirkko.Kirkon dakoni kuin punanen risti järjesttä ystävän yksinäiselle jota voit tavata esim viikonloppuna.Tai itse mennä heidän ilmaset kurssit ja ryhtyä ystäväksi yksinäiselle.Mahdolisuuksia paljon.Joten kaikki on sinusta itsetä kinni.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä millaista käytöstä aloittaja tarkoittaa, mutta itse ainakin huomaan, että en enää edes yritä ottaa yhteyttä kavereihin, saatika ehdottaa mitään yhteistä tekemistä. En myöskään suunnittele enää mitään, mitä en voi tehdä yksin, joten elämä on kaventunut ja vapaa-ajalla jumitan kotona. Jokainen viesti puhelimeen yllättää, koska puhelin on hiljentynyt lähes täysin. Olen alkanut pitää itseäni arvottomana ja ylimääräisenä ihmisenä, joka ei kuulu enää tähän elämään. On myös sellainen tunne, että ns. normaali elämä ei ole minua varten, vaan katson sitä ulkopuolelta, jostain tosi kaukaa.

Milloin tämä alkoi ? Itsellä alkoi muutama vuosi sitten, en tiedä oliko se ennen vai jälkeen koronan

^ Vasta muutama kuukausi sitten, kun jäin yksin.

Olen huomannut yksinäisyyden jatkuessa, että ei enää halua tai jaksa olla samalla tavalla ihmisten kanssa tekemisissä kuin ennen. Silloin kun ei vielä ollut yksin, ihan eri tavalla yhteyksissä muihin ja oli semmoista sosiaalista virtaa. Ennen ja vielä nykyääkin yksinäisyys välillä kirpaisee. Ajan myötä siihen jotenkin turtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on käynyt niin, että en osaa enää oikein puhua. Lauseet ovat hajanaisia, unohtelen sanoja ja toisaalta en keksi mitään sanomista. En ole aina ollut tällainen. Yksinäiset vuodet ovat tehneet tehtävänsä.

Sama tilanne. Yksinäisyys on vaikuttanut negatiivisesti kognitiivisiin toimintoihin. Muisti on huonontunut, välillä vaikea muodostaa lauseita ja unohtelen sanoja. Vaikea myös enää esim. keskittyä lukemiseen ja jopa sarjojen tekstitysten seuraaminen on vaikeaa. Osin johtunee myös masennuksesta, joka kehittynyt yksinäisyyden ohella.

Minullakin on sama tilanne. Lisäksi en osaa päivittää sosiaalista rooliani, joten en tiedä miten minun pitäisi olla. Olen nyt yhtäkkiä kai keski-ikäinen, mutta sosiaalinen minäni on yhä parikymppinen.

Palataan taas asiaan. Olen jälleen huomannut tätä ajattelua ja outoutta itseni kohdalla, kun tuolla aurinkoisessa kevätsäässä ulkoilen ja kävelen. Mietin hymyileviä vastaantulijoita katsellessani miten outoa on, että jokainen noista ihmisistä elää täysin erilaista elämää kuin minä itse ja miten voinkaan olla osa tätä maailmaa vaikka en oikeasta tiedä ihmiselon kokemuksista juuri lainkaan. 

 

Mietin mitä kaikkea elämä voisikaan olla, jos olisin sen normaalilla tavalla elänyt ja joskus jopa tulee mieleen, että nyt pitäisi vain huutaa oma yksinäisyyden tuskansa ulos kaikelle maailmalle kuultavaksi.

ap

Puhelen kokoajan yksikseni ja päästelen jopa tourette tyyppisiä huudahduksia yhtään ajattelematta. Huomaan myös olevani töykeä ja epäempaattinen jos joksus harvoin jonkun kanssa keskustelen.

Jos ihmisellä on taipumuksia tavanomaisesta poikkeaviin ajattelutapoihin, ne voimistuvat, jos hän viettää paljon aikaa yksin, ilman sosiaalisia kontakteja. Sivullisille tämä voi näyttäytyä normista poikkeavan käyttäytymisen lisääntymisenä. Eli opitut käyttäytymismallit unohtuvat, ja oma luontainen omituisuus korostuu.