Lue keskustelun säännöt.
5 v sitten elämäni oli kunnossa - sen jälkeen kaikki on romahtanut
06.01.2023 |
5 vuotta sitten elin normaalia ruuhkavuosien perhe-elämää. Oli työpaikka, rakas aviomies, ihanat lapset ja lemmikkejä. En olisi ikimaailmassa osannut kuvitella, miten nopeasti kaikki voi muuttua, eikä itse voi vaikuttaa asioihin mitenkään. Hurrikaani on pyörinyt elämässäni viimeisen neljän vuoden ajan tehden suurta tuhoa.
Ensin jäin työttömäksi. Sen jälkeen mies sairastui vakavasti ja kuoli. Jäin totaaliyksinhuoltajaksi. Sitten lemmikit lähtivät sateenkaarisillalle. Seuraavaksi lapseni joutui huonoon seuraan ja alkoi käyttämään huumeita. Sen seurauksena lapsi sairastui psyykkisesti.
Nyt alkaa olla takki aika tyhjä. Miten olette selvinneet suurista menetyksistä ja vaikeuksista elämässänne?
Kommentit (32)
Aika samat kuviot. Ensin lapsi sairastui vakavasti. Kun pitkällisen taistelun jälkeen tilanteeseen saatiin vähän parannusta, puoliso ja lasten isä menehtyi äkillisesti. Lapsen psyykkinen vointi romahti sen jälkeen, koulu jäi jne.
Ja kyllä, apua on haettu ja joka ikinen kivi käännetty. Avun hakemista en ole hävennyt, mutta sen saaminen on tuskallisen vaikeaa. Viimeistään korona-aikana yhteiskunnan palvelut romahtivat täysin ( ainakin meidän alueella). Lastenpsykiatrialta ei saanut aikoja edes akuutissa tilanteessa, edes soittopyyntöihin ei reagoitu. Lasuja on tehty, mutta laiha tulos niidenkin suhteen. Tein itse lasun, johon reagoitiin viiden viikon päästä. Sos.tt vaihtui jatkuvasti ja pitkiä aikoja ei kukaan hoitanut asioita. Edes lainkirjain ei täyty näissä palveluissa.
Töitä minulla on ollut koko ajan, mutta nousujohtoisen uran jouduin laittamaan jäihin. No, nyt se on jo täysin menettänyt merkityksensä. Ajoittain olen itsekin ollut työkyvytön ja jouduin myös jäämään palkattomalle virkavapaalle hoitaakseni sairasta nuortani. Viimeisen puolen vuoden aikana olemme lopulta päässeet avun piiriin nuoren asioiden kanssa.
Elämä yllättää välillä. Toisaalta en ole kultalusikka suussa syntynyt ja elämän realiteetit kirkastuivat jo lapsuudessa. Olen jo nuorena joutunut rähmälleni ja ponnistanut sieltä hyvään elämään, teen sen taas. Nyt on uusi sivu kääntynyt elämässä ja rakentelen uutta elämää pikkuhiljaa. Tosiasiat on hyväksyttävä osaksi elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla vähän samanlainen tarina. Kolme vuotta sitten kaikki oli ihan normaalisti. Koronasulun jlk lukiolainen ei suostunutkaan palaamaan kouluun, masennus oli iskenyt. 1,5v sitten yritti itsaria. Oli alaikäinen ja olin itse ihan väsynyt hakemaan apua, kun sitä ei automaattisesti tarjottu mistään. Kaikki piti itse selvittää ja soitella ja hankalaa kesken työpäivän hoitaa asioita, kun lääkärit soittivat milloin soittivat. Kun tämän nuoremman asiat alkoivat hyvin hiljalleen helpottaa (kouluun ei kyllä edelleenkään mennyt), alkoi isoveli oireilla. Lukio ja armeija olivat takana, mutta korkeakouluopinnot eivät käynnistyneetkään. Oli jo täysi-ikäinen, joten asioihin puuttuminen oli vaikeaa. Ei myöntänyt minkään olevan pielessä, vaikka näin viiltelyjälkiä. Lopulta jäi kiinni kannabiksen käytöstä. Hänellä jäi myös koulu kesken ja nyt ei ole vuoteen opiskellut, vaikka koulupaikka on.
En vaan käsitä mitä tapahtui. Vanhempi kävi peruskoulun ja lukion ja vielä armeijan aivan normaalisti, sitten tapahtui jotain. Todella raskasta, kun kaksi lasta romahtaa yhtä aikaa. Nyt molemmat asuvat omillaan ja jatkuva huoli heidän voinnistaan.
Juuri nyt en osaa sanoa kuin
Itsellä vaikeina aikoina auttoi, kun pääsin hetkeksi johonkin kuplaan oman pääni sisällä. Katselin kauniita asioita, oli ne sitten esineitä, maisemia, värejä, valokuvia, mitä vaan. Sen pienen hetken, muutamia minuutteja, pystyin keskittymään vain siihen hetkeen ja unohtamaan kaiken muun elämästäni. Tämä auttoi hiukan jaksamaan sitä kaikkea ympärillä tapahtuvaa sairautta ja kuolemaa, muita vastoinkäymisiä, pelkoa, paniikkia ja ahdistusta, kun edes pieneksi hetkeksi pääsi niistä ajatuksista pois. Jollekin saman tuloksen voi tuoda musiikki tai liikunta tai käsillä tekeminen tms. mikä kullekin on se rakas ja tärkeä asia.
Toivottavasti pääsette kaikki ongelmien kanssa painivat jollakin tavalla vertaistukea piiriin, minua ainakin helpotti jutella ja kirjoitella silloin tällöin asioista kohtalotovereiden kanssa. Ehkä saattaa myös löytyä vinkkejä avun hakemiseen. Usein oma tuttavapiiri kaikkoaa kauas kun toisilla on paljon vastoinkäymisiä, ja toisaalta ehkä tällöin ei itsekään jaksaisi kuunnella kenenkään valitusta lapsen nenän vuotamisesta tai skumppaillan peruuntumisesta, kun itse pohtii pysyykö oma lapsi hengissä vai ei tai muita tosi vaikeita asioita.
Psykiatrian tila on tällä hetkellä kaaoksessa, etenkin lasten ja nuorten osalta. Itselläni ei ole siitä omaa kokemusta vaan meillä taisteltiin fyysisten sairauksien kanssa, mutta tuttavapiirissä on myös kokemuksia tästä. On järkyttävää, että nuoret ihmiset eivät saa apua vaan roikotetaan jonoissa kuukausikaupalla.
Niin paljon tsemppiä ja jaksamista, toivottavasti apu löytyy
Edellisessä piti olla <3 tuolla alussa, mutta oli kadonnut. Sen olisin halunnut sanoa.
Onko näissä nuori on romahtanut tapauksissa aina ollut taustalla toisen vanhemman kuolema tai avioero? Vai suurelta osalta korona-ajan rankkuus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia ja jaksamista ap:lle. Ymmärrän täysin mitä käyt läpi. Itselläni oli myös viisi vuotta sitten aivan erilainen, hyvä elämäntilanne. Kaikki muuttui silmänräpäyksessä. En halua avata tähän tarkemmin mitä tapahtui, mutta kaikki elämässäni on toisin.
Tunnistan tilanteesi omalla kohdallani.
Olen avoin, puhelias, suora ja näytän tunteeni. Siitä on ollut paljon apua viime vuodet. Kävin terapiassa, emdr-terapiassa, liityin vertaistukiryhmiin kirjoittamaan ajatuksiani, toimin surun kokemusasiantuntijana, siis ihan kaikkea, missa sain asiaani ulos keinolla millä hyvänsä. Sanan mukaisesti oksensin tunteitani urakalla miettimättä toiminko muiden mielestä järkevästi. Niin kuin juristini asioitani hoitaessaan sanoi, ettei tuollaisia asioita tapahdu jokaiselle joka viikko ja on muiden turha olettaa tietävänsä mikä minulle on oikein. Se oli selkeä ja hyvä ajatus, jonka otin teemakseni joiksikin vuosiksi. Menetin kyllä kavereita, ystäviä sillä keinoin, mutta parhaimmat jäivät ja ymmärsivät.
Nyt kun olen enemmän mielenrauhassa ja jalat tukevammin maan pinnalla pidän tärkeänä nähdä siinä kaikessa ikävässä myös syyn tehdä elämästäni paremman. KOkemani ei saa jäädä turhaksi ja minä voin ammentaa siitä viisautta, varmuutta, ihmistuntemusta, siis kaikenlaista, joka jalostaa minua ihmisenä. Kanavoida auttamalla jotakin toista tai toisia silloin, jos joku kohdalleni sattuisi. Maailmassa ei ole koskaan liikaa ymmärrystä ja myötätuntoa.
En väitä voivani täydellisen hyvin, mutta oma keinoni oli antaa itselleni tilaa kuin yrittää liikaa. Tuntea rauhassa. Kuunnella itseäni, mitä tarvitsen. Välttää ihmisiä, jotka imevät voimaani yms.
Se vanha ja kliseinen sanonta aika auttaa, asiat loksahtavat paikoilleen ärsytti minua pitkään ja silti se pitää paikkansa,
Toivotan paljon jaksamista eteenpäin, Muista,että selviät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa auttaa, mutta omakin elämä on vaikeuksien ja hyvien jaksojen vuoristorata. Koita jaksaa hetki kerrallaan! Toivottavasti lapsi saa oikeanlaista apua ja toipuu. Halaus <3
Minut on pelastanut liikunta. Ensin kävelin tuntikausia pääosin metsässä. Kävelylenkit sekä auttoivat ajattelemaan että puhdistivat päätä ajatuksista. Lenkeistä tuli hyvä olo ja metsässä sai vaikka itkeä rauhassa kun kukaan ei nähnyt. Vuoden käveltyäni rupesin hölkkäämään. Huomasin että juostessa masentavat ajatukset ja niiden vatvominen katosivat, kun piti keskittyä fyysiseen ponnisteluun. Fyysinen kuntoni koheni mikä auttoi monessa asiassa ja vahvisti romuna olevaa itsetuntoa, se piti myös ruokahalua yllä tai olisin kuihtunut olemattomiin. Ulkoilu onnistui korona-aikanakin ja se on ilmaista, sille ei ole muuta aikataulua kuin ihmisen oma aikataulu. Tiedän että kun on täysin pohjalla, kuten itse olin ja olen osin vieläkin, ajatus jostain pitkästä lenkistä tai edes kotoa poistumisesta on aluksi mahdoton. Keskitin kuitenkin kaikki voimani itseni pakottamiseen. Aika nopeasti huomaa että lähteminen ja lenkki auttavat ja se motivoi. Ei välttämättä tepsi kaikille, mutta hyvin monelle tepsii. Teillä ja poluilla on paljon ihmisiä jotka juoksevat elämäänsä karkuun tai prosessoivat sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen selviytyy. Oma elämäni romahti myös lyhyessä ajassa. Puoliso kuoli ja sairastuin syöpään. Jäin kolmen koululaisen yh:ksi ilman tukiverkkoja. Kaikki lapset reagoivat tavallaan, yksi lopetti koulunkäynnin kokonaan. Jotenkin olen sisäistänyt, että vaikeudetkin ovat osa elämänkulkua. Melko epävarmasta ennusteesta huolimatta, syöpä vaikuttaisi olevan selätetty. Nyt olen päässyt taas kiinni elämänsyrjään, jokapäiväinen elämä ei ole enää taistelua ja oikeastaan elän aika kivaa elämää nyt.
Vierailija kirjoitti:
Aika samat kuviot. Ensin lapsi sairastui vakavasti. Kun pitkällisen taistelun jälkeen tilanteeseen saatiin vähän parannusta, puoliso ja lasten isä menehtyi äkillisesti. Lapsen psyykkinen vointi romahti sen jälkeen, koulu jäi jne.
Ja kyllä, apua on haettu ja joka ikinen kivi käännetty. Avun hakemista en ole hävennyt, mutta sen saaminen on tuskallisen vaikeaa. Viimeistään korona-aikana yhteiskunnan palvelut romahtivat täysin ( ainakin meidän alueella). Lastenpsykiatrialta ei saanut aikoja edes akuutissa tilanteessa, edes soittopyyntöihin ei reagoitu. Lasuja on tehty, mutta laiha tulos niidenkin suhteen. Tein itse lasun, johon reagoitiin viiden viikon päästä. Sos.tt vaihtui jatkuvasti ja pitkiä aikoja ei kukaan hoitanut asioita. Edes lainkirjain ei täyty näissä palveluissa.
Töitä minulla on ollut koko ajan, mutta nousujohtoisen uran jouduin laittamaan jäihin. No, nyt se on jo täysin menettänyt merkityksensä. Ajoittain olen itsekin ollut työkyvytön ja jouduin myös jäämään palkattomalle virkavapaalle hoitaakseni sairasta nuortani. Viimeisen puolen vuoden aikana olemme lopulta päässeet avun piiriin nuoren asioiden kanssa.
Elämä yllättää välillä. Toisaalta en ole kultalusikka suussa syntynyt ja elämän realiteetit kirkastuivat jo lapsuudessa. Olen jo nuorena joutunut rähmälleni ja ponnistanut sieltä hyvään elämään, teen sen taas. Nyt on uusi sivu kääntynyt elämässä ja rakentelen uutta elämää pikkuhiljaa. Tosiasiat on hyväksyttävä osaksi elämää.
Saman huomasin, ettei millään meinaa saada yhteiskunnan apua, vaikka meillä pitäisi olla yksi maailman parhaista järjestelmistä. En tiedä, ketä se palvelee ja mihin kaikki rahat oikein uppoavat, mutta vaikeaa on ollut saada apua. Lapsestani on tehty useita lasuja. Kuukausitolkulla on jonotettu jokaiselle luukulle. Lopulta saatiin oma sosiaalityöntekijä, mutta mitään konkreettista apua ei ole vielä saatu. Ainoastaan on tullut lisäkuormitusta siitä, että lapsi on uhattu ottaa huostaan. Se traumatisoisi lasta entistä enemmän, jos joutuisi jättämään kotinsa eli ainoan turvapaikkansa ja pysyvän asian elämässään. Lopulta lasukin ymmärsi, että lapsi tarvitsee psykiatrista apua, eikä huostaanotto ole ratkaisu siihen.
Nuorisopsykiatrian puoli on täydellisessä kriisissä. Olen ravannut lapsen kanssa useita kertoja päivystyksessä ja lapsesta on tehty kiireellisiä lähetteitä nuorisopsykiatrialle, mutta lähetteet tulivat bumerangina takaisin. Lopulta kuukausien jälkeen, lapsi sai akuuttiajan nuorisopsykalle. Sen jälkeen kesti vielä pari kuukautta ennen kuin pääsi tapaamaan lääkäriä. Tilanne on täysin kestämätön vakavasti oireilevien nuorten kannalta. Hoitoa ei saa, vaikka sitä tarvitsisi akuutisti ja tilanne pääsee pahenemaan sietämättömäksi jonottaessa hoitoon pääsyä. ap
Minun elämäni oli umpisolmussa. Ei ollut tietä mihinkään suuntaan. Mies työmatkalla. Minulla kotona kaksi pientä lasta. Kävin työssä. Silloin rukoilin ensimmäisen kerran. "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin teille kaikki muukin annetaan."
Niin tein ja kaikki solmut ovat auenneet.
Tämä on brioriteettijärjestys.