Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
12-vuotiaan ahdistuneisuus
30.12.2022 |
12-vuotias tyttäreni jännittää sosiaalisia tilanteita ja välttää puhumasta vieraille. Hän on aina ollut ujo ja hitaasti lämpenevä, ja isänsäkin on sitä lajia joka lähtee mieluummin kaupasta tyhjin käsin kuin kysyy apua. Lapsella on pari läheistä ystävää, ja pystyy tekemään ryhmätöitä ja vastaamaan mieleisten opettajien tunneilla ääneen kun on selkeä kysymys ja siihen vastaus. Koulun näkökulmasta toimintakykyinen, joissain aineissa jopa aktiivinen. Kavereiden kanssa matkustaa bussilla tai käy kaupassa, mutta yksin ei. Ei haluaisi mihinkään vieraampiin tilanteisiin missä ei ole varma miten toimia, eli esim. harrastusleirit, lomamatkat tai vaikkapa leffassa käynti kavereiden kanssa ei kiinnosta. Jäätelökioskilla häviää ääni kun pitäisi sanoa tilauksensa ääneen, mutta ratkaisee ongelmansa hakemalla jätskin kaupasta tai laittamalla kaverin tai vanhemman tilaamaan.
Koulu ja harrastukset kuitenkin sujuu (tosin harrastuksissa ei tutustu ihmisiin, hoitaa vain oman tonttinsa), harrastuksessa esiintyykin kun riittävästi tsempataan. Hammaslääkärissä yms. vastaa nyökkäyksin tai yksisanaisesti oireista kysyttäessä, mutta "jokos teillä on joululoma alkanut" tyyppisiin small talk kysymyksiin ei vastaa ollenkaan.
En halua viestiä lapselle että ujous olisi vika ja että kaikkien pitäisi olla ekstrovertteja hölösuita, koska se ei varsinaisesti lisäisi itsevarmuutta. Olen sanonut että saa olla just sellainen kun on, mutta että jos jännittäminen tai vaikeus puhua vieraille estää tekemästä asioita joita haluaa tehdä tai tekee hänen elämästään raskasta, niin siihen voi saada kyllä apua - minä voin miettiä apuna tai koulupsykologi tai kuraattori, mutta kuten arvata voitte, lapsi ei ole riemusta kiljuen puhumassa vaikeaksi kokemistaan asioista edes minulle saati vieraalle.
Voinko katsoa miten tilanne kehittyy ja kuunnella haluaako lapsi apua, vai pitäisikö tajuta ennakoida isompia ongelmia ja hakea jännittämiseen ulkopuolista apua nyt? Pelkään että "hoitoon" painostamalla vain lisäisin lapsen epävarmuutta viestimällö että hänessä on jokin vika. Toistaiseksi olen pyrkinyt siihen etten anna lapsen elämän kapeutua jännittämisen vuoksi (ts. kannustan palkitsemalla sinne harrastusnäytöksiin, emmekä jätä perheen lomareissuja tekemättä siksi että hän olisi mieluummin kotona) mutta en jätä lasta selviytymään yksin painostavista tilanteista (esim. tilaan ravintolassa puolesta sen sijaan että tuijottaisimme iso joukko ihmisiä mykkänä istuvaa lasta).
Kommentit (16)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksanu lukea
Ymmärrän, puhelimella ei tule kovin hyvin rytmitettyä tekstiä ja tällaisesta itselle epämääräisestä möykky-asiasta jää herkästi kuvailemaan liikaakin kun koko ajan on olo että antaa johonkin suuntaan vääristyneen kuvan tilanteesta. Kiitos yrityksestä kuitenkin 👍
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa katsoa miten kehittyy, voi olla että muuttuu varmemmaksi, kun ikää tulee lisää.
Kiitos. Itse olen sellaisessa työssä jossa näkee vain niitä "ei itsestään oienneita" tarinoita niin on helppo juuttua uhkakuviin ja tehdä asioista ongelmia omalla paisuttelullaan.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanu lukea
En minäkään.Sama provo taas vauhdissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanu lukea
En minäkään.Sama provo taas vauhdissa.
Provo en ole enkä ole tämän lapsen asioissa palstalle kirjoitellut sitten leikki-iän. Ehkä siis aika tavallinenkin tilanne jos tarina palstalla toistuu?
Ap.
Oma tyttäreni oli samanlainen, helpotti siinä 19v paikkeilla. Itse olin samanlainen ja osittain vieläkin....kannattaa miettiä missä voi antaa asian oikeasti olla (esim itselleni harrastusryhmän näytökset olisivat aiheuttaneet paniikin ja vasta nelikymppisenä töissä esillä olo ei aiheuta kohtuutonta hermoilua etukäteen) helpottaakseen lapsen oloa. Sen sijaan liikkumiseen perheen kanssa ja muutamista kavereista kannattanee pitää kiinni vaikka vaatisi rohkaisua. Ja vaikka olin nuorena ja nuorena aikuisena samanlainen kuin tyttäresi niin hyvä ja menestyvä aikuinen minusta tuli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan itseni tuosta kuvauksesta. Olen nykyään ihan sosiaalinen tapaus, vaikka en ihmeemmin nautikaan ihmisten seurasta; en saa siitä sellaista palkintoa/hyvää mieltä tms. niin kuin ilmeisesti kuuluisi saada.
Päin vastoin lapsena/nuorena uuvutti miettiä mitä pitäisi sanoa SANATARKASTI, että puhuisi ns. oikein ja sitten kun ihminen vastaa, niin ei ollut varmuutta siitä, miten siihen kuuluu reagoida. Onneksi minua ei viety mihinkään "hoitoon", juoksutettu kuraattoreilla tai psykologeilla.
Opin normaalin kanssakäymisen muita ihmisiä tarkkailemalla ja pikkuhiljaa, omaan tahtiini. Kukaan ei pakottanut mihinkään. Avasin suuni vasta kun tunsin itse olevani siihen valmis ja niin, että koin omalla osallistumisellani olevan jotain merkitystä keskusteluille. En pidä edelleenkään small talkista, haluan puhua asiaa.
Toimisin tyttäresi kanssa niin, että pitäisin hänet mukana kaikessa ja sanoisin vaikka sivulauseessa tai muiden keskustelujen ohessa - niin että hän kuulee, että "toiset ihmiset ovat rauhallisempia ja tykkäävät aluksi kuunnella enemmän ja puhuvat sitten ehkä enemmän tuttujen kanssa ja pienessä porukassa."
Näin asiasta ei tarvitse tehdä numeroa ja hän oppii oman tapansa olla pikku hiljaa ilman syyllisyyttä ja (perusteetonta) alemmuudentunnetta äänekkäämpiin ikätovereihin nähden.
Toivottavasti tästä oli apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuten samaa mieltä ysin kanssa MUTTA en alleviivaisi että toiset ovat sellaisia ja tällaisia. Lapsi voi alkaa samastaa hiljaisuuden ja toimimattomuuden omaan persoonallisuuteensa ja siitä on sitten vaikeampi irrottautua jos niin joskus haluaa. Hän on vasta lapsi ja opettelee asioita. Eli miettisin myös miten luonnehdin häntä tilanteissa niin etten kuvaa persoonaa vaan joskus tarvittaessa tapaa. Ehkä joku hoksaa mitä ajan takaa.
Vierailija kirjoitti:
En jaksanu lukea
Mutta jaksoit tuon siitä huolimatta kirjoittaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanu lukea
En minäkään.Sama provo taas vauhdissa.
Provo en ole enkä ole tämän lapsen asioissa palstalle kirjoitellut sitten leikki-iän. Ehkä siis aika tavallinenkin tilanne jos tarina palstalla toistuu?
Ap.
Sun vastaus tuohon oli kyllä nyt ihan täysin sama kuin on ollut monesti muissa vastaavissa pitkähköissä sepustuksissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kysyisin kasvatusneuvolasta, onko teillä vinkkejä arjen sujuvoittamiseen. Sinun ei tarvitse kertoa lapselle, vaan kysyä itsellesi vinkkejä, miten toimia erilaisissa tilanteissa.
Tuota olisi SINUN kuulunut harjoitella lapsen kanssa jo vuosia sitten. Ekaluokkalaisen voi laittaa kaupassa käydessä ostamaan jotain itse. Silloin opetetaan sanomaan kassalle "hei" tai "moi" ja "kiitos".
Sitten mennään jätskikioskille ja opetetaan lapsi tilaamaan. Myös sinun omien aikuisten ystäviesi kanssa lapsi olisi jo voinut pienempänä harjoitella muille puhumista. Ja viemällä lasta eri paikkoihin, käymällä yhdessä paikoissa. Opettamalla lapsi tilaamaan ruokaa ja kirjastokortin.
Voi niitä harjoitella vieläkin. Ei ole myöhäistä, mutta SINUN kuuluu harjoitella niitä lapsen kanssa yhdessä. Kädestä pitäen ja kannustavasti.
Lapselle tulee neuvoa myös miten hätätilanteessa toimitaan jos on yksin. Silloin voi joutua pyytämään vieraalta ihmiseltä apua.
Alue: Aihe vapaa
Kannattaa katsoa miten kehittyy, voi olla että muuttuu varmemmaksi, kun ikää tulee lisää.