Voiko anoreksiasta parantua?

Kyllä voi.

Mutta se vaatii hemmetisti työtä sekä itsensä että oman mielensä kanssa, ammatti-ihmisen turvin.

Yksin se ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voi.

Mutta se vaatii hemmetisti työtä sekä itsensä että oman mielensä kanssa, ammatti-ihmisen turvin.

Yksin se ei onnistu.

Ja kuvittelisin, että tuo on asia, jonka kanssa pitää olla tarkkana ihan loppuelämä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voi.

Mutta se vaatii hemmetisti työtä sekä itsensä että oman mielensä kanssa, ammatti-ihmisen turvin.

Yksin se ei onnistu.

Ja kuvittelisin, että tuo on asia, jonka kanssa pitää olla tarkkana ihan loppuelämä?

Ihan normaalia, tervettä elämää mun tuntemani entiset anorektikot elävät mitenkään sen kummemmin tarkkailematta yhtään mitään.

Ovat oppineet tunnistamaan omia tuntemuksiaan jne.

Tapauskohtaista, uskoisin.

Olen (ihan anoreksiasta kärsineiden puheista) ymmärtänyt, että varsinaisesti siitä ei voi parantua kuten vaikka flunssasta, mutta sen kanssa voi oppia elämään siten, että se ei vaikuta elämään konkreettisesti (sisäisesti toki voi hetkittäin joutua tekemään joskus enemmän työtä).

Täysin omissa käsissä tästä parantuminen ja tähän sairastuminen.

Mulla oli parikymppisenä anoreksia. Pitkään se tuntui taustalla ja oli tavallaan pakko vahtia itseään, ettei lipsu liialliseen itsekuriin (niin ristiriitaiselta kun tuo kuulostaakin) . Nyt viisikymppisenä ei kuitenkaan enää tunnu missään. Elämässä on ollut niin paljon muitakin murheita että en enää kuvittele voivani kontrolloida mitään osaa siitä millään keinolla.

Itse parannuin, mutta kehonkuvahäiriö jäi. En enää ole pakkomielteinen painosta tai laihuudesta, mutta eri kehon osista ja ihon ikääntymisestä. Eli tavallaan pakkomielle muutti vain muotoaan. Koen kuitenkin, että tämä ei ole samalla lailla elämää rajoittavaa kuin anoreksia.

Uskon, että parantuminen riippuu paljolti anoreksian lähtökohdista. Jos lähtöisin kauneusihanteiden aiheuttamista ulkonäköpaineista--> helpompi parantua kokonaan. Jos kyseessä trauma kuten itsellä, vaikeampi.

Olen parantunut anoreksiasta. Sairastin anoreksiaa monen vuoden ajan. Osasto-ja päiväsairaalahoitoja, fysioterapiaa sekä psykoterapiaa. Henkisesti ja fyysisesti kipeitä vuosia. Toivottavasti en enää koskaan sairastu uudelleen. 

Minulla on ollut aina vääristynyt suhde ruokaan, mutta varsinaiseksi anoreksiaksi se puhkesi vasta murrosiän jälkeen.

Siihen asti oli kyllä jo pakkomielle olla laiha ja tarkkailla syömistäni. tapahtui jotakin joka laukaisi sitten sairauden täyteen roihuun, ja pudotin lyhyessä ajassa parkikymmentä kiloa, enkä ollut edes lihava enkä ylipainoinen.

Sairaalasänkyynhän se johti, mutta siihen aikaan Suomessa ei saanut kunnollista asiantuntevaas hoitoa joten jatkoin heti kun sairaalasta pääsin ja pudotin lisää. En kerro painoa mutta hurjalta varmasti näytin, ja niin eräs lääkärikin minulle suoraan sanoi. Olin erittäin sairas, ihme etten kuollut.

Kummallista kyllä jaksoin lenkkeillä kolem kertaa päivässä ja määräys itselleni oli vähintään 12 kilometriä päivä. Sen alle ei saanut mennä, ja se on aika paljon kun ihminen ei syö.

Minulla oli tavoite paino johon en ikinä päässyt, jäi viitisen kiloa puuttumaan kun kroppa viimein sanoi seis. Pääsin Norjaan erääälle klinikalle jossa asiantunteva hoito ja siellä aloin sitten hyvin hitaasti toipua.

Meni kuitenkin vielä muutama vuosi ennenkuin pääsin normaalipainon alarajalle. Se oli valtava saavutus minulle. Siihen olen nyt sitten pysähtynyt. En laihdu enkä liho.  Jostain syystä en enää pysty tuntemaan nälkää ollenkaan. On pidettävä säännölliset ruoka-ajat ja syön vain hyvin vähän kerralla koska muuten saan niin kovat kivut etten voi muuta kuin maata kippurassa. Tämä jäi anoreksiasta.

Samoin myös ei - ihan - terve suhde tuokaan, edelleen on erinäisiä rajoituksia ja kummallisuuksia.

Olen työelämässä täyspäiväisessä ja vaativassakin työssä. Harrastan liikuntaa mutta enää se ei ole pakonomaista. En voi sanoa olevani 100% terve tai ainakin omalla tavallani originelli.

Laihduttaa en voi yhtään tai kaikki lähtee käsistä. Tiedän sen ja siksi pidän kiinni siitä että paino pysyy ainakin näissä lukemissa kuin se nyt on.

Haluan myös sanoa että omalla kohdallani ja tiedän monia jotka jakavat saman, että anoreksiassa kun se on vakava ei ole yhtään mitään tekemistä kauneuden tavoittelun kanssa. Kukaan oikeasti anoreksiaa sairastava ei kuvittele olevansa kaunis, mutta se on täysin yks hailee, pääasia on laihuus, äärimmäinen laihuus ja luja kontrolli itsestään. 

Sairaana en ollut tippaakaan kiinnostunut siitä mitä joku ulkonäöstäni ajattelee, se ei ollut millään tavalla kiinnostavaa. En ole kaunis nytkään, mutta olen elossa eikä se demoni hallitse aivojani ja tekemisiäni. Olen onnellinen ja iitollinen.

Kyllä voi.

Koulukaverini sairastui anoreksiaan lukiossa. Se oli hirveää, kukaan ei käsittänyt miten sen käytös muuttui täydellisesti. Se hupeni ihan silmissä.

Se lopetti lukion, katkaisi välit entisiin ystäviin.

Se vietiin lopulta sairaalaan ja se pelastui.

Vuosia myöhemmin näin sen. Se oli jälleen terve ja normaali.

Epäily että olisimme syyllisiä lapsemme anoreksiaan tuli selväksi ja yllätyksenä. En olisi uskonut että siellä syyllistetään vanhemmat hoitokeskusteluissa joissa oli milloin lääkärit milloin psykologit. Vanhempia jopa epäiltiin saako lapsi ruokaa ja millaista! Petyin kun emme saaneet mielestäni sairauteen ja siihen liittyviin asioihin riittävästi apua ja tietoa perheenä ja alaikäisen lapsemme osastolla olo aikakin oli jotenkin outoa ja salaista mitä siellä oikeesti tapahtui. Tiedusteluihimme sairaudesta sanottiin vaan että sairaus on niin uusi ja siitä tiedetään kovin vähän ja jatkettiin meidän syyttelyä ja kyselyä mitä on tapahtunut. Lapsemmekin alkoi vihata meitä ja lopetti kunnioituksemme aivan kuin syömishäiriö olisi ollut meidän aiheuttama ja tämän aiheutti sairautta hoitavien henkilöiden asenne vanhempia kohtaan. Sairautta aiemmin lapsi oli ihana, menestyi koulussa parhaiden joukossa ja elämämme oli normaalia perhe-elämää. Lapsi oli hiukan ylipainoinen ja kärsi siitä koulussa kaverien kiusaamana sekä muiden lihavien kaverien kokemasta kiusaamisesta. Niistä hän ainakin meille puhui. Sitten hän alkoi itse säännöstellä ruokailuaan, luki laihdutusohjeita ja lisäsi liikkumistaan.

Kyllä siitä voi toipua hetkittäin mutta ei siitä koskaan täysin parane. Tarkkana saa olla loppuikänsä. T: Pieni mummo

Vierailija kirjoitti:

Epäily että olisimme syyllisiä lapsemme anoreksiaan tuli selväksi ja yllätyksenä. En olisi uskonut että siellä syyllistetään vanhemmat hoitokeskusteluissa joissa oli milloin lääkärit milloin psykologit. Vanhempia jopa epäiltiin saako lapsi ruokaa ja millaista! Petyin kun emme saaneet mielestäni sairauteen ja siihen liittyviin asioihin riittävästi apua ja tietoa perheenä ja alaikäisen lapsemme osastolla olo aikakin oli jotenkin outoa ja salaista mitä siellä oikeesti tapahtui. Tiedusteluihimme sairaudesta sanottiin vaan että sairaus on niin uusi ja siitä tiedetään kovin vähän ja jatkettiin meidän syyttelyä ja kyselyä mitä on tapahtunut. Lapsemmekin alkoi vihata meitä ja lopetti kunnioituksemme aivan kuin syömishäiriö olisi ollut meidän aiheuttama ja tämän aiheutti sairautta hoitavien henkilöiden asenne vanhempia kohtaan. Sairautta aiemmin lapsi oli ihana, menestyi koulussa parhaiden joukossa ja elämämme oli normaalia perhe-elämää. Lapsi oli hiukan ylipainoinen ja kärsi siitä koulussa kaverien kiusaamana sekä muiden lihavien kaverien kokemasta kiusaamisesta. Niistä hän ainakin meille puhui. Sitten hän alkoi itse säännöstellä ruokailuaan, luki laihdutusohjeita ja lisäsi liikkumistaan.

Ihan järkyttävää, että vanhempia noin on syyllistetty asiasta. Onko asia nyt vielä ajankohtainen? Taustalla kuitenkin ollut kiusaamistausta. Pystyisittekö saamaan ulkopuolisen ammattilaisen näkemystä tms, tai esim yksityiseltä lääkäriltä omaa näkemystään (mikäli asia on vielä ajankohtainen)?

Kaipa anoreksia paranee, kun syö tarpeeksi paljon, tarpeeksi pitkään. Tämä varmaan vaihtelee sen mukaan, miten kauan on rajoittanut kaloreitaan ja miten rankkaa liikuntaa on harrastanut. Uskon kuitenkin, että harva anoreksikko pystyy oikeasti "syömään" itsensä sen sairautensa yli, niin että aivot palaavat takaisin siihen normitilaan ennen laihdutusta. Julkisuudessakin aina näkee näitä "entisiä" syömishäiriöisiä, jotka sanovat parantuneensa, mutta jutuissa kuitenkin vilisee kaiken maailman rajoituksia ja hurjat määrät liikuntaa. Ja usein se ammattikin tai rooli julkisuudessa on, yllätys yllätys, jotenkin kietoutunut ruokaan tai liikuntaan (tai molempiin) Sellaista "semianoreksiaa" voi nykykulttuurissa peitellä aika pitkällekin ja kaikki vaan kiittelevät, miten terveellisesti syö ja liikkuu.

Tottakai voi.

Voi parantua. Sairastin anoreksiaa ja muita syömishäiriöitä ikävuodet 13-27 eli pitkään siis. Nyt olen ollut pitkään terve ja saan lapsenkin kohta.

Tämä on trolli. Joidenkin mielestä on muodikasta sairastaa syömishäiriötä. Saa säälipisteitä ja huudahduksia "voi kauheeta kun on hoikka!" Säälittää tällainen mielenhäiriön paapominen.