Olen tehnyt kaiken lapsen eteen, silti valitsee isänsä

Olen pyörittänyt arjen, kustantanut ja mahdollistanut harrastukset osallistumalla ja olemalla kiinnostunut. Halannut, rakastanut, rajottanut, ollut läsnä.

Silti lapsi valitsee isän, isän joka haukkuu ja arvostelee. Vaatii suorittamista. Rankaisee kohtuuttoman kovia rangaistuksia. Käy päälle pahasti suuttuessaan. Ei pyydä anteeksi vaikka olisi väärässä, koska ei ole väärässä.
Mutta isän kanssa on kiva yhteinen harrastaminen, ehkä noin 2-3krt vuodessa, isän kanssa saa ajella hienolla autolla ja isän kanssa on parempi elintaso.

On kyllä niinku märkää rättiä naamalle.

Mies haukkuu ties miksi. Eniten epäonnistuneeksi kasvattajaksi. Ja lapsikin häipyy elämästäni miehen mukaan.

Mä olen sitten vissiin ollut niin kamala kun mies sanoo. Sanoo että on jo vuosia hakeutunut paljon pois kotoa, koska minä olen täällä, ja olen niin kamala. Mitä virkaa tömmösellä paskakasalla enää edes on?
Ehkä se mies muuttuu sitten isänä lempeäksi ja semmoseksi kivaksi mitä aina välillä lapsilleen on. Siis kun minä en enää ole pilaamassa ilmapiiriä. Jos ei, niin onnea vaan lapselle sinne haukkumisen ja arvostelun ilmapiiriin kasvamaan. Itse olen onnellinen, ettei minun tarvitse miehen myrkyllisyyttä eron jälkeen enää kuunnella.

Olen todella todella surullinen. Elämältäni vietiin merkitys. Olen epäonnistunut siinä ainoassa asiassa mikä minulle oli tärkeää.