Se missä huomaan itseni ja "elämässä onnen&ilon taivaan alla syntyneen&kasvaneen" eron on

Se, että itselläni on koko ajan sellainen hieman synkkä ja iloton moodi, vakavuus ja vire sisimmässä, siis vaikka ei olisi mitään erityistä syytä sille eli kaikki olisi hyvin, kuten sanotaan.
En koskaan ole samalla tavalla vapaa ja kevyt kuten vaikkapa eräs hieman alle 40v työkaverini joka syntyi ja kasvoi tasapainoisessa perusperheessä, oli iloa ja rakkautta, oli turvaa ja oli myös materiaa, oli tasapainoista ja selkeää.
Kävi lukion, sujui hyvin, opiskeli ammattiin, sujui hyvin, saanut aina hakemiaan töitä, ollut kavereita ja ystäviä, harrastuksessa menestystä ja sille intohimoa, löytynyt vaivatta "se oikea" jonka kanssa sujuu ja on lapsia joiden kanssa sujuu jne.
Ei mitään kummempia vastoinkäymisiä oikeasti, koskaan.
Hän on kovin iloinen ja kevyt persoona, luotto vahva kaikkeen ja kaikkiin ja elämään.

Itselläni se näkymätön kivireki ja sementti säkki kiskottavana, lapsuudessa omaksuttu selviytymismoodi aina päällä.