Miksi vanhat sukulaiset ja perhetutut kärttävät seuraani, vaikka lapsena en kiinnostanut ketään?

Kyllä.

Täysin sama kokemus mulla. Itsellä kun on vielä omia lapsia, niin heitäkin haluttaisiin kovasti kylään ja syyllistetään, jos en vie. Jännästi vaan lapsiseura ei kiinnostanut yhtään silloin kun minä olin lapsi...

Kyllä. Olen 40+ ja seitsenkymppiset sukulaiset ovat viime vuosina alkaneet pommittaa minua. Alkuun tuli paljon syytöksiä kun en ole ollut heihin yhteydessä. Se oli hyvin outoa, koska olen elänyt vaikean elämän jossa olisin tarvinnut aikuista tukea. He eivät kuitenkaan olleet itse minuun yhteydessä koskaan. Itse näen että aikuisen pitäisi olla se tukipilari joka pysyttelee nuoren elämässä vaikka siellä myrskyää. Ei niin päin, että nuoren pitäisi omien myrskyjensä keskellä vielä muistaa täysin vieraiksi jättäytyneitä sukulaisiakin, ottaa yhteyttä ja kysellä kuulumisia vaikka oma elämä on täysin hajalla.

Tulkintani on se, että ovat jo vanhoja ja kaipaavat seuraa ja huoltamista. Osalle olen sitä antanutkin, mutta se ei muuta sitä etteivät he välittäneet minusta kun minä olisin tukea tarvinnut.

Tämä on tuttu ilmiö. Isovanhemmat, kummit ja muut sukulaiset ei välitä muodostaa lapseen mitään sidettä kun olisi sen aika. Juhliin saatetaan kutsua ja siinä ne vuosikymmenet vierähtää. Mutta kas kummaa, kun tulee vanhuus ja oma terveys ei enää olekaan priimaa. Kyllä sitten muistetaan ja kaivataan, kun alkaa vanhuus ahdistaa. Ja yhtäkkiä suvun nuorempien pitäisi alkaa seuralaisiksi ja apulaisiksi täysin vieraille vanhuksille, joihin ei ole mitään tunnesidettä. 

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama kokemus mulla. Itsellä kun on vielä omia lapsia, niin heitäkin haluttaisiin kovasti kylään ja syyllistetään, jos en vie. Jännästi vaan lapsiseura ei kiinnostanut yhtään silloin kun minä olin lapsi...

Minulla itselläni ei ole lapsia. Mutta tästä muistui mieleen ystäväni (nainen) jonka äiti on jo vuosia painostanut tytärtään lasten hankintaan, jotta voisi olla mummo. No paha vaan, että tämän ystävänikin lapsuus oli melkoisen kurja ja hän koki tulleensa äitinsä hylkäämäksi. Kyllä varmaan aiheuttaisi katkeruutta, kun oma äiti haaveilee mummoudesta, vaikka oma tytär ei voinut lapsena vähempää kiinnostaa.

Ap

Hassua, näin on käynyt minullekin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Olen 40+ ja seitsenkymppiset sukulaiset ovat viime vuosina alkaneet pommittaa minua. Alkuun tuli paljon syytöksiä kun en ole ollut heihin yhteydessä. Se oli hyvin outoa, koska olen elänyt vaikean elämän jossa olisin tarvinnut aikuista tukea. He eivät kuitenkaan olleet itse minuun yhteydessä koskaan. Itse näen että aikuisen pitäisi olla se tukipilari joka pysyttelee nuoren elämässä vaikka siellä myrskyää. Ei niin päin, että nuoren pitäisi omien myrskyjensä keskellä vielä muistaa täysin vieraiksi jättäytyneitä sukulaisiakin, ottaa yhteyttä ja kysellä kuulumisia vaikka oma elämä on täysin hajalla.

Tulkintani on se, että ovat jo vanhoja ja kaipaavat seuraa ja huoltamista. Osalle olen sitä antanutkin, mutta se ei muuta sitä etteivät he välittäneet minusta kun minä olisin tukea tarvinnut.

Samanlainen kokemus, sillä erotuksella, että itse yritin parikymppisenä luoda suhteita täteihin ja setiin. Minulla oli huonot välit vanhempiin ja kaipasin aikuista elämääni. Ei sukulaisilla silloin ollut aikaa minulle, he olivat 40-50 vuotiaita, täysillä oman perseen, lasten, uran ja rahan haalimisen lumoissa. Mutta nyt heille kyllä kelpaisi seurani ja apuni kun tuosta on kulunut lähes 30 vuotta. Yrittävät syyllistää minua siitä että en pidä heihin yhteyttä. Ilmeisesti eivät tule ajatelleeksi toimineensa samoin minua kohtaan. Eivätkä ehkä ajattele sitäkään että nyt minä olen juuri tuon ikäinen kuin he olivat silloin kun heillä ei ollut aikaa mihinkään. 

Niillä vanhoilla on nyt aikaa ja voimavaroja eri lailla, kun (iästä riippuen) omat lapsensa ovat varttuneet tai he ovat itse jääneet eläkkeelle.

Yksi mahdollinen selitys on, että sinun ollessasi lapsi on ollut aikuisten välisiä kaunoja ja painostamisia esimerkiksi yhteydenpidon katkaisuun, minkä vuoksi tapaamisten järjestäminen on ollut niin vaikeaa. Surullista mutta ei mitenkään epätodennäköistä, ottaen huomioon että kerroit sinulla olleen vaikean lapsuuden.

Voi myös olla, että heitä kaduttaa, etteivät tukeneet sinua lapsena, oli syy mikä hyvänsä.

Sama täällä, olen melkein viidenkymmenen ja nyt saan yhteydenottoja 70+ sukulaisilta. Osa syyllistäviä, koska en ole pitänyt yhteyttä ja osa vilpittömiä, missä toivovat jälleennäkemistä.

En tiedä miten suhtautua. Jäin avioeron jälkeen parikymmentä vuotta sitten täysin yksin kasvattamaan kahta lasta. En saanut mistään apua vaikka pyysin enkä oikeastaan tiedä miten lasten kanssa selvittiin niinkin hyvin. Kukaan sukulaisistani ei ottanut minuun päin yhteyttä.

Sanoisin, että osa ymmärtää vasta ajan myötä, että haluaisi tutustua toiseen. Ehkä heillä on ollut nuorena aikuisena/aikuisena kiireinen elämä, eikä jaksamista tutustumiselle ole ollut.

Minä olin lapsena satunnaisesti tekemisissä tätini kanssa. Ollessani parikymppinen aloimme pitämään enemmän yhteyttä. Kirjoittelimme ja soittelimme säännöllisesti. Nykyään pikkulapsiaikana minulla on jaksaminen välillä vähissä, mutta soitellaan yhä. Täti on minulle hyvin rakas, vaikka lapsuudessani emme juuri nähneet.

Haluan viestilläni sanoa, että joskus kannattaa antaa mahdollisuus. Toki yhteydenpidon on syytä sitten olla molemminpuolista ja tasavertaista.

Silloin harvoin kun tätini tapasin lapsena, hän oli kärttyinen ja vertaili minua omiin lapsiinsa.

Nyt pitäisi mennä hänen ihailevaksi yleisökseen toiselle paikkakunnalle. Ei ole yhäkään aito tai mukava. Kehuu vain lapsenlapsillaan ja utelee minulta suvun juttuja uteliaisuuttaan.

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä, olen melkein viidenkymmenen ja nyt saan yhteydenottoja 70+ sukulaisilta. Osa syyllistäviä, koska en ole pitänyt yhteyttä ja osa vilpittömiä, missä toivovat jälleennäkemistä.

En tiedä miten suhtautua. Jäin avioeron jälkeen parikymmentä vuotta sitten täysin yksin kasvattamaan kahta lasta. En saanut mistään apua vaikka pyysin enkä oikeastaan tiedä miten lasten kanssa selvittiin niinkin hyvin. Kukaan sukulaisistani ei ottanut minuun päin yhteyttä.

Tämä. Minuakin on syyllistetty kun en ole pitänyt yhteyttä. Olen vastannut kaikille että hekin olisivat voineet pitää yhteyttä minuun. Esimerkiksi kummitätini. Kummin tehtävä on olla lapsen elämässä mukana. Ei niin päin, että lapselle annetaan jo syntymässä velvollisuus pitää yhteyttä johonkin vieraaseen tätiin josta ei kuulu mitään.

Kyllä sen yhteydenpidon pitää tulla sieltä aikuiselta jos lapsi tai nuori ei oma-aloitteisesti osaa/uskalla/muista pitää yhteyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Olen 40+ ja seitsenkymppiset sukulaiset ovat viime vuosina alkaneet pommittaa minua. Alkuun tuli paljon syytöksiä kun en ole ollut heihin yhteydessä. Se oli hyvin outoa, koska olen elänyt vaikean elämän jossa olisin tarvinnut aikuista tukea. He eivät kuitenkaan olleet itse minuun yhteydessä koskaan. Itse näen että aikuisen pitäisi olla se tukipilari joka pysyttelee nuoren elämässä vaikka siellä myrskyää. Ei niin päin, että nuoren pitäisi omien myrskyjensä keskellä vielä muistaa täysin vieraiksi jättäytyneitä sukulaisiakin, ottaa yhteyttä ja kysellä kuulumisia vaikka oma elämä on täysin hajalla.

Tulkintani on se, että ovat jo vanhoja ja kaipaavat seuraa ja huoltamista. Osalle olen sitä antanutkin, mutta se ei muuta sitä etteivät he välittäneet minusta kun minä olisin tukea tarvinnut.

Minusta tuollaiset ihmiset eivät tarvitsekaan huolenpitoa ja huoltamista. 

Tämä sinun tapauksesi kertoo ehkä sellaisesta, että aiotaan olla yhteydessä vain silloin, kun toisella menee hyvin. Netti on täynnä tarinoita siitä, miten kaikki läheiset jättivät, kun elämä meni syystä tai toisesta palasiksi.

Jos tietää jo valmiiksi, että nuo ihmiset eivät ainakaan ole apuaan tarjoamassa seuraavan kriisin tullen, niin onko sellaisilla ihmisillä elämässä mitään virkaa?

Ap

Up

Olen itse nyt 43, eivät kertaakaan ole suvun 7-kymppiset vierailleet luonani sen jälkeen kun muutin pois kotoa 18-vuotiaana. Kovasti nyt kysellään minua käymään. Ja muut sukulaiset patistavat minua käymään. Arvatenkin odottavat että saisivat minut alistettua hoitamaan niitä vanhoilla päivillä.

itse oon joidenkin sukulaisten kanssa tekemisissä. niiden kanssa on vastavuoroista auttamista ja kyläilyä. jos joku ei ole koskaan osoittanut kiinnostusta, niin niiden kanssa en ole kahvitellut ja kyläillyt,mutta morjestan jos näen.

jotkut herää vasta vanhana siihen että tarvitsee muita.jos ei ole koskaan itse auttanut ja muistanut toisia niin voi voi....tai ollut ilkeä ja v-mäinen.

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama kokemus mulla. Itsellä kun on vielä omia lapsia, niin heitäkin haluttaisiin kovasti kylään ja syyllistetään, jos en vie. Jännästi vaan lapsiseura ei kiinnostanut yhtään silloin kun minä olin lapsi...

Siitä on ilmeisesti muutama kymmenen vuotta. He elivät silloin eri elämänvaihetta. Siihen ei kuulunut vieraan lapsen viihdyttäminen. Nyt heillä on aikaa, mutta valitettavasti sinä olet vetänyt herneen nenääsi. Koskaan ei ole hyvin näköjään. 

Yleensä ovat vailla ilmaista lapsenvahtia tai vanhusten piikojaa.

Tämähän on selvä, julkisuudessa on koko ajan tiedotettu että sukulaisten pitää ottaa yhä enemmän vastuuta vanhusten hoidosta .Nyt on kiire luoda suhteita nuorempiin sukulaisiin että saadaan hoito- ja asiointiapua

Puolisoonikin otti yhteyttä etäiseksi jäänyt iäkäs sukulainen. Olisi tehnyt puolisolleni edunvalvontavaltuutuksen että saisi autolainan halvemmalla.