HALUAN KUOLLA POIS!!

Ja hommaa kotiapua, niin ei ne kotityöt rasita. Lepää aina kun mahdollista. Meitä muitakin väsyneitä äitejä täällä on, pidetään yhtä ja yritetään jaksaa.



Äitisi on kasvattanut sinutkin, miksei siis osaisi hoitaa lastasi vaikka yhden vuorokauden tai viikonlopun, että saisit hengähtää. Lapsi kärsii enemmän säsyneestä äidistä kuin siitä että on hoidossa. Jaksamisia !

Mulla oli samanlaista, esitin kotona reippaampaa kuin olinkaan, koska uskoin, että:" Kyllä äidin pitää jaksaa!" Tein kaikki kotihommat tip top, enkä juuri koskaan ehtinyt levätä, koska " ensin työ, sitten huvi" . Sitten jossain vaiheessa (puoli vuotta vauvan syntymästä) jaoin tunteeni mieheni kanssa ja hän yllättyi kovasti, kuinka paska fiilis minulla olikaan. Minäkään en suostunut antamaan vauvaa kenenkään muun hoitoon, osittain myös siksi, että vauva oli rintaruokinnalla eikä suostunut juomaan pullosta. Näin 1,5 -vuotiaan kanssa olen kyennyt katsomaan asioita taaksepäin...



Ekan lapsen syntymä on shokki. Se on realismin voitto unelmista. Elo ei olekaan sellaista untuvanpehmeää vauva-arkea, kuin media ja muut näyttävät meille. Kaikki vauvatkaan eivät pelkästään " syö ja nuku."



Se on sama kuin putoaisi kaivoon lapsen syntyessä: äkkiä olet pohjalla ja entisen vapaan, vastuuttoman elämän valo siintää kaukana. Jokainen vauvan oppima asia on vanhemmillekin kuin askel ylemmäksi kohti valoa; kun löytyy päivärytmi, kun opitaan ryömimään, konttaamaan, kävelemään, kommunikoimaan sanoilla, syömään samaa ruokaa kuin muu perhe, nukkumaan yöt läpeensä, olemaan julkisilla paikoilla liikenteessä..... Nämä kaikki helpottavat elämää vähä vähältä. Ja kohta, kuin huomaamatta, vauvasta on tullut helpompi pikkuihminen ja elämänne asettuu uomiinsa ja arki alkaa maistua paremmalle. Sitten sen lapsosen voi vähitellen jättää hoitoonkin ja pääsette itse tuulettumaan. Biletys ja leffaillat tuntuvat arvokkaammilta kuin ennen vauvaa, kun sellaiset ovat harvempaa herkkua!



Kestä ja jaksa, minullakin helpotti samanlaiset ajatukset, kun lapsi oli n. 1-vuotias. Tällaista tämä vaan on. On tietysti ihmisiä, jotka hehkuttavat vauvan " olleen parasta, mitä minulle on tapahtunut" , mutta ehkä sellaisilla ei ole ollut ennen vauvaa mitään muuta elämää ja vauvan tuoman vastuun myötä he saavat uutta tekemistä(?)...



Minä pedanttina ihmisenä koin vauvan tuoman vastuun raskaana, koska koko ajan tiesin, millainen vastuu minulla on viattomasta ihmisestä: mitä kaikkea PITI tehdä ja muistaa, että hänestä kasvaa tasapainoinen, onnellinen, terve kansalainen. Pelkkää työtä... mutta siitä tulee pian rutiinia ja huomaa, että lapsi on pitkäaikainen projekti, joka ei pienistä mene rikki.



Tulipas pitkä sepustus, mutta kaikkea hyvää sinulle, et siis ole tuntemuksinesi ainoa :)

Silloin kuvittelen, miltä tuntuisi sairastua syöpään tai tulla uhatuksi aseella pankkivankitilanteessa. Huomaan HETI, että en todellakaan olisi valmis kuolemaan.



Noina hetkinä haluan päästä pois vastuun tuoman taakan alta hetkeksi. Silloin olen väsynyt, enkä jaksa, mutta ei en minä pohjimmiltani halua kuolla. Toivottavasti et sinäkään.



Joskus minä palkkaan kotiin lapsenlikan, ihan vain vaikka naapurin nuoren tytön, muka pitämään seuraa lapselle siksi aijaksi kun teen kotitöitä. Olen siis itse kotona ja lapsenlikka leikittää lasta. Näin vältyn huolelta jättää lapsi jollekin muulle hoitoon. Samalla saan itse jutella jollekin aikuisemmalle, tarjoan lastenhoitajalle välipalat ja pidän ihan perheenjäsenenä. Saan siis kivaa seuraa itsekin + tietty vielä rauhassa käytyä suihkussa ja tehtyä niitä kotihommiakin.



Auttaa TODELLA paljon, suosittelen.