Uhmaikäinen vie hermot totaalisesti :(

Meillä uhmaikäinen olisi vastaavassa tilanteessa joutunut jäähylle istumaan ja sitten kun sieltä olisi päässyt, olisi puhuttu asiasta ja siitä, mitä hän teki väärin ja miksi niin ei saa tehdä ja miksi äiti hermostui ja sovittu, että näin ei tapahdu enää. Aika usein kun temppuilu alkaa, se riittää jo kurinpitokeinoksi, että uhmikselle kertoo jäähyn olevan lähellä.

Koko ajan on pahaa tekemässä ja hermoni saan menettää n. 10x päivässä.

Kuukausi sitten syntyi toinen lapsemme ja meno on 3 vuotiaalla vielä pahempaa. Heti kun silmä välttää yrittää ottaa vauvaa syliin, puristaa, kuristaa, ei anna vauvan nukkua, vaan menee herättelemään toista kun on juuri nukahtamaisillaan, puree minua, huutaa, karjuu ym ym ym.

kerran läppäsin, kuopus oli jus syntyny ja meni hermot. Puhu neuvolassa ihan avoimesti, ne ei tuomitse vaan auttaa:) me ollaan menossa psykologin puheille neuvolan kautta, saadaan sieltä tukea vanhemmuuteen ja vinkkejä vaikea tempperamenttisen esikoisen kasvatukseen.

lohduttavaa kuulla etten ole ainoa mutta miten te jaksatte? Puretteko vaan huulta että kyllä tämä vaihe taas ohi menee?

Meidän neuvolan terveydenhoitajalta ei ihan oikeasti saa tukea, kamala ihminen joka vain masentaa enemmän kommenteillaan, en tosiaan tahtoisi hänelle puhua koska en usko että siitä on mitään hyötyä.

Tuskin tuo lapsi mikään normaalia vilkkaampi ja ilkikurisempi on ja en minäkään varmaan normaalia huonompi äiti mutta rankkaa tämä silti on kun tuntuu että koko ajan pitää olla ns. varpaillaan :(

ap

Tai käy itse lääkärissä puhumassa. Minä kävin ja minulle todettiin uupumus ja masennus ja sain masennuslääkkeet, jotka helpottivat oloa heti kun alkoivat vaikuttamaan.



T:4

koeta löytää jotain ratkaisuja jo nyt (esim. ota jäähymenetelmä käyttöön ja pidä siitä kiinni ja muista olla aina johdonmukainen siinä asiassa), sillä tilanne tulee (todennäköisesti) vaan pahenemaan kun vauva syntyy. Näin kävi meillä ja sitten itkettiin ja juostiin perheneuvoloissa kysymässä neuvoja pulmallisiin tilanteisiin...

Ei se itsestään mene pois. Kyllä sun nyt täytyy ryhdistäytyä ja ottaa itseäs niskasta kiinni, ei pelkästään lasten takia vaan myös sun itsesi! Sä uppoot vaan syvemmälle tohon suohon ja asiat menee vieläkin pahemmaksi jos et nyt toimi! Parempi se on tajuta itse näin ajoissa ku vast sitten kun lapset rupee oireilemaan! Voimia sulle, uskalla vaikka pelottaa! Mä tiedän koska olen kokenut saman ja vitkuttelin ku pelotti! Mutta kukaan ei torunu ja tuominnu vaan päinvastoin kehui että uskalsin ITSE hakea apua!



T:4

Mäkään en tossa tilanteessa pärjäis yksin, vaan hakisin ammattiapua! Ei ole kokemusta, esikoinen on tuohon verrattuna enkeli...

hankala 2-vuotias. Kerran loppuväsyneenä löin lastani ja säikähdin sitä tosi pahasti. Soitin seuraavana perheneuvolaan ja nyt ollaan koko perhe asiakkaana. Saa nähdä auttaako... Voimia sulle ap!

Kirjoitinkin tyttömme (kohta 3v) uhmasta tänne muutama päivä sitten. Meillä on myös pienempi lapsi (1v3kk) mutta ihan hyvin olen jaksanut. Itken itse herkästi, varsinkin nyt kun uhma on pahimmillaan kuin koskaan.



Eilen tuli 2x mieletön kohtaus tytölle, syliotteessa pidin kummallakin kerralla 45min ennenkuin rauhottui. Rankkaa mutta periksi en anna! Itse olen heikkohermoinen mutta lasten kanssa hermoni ovat venyneet, liekö niitä enää olekkaan?:D Kohtauksen jälkeen kiitän itseäni moneen kertaa että asia hoitui hienosti, puren hammasta ja olen ylpeä itsestäni.



Tyttö yrittää purra, raapia, läpsiä ja potkia uhmakohtauksen aikana. Syliotteessa pidän niin kauan että rauhoittuu, kiljuu, karjuu, huutaa ja raivoaa, senkun, irti et pääse ennenkuin rauhotut.



Olen tsempannut itseäni sillä että hyviäkin aikoja on! Tyttö on itse ihanuus ja aurinko kun ei uhmaa. Vahvaluonteinen tyttö joka yrittää määrätä kaapin paikan.



Jaksamisia! Älä anna periksi! Jos et jaksa hae perheneuvolasta apua. Itse olen hakenut yhteystiedot valmiiksi jos jaksaminen loppuu :D

Vierailija:

Olen aina ihmetellyt niitä äitejä, joita joskus näkee, jotka huutavat lapsilleen kurkku suorana ja kiroilevat.

No en ihmettele enää.

Meillä on alkanut mennä uhmaikäisen esikoisen kanssa sukset ristiin oikein olan takaa ja minusta tuntuu että olen menettänyt otteeni kokonaan. Lapsi on kiljuva pahaatekevä raivopää johon ei saa mitään otetta.

Tänään tein jotain tosi kamalaa. Olin pukeutumassa ja kun menin keittiöön näin lapsen lappaamassa marjasosetta purkista matolle. Kun hän näki minun tulevan, ei juossut karkunu vaan alkoi lapata sosetta vieläkin nopeammin jotta saisi pahempaa tuhoa aikaan. Minulla pimahti päässä totaalisesti ja huusin ja läppäsin häntä avokämmenellä poskelle, en ole ikinä ennen tehnyt niin. :( Raahasin lapsen huoneeseensa ja jätin sinne siksi aikaa kun siivosin sotkut pois.

Lapsi tekee koko ajan tuhojaan ja sotkee paikkoja, itkee joka asiasta ja en tiedä kuinka kauan enää jaksan. Tämä ei tosiaankaan ole ensimmäinen uhmakausi mutta selvästi pahin ja minusta tuntuu että olen menettänyt kontrollini häneen täysin.

Asiaa ei helpota yhtään se että olen viimeisilläni raskaana ja kohta olisi vielä vauvakin hoidettavana.

Auttakaa :(

Muistatko, miten ihana hän oli vauvana, varmaan kuitenkin toivottu lapsi?

Sitten, unohda nuo rankaisut, huutamiset, raivoamiset, lyömiset. Sinä olet aikuinen. Uhmis on pieni lapsi, jolla ei ole keinoja ilmaista itseään. SINÄ olet vastuussa näiden keinojen opettamisesta. Lapsi oppii kaikesta, tuosta lyömisestä myös.

Lapsellasi on paha olla. HÄn itkee ja hakee huomiota. Hän on vielä todella pieni, hän kaipaa turvaa, rakkautta, rajoja. Aikuista ihmistä. Mitä teet lapsen kanssa, kun hänellä on aikaa tehdä noin paljon tuhoa? Luetteko kirjoja? Leikittekö yhdessä? Kuunteletko häntä, keskusteletko hänen kanssaan? Miksette tee kivoja asioita yhdessä? Otatko lapsen mukaan laittamaan ruokaa jne?

Ihan ensiksi sinun pitää vaihtaa nuo " silmälasit" , joiden läpi näet lapsen kauhukakarana. Sinun pitää nähdä lapsi omana itsenään, pienenä, avuttomana, vielä monissa asioissa taitamattomana, oppivana, rakastettavana. Ja jos tämä ei tunnu onnistuvan, menkää perheneuvolaan; muuten voitte koko perhe todella huonosti varsinkin vauvan syntymän jälkeen.

Miten isä suhtautuu lapseen?

Oma kokemukseni on, että lapsen uhmasta pääsee parhaiten eroon, kun onnistuu itse rauhoittumaan. Helppoahan se ei ole, jos päivät on taistelua. Mutta meillä ainakin herkän lapsen kanssa päädytään saman tien noidankehään, jos mulla alkaa olla hermo kireällä.



Siispä jos huomaan, että lapsi (nyt 3,5 v) temppuilee tavallista enemmän, niin yritän keskittyä häneen tosi paljon, tehdä kaikkea kivaa, leikkiä ja pitää paljon sylissä. Karsin päiväohjelmasta pois kaiken ei-pakollisen: ei lähdetä mihinkään, jos matkan taittaminen, pukeminen tai kiire aiheuttaa ongelmatilanteita. Jos lapsi tekee tuhmuuksia minun laittaessani ruokaa tai tehdessäni kotitöitä, tehdään kotityöt niin, että hän voi olla koko ajan mukana. Kehun koko ajan kaikesta hyvästä ja huonoihin asioihin kiinnitän mahdollisimman vähän huomiota. Näillä keinoilla tilanne tasaantuu yleensä muutamassa päivässä, sitten voin taas pikkuhiljaa palata normaaleihin rutiineihin.



Tiukempaa linjaakin olen kokeillut, arestia yms, mutta koen sen hankalaksi, jos omat hermot on valmiiksikin kireällä. Jos aresti tms. ei tuo tuloksia, niin sitten olen entistäkin vihaisempi ja meillä poika ei tunnu kestävän minun huonoa tuultani, vaan reagoi siihen temppuilemalla entistä enemmän. Voi tietty olla että vähemmän herkkien lasten kohdalla tiukka linja toimii paremmin kuin tämä minun systeemini.



Tsemppiä ja voimia!

Syyllistät syyllisyyttä ja pahaa oloa potevaa vanhempaa entisestään. Todella rakentavaa... :-(

Itse et varmasti tiedä millaista on se niin kovasti toivottu, rakastettu lapsi käy hermoille, oikeasti hermoille ja ärsyttää niin että on vaikea pysyä nahoissaan.

Tiedätköhän ylipäänsä kuinka ahdistavia negatiiviset tuntee omaa lasta kohtaa ovat? Et varmaan pysty edes kuvittelemaan millaista se on. Ja kun kerran uskaltaa tunnustaa sen, puhua asiasta, edes anonyymisti netissä, tulee joku todella omahyväinen idiootti kertomaan kuinka huono äiti olet. Hienoa...



Tsemppiä ap:lle, minulla on ihan samanlainen 2,5-vuotias jota tosi usein oikein inhoan, niin ärsyttävä hän on:-(

Minä en myöskään käytä rangaistuksia vaan enemmänkin positiivista huomiota. En myöskään pidä väkisin kiinni uhmakohtauksen saaneesta. Minusta se sopii rauhoittumiskeinoksi tosi harvoilla lapsilla. Minä annan lapsen huutaa ja raivota lattialla kierien. Kysyn välillä haluatko syliin. Jossain vaiheessa hän haluaa ja rauhoittuu siihen. Uhmaikäisen tunteiden sanominen hänen puolestaan auttaa myös meillä. Sanon esim.: " Sua suututtaa kun et saanut keksiä" tai " kylläpä sua harmittaa kun et haluaisi pukea" .

Ymmärrän todella, että hermot menee. Minulla menee joskus pienemmästäkin! Ja sekös äitiä harmittaa... Ei ole helppoa tämä lastenkasvatus.

ET OLE TOSISSASI!

Vierailija kirjoitti:

ET OLE TOSISSASI!

Kuvitteletko incelli olevasi hauska tai älykäs näitä vanhoja ketjuja nostelemalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ET OLE TOSISSASI!

Kuvitteletko incelli olevasi hauska tai älykäs näitä vanhoja ketjuja nostelemalla?

Menes lapsi nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

koeta löytää jotain ratkaisuja jo nyt (esim. ota jäähymenetelmä käyttöön ja pidä siitä kiinni ja muista olla aina johdonmukainen siinä asiassa), sillä tilanne tulee (todennäköisesti) vaan pahenemaan kun vauva syntyy. Näin kävi meillä ja sitten itkettiin ja juostiin perheneuvoloissa kysymässä neuvoja pulmallisiin tilanteisiin...

Enemmän tuo lapsi syliä kaipaa kuin jäähyjä.

Tyttäreni on enkeli (3v). Väsyneenä, kipeänä tai huomionkaipuisena alkaa tekemään pahojaan. Jos tuntee lapsensa pystyy näkemään, koska mennään sen rajan yli. Niin että lapsen käytös muuttuu dramaattisesti.

Tyttöni kohdalla on auttanut kannustaminen. Sellainen mahdollisimman aito tunteella vedetty, ei riitä että katse karkaa puhelimesta ja tokaisee lapselle että hyvähyvä. Pitää oikeasti olla läsnä ja iloinen kun lapsi tekee jotain hyvää. Vaikka se olisi vain lelujen laittaminen laatikkoon tai roskan tuominen roskikseen. Siitä lapsen riemusta tulee itsekin hyvälle tuulelle, vaikka olen sairaan väsynyt ihan koko ajan.

Toinen on tuo aiemmin ketjussa mainittu yhdessä vietetty aika. Leiki lapsen kanssa, piirrelkää tai askarrelkaa, käykää leikkipuistossa ja leiki siellä lapsen kanssa. Ei niin että lapsi on villinä ja vapaana yksin ja sinä puhelin kourassa jossain puiston penkillä. Anna lapselle vanhempi. Rakasta!