Miksi niin moni nuori masentuu vaikka elämä edessä?

Vierailija kirjoitti:

Ainan yksi syy lienee hyvin yksinkertainen: hedonistinen aikamme etsii maksimaalista mielihyvää, joka aivokemian kannalta on onnellisuuden jopa vastakohta? Mielihyvän hysteerinen tavoittelu johtaa lopulta lähes aina addiktioon eikä mikään enää tunnu oikein miltään? Esim. uusi iPhone tekee "onnelliseksi" ehkä parin viikon ajan, tai silleen...

Tämä tuskin on niiden masentuvien nuorten ongelma, heillä on mielihyvät varsin vähissä. 

Vierailija kirjoitti:

No musta ainakin tuntuu, että oon katkera että mun vanhemmat edes teki mut tällaiseen maailmaan. Ainoa mitä oikeasti haluaisin olisi elää jotenkin mahdollisimman luonnonmukaisesti yhteiskunnan ulkopuolella. Mutta siihenkin tarvisi ensin jonkunlaisen talon sieltä syrjästä ja sellaisia taitoja joita mulla ei kaupunkilaiskakarana ole. Luin Hesarista jutun siitä sademetsässä elävästä suomalais-perulaisesta aktivistista ja ajattelin että tuo olisi elämää, kalastella ja keräillä ja vain elää, ilman tarvetta ajatella niin paljon että pää hajoaa ja murehtia kaikesta.

Mutta sen sijaan mut on pistetty jo pienenä päiväkotiin, joka oli helvetti maan päällä herkälle ja hiljaisuutta rakastavalle lapselle joka olin. Melua, kaaosta, ärsyttäviä kakaroita, komentavia aikuisia, pakkosääntöjä ja rutiineita. Toivoin että koulu olisi parempaa. Oli se ehkä vähän. Mutta taas se sama, ettei mun yksilöllisyyttä huomioida mitenkään vaan kaikkien pitää mennä saman oppimankelin läpi, ihan kuin lapset olisi vaan jotain raaka-ainemassaa joka tungetaan tuotantolinjan alkupäähän ja sitä prosessoidaan niin kauan kunnes lopputuote on riittävän yhdenmukaisia tuotteita. Menin koulun läpi keskitasoisena oppilaana, vastahakoisesti mutta jotenkin. Lahjoja olisi varmaan ollut enempäänkin, mutta kun ei ollut oikein motivaatiota. 

Sitten tuli murrosikä ja tajusin olevani "ruma". Tai siis semmoinen tavallisen näköinen. Se ei riitä nykyään mihinkään. Minua kiusattiin ja naurettiin ja selvisi, että poikia en ainakaan tule poikakavereiksi saamaan. Somehommia ei edes kannata harkita, ne on nättien tyttöjen juttuja. Tavikset joutuu siellä raaemmin kiusatuiksi kuin missään. Jopa kauniiden ihmisten Instassa näkyy julmaa arvostelua heidän ulkonäön yksityiskohtiaan kohtaan. 

Jatko-opiskelut ja työelämä. En oikein tiedä mitä haluaisin tehdä. Mikään ammatti ei kiinnosta erityisemmin, enkä tiedä miten saan motivoitua itseni opiskelemaan vuosia jotain mikä ei kiinnosta. Sitten vielä päällä ilmastonmuutos ahdistaa ja Ukrainan sota ahdistaa ja tuntuu että tässä eletään jonkinlaisia ihmiskunnan hyvien aikojen lopun aikoja, niin sekin syö motivaatiota. Haluaisin vaan päästä ulos tästä koko paskasta.

aika samois vesis sun kanssa, mutta vaa miehisestä näkökulmasta, mielellää keskustelisin lisää tästä.

Vapaaehtoistyöstä saa iloa elämään.

Jokaiselle löytyy varmasti sopiva ja mieluinen auttamismuoto. 🙏

Vierailija kirjoitti:

Vapaaehtoistyöstä saa iloa elämään.

Jokaiselle löytyy varmasti sopiva ja mieluinen auttamismuoto. 🙏

Mutta samaan aikaan työkkäri hengittää niskaan vaatimuksineen. Hyvin herkästi se myös tulkitsee vapaaehtoistyön kielletyksi.

Vierailija kirjoitti:

Internet on paljastanut kaiken valheellisuuden mitä vanhemmat horiskot eivät iltauutisia toljottamalla tajua. Ei tässä ole toivoa muusta kuin Kiinan mallin digiorjuudesta ja elintason laskusta.

Näitä alistamisia vastaan voi taistella. Jeesus sanoi, että vapaaksi olen teidät lunastanut, älkää antako orjuuttaa itseänne.

On kaikista kiinni, onko valmis taistelemaan pahuutta ja dystopiaa vastaan.

Koska tää maailma on ihan vinkashtanut. Arvot on aivan toiset kuin ennen ja ne eivät ole kenellekään hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

No musta ainakin tuntuu, että oon katkera että mun vanhemmat edes teki mut tällaiseen maailmaan. Ainoa mitä oikeasti haluaisin olisi elää jotenkin mahdollisimman luonnonmukaisesti yhteiskunnan ulkopuolella. Mutta siihenkin tarvisi ensin jonkunlaisen talon sieltä syrjästä ja sellaisia taitoja joita mulla ei kaupunkilaiskakarana ole. Luin Hesarista jutun siitä sademetsässä elävästä suomalais-perulaisesta aktivistista ja ajattelin että tuo olisi elämää, kalastella ja keräillä ja vain elää, ilman tarvetta ajatella niin paljon että pää hajoaa ja murehtia kaikesta.

Mutta sen sijaan mut on pistetty jo pienenä päiväkotiin, joka oli helvetti maan päällä herkälle ja hiljaisuutta rakastavalle lapselle joka olin. Melua, kaaosta, ärsyttäviä kakaroita, komentavia aikuisia, pakkosääntöjä ja rutiineita. Toivoin että koulu olisi parempaa. Oli se ehkä vähän. Mutta taas se sama, ettei mun yksilöllisyyttä huomioida mitenkään vaan kaikkien pitää mennä saman oppimankelin läpi, ihan kuin lapset olisi vaan jotain raaka-ainemassaa joka tungetaan tuotantolinjan alkupäähän ja sitä prosessoidaan niin kauan kunnes lopputuote on riittävän yhdenmukaisia tuotteita. Menin koulun läpi keskitasoisena oppilaana, vastahakoisesti mutta jotenkin. Lahjoja olisi varmaan ollut enempäänkin, mutta kun ei ollut oikein motivaatiota. 

Sitten tuli murrosikä ja tajusin olevani "ruma". Tai siis semmoinen tavallisen näköinen. Se ei riitä nykyään mihinkään. Minua kiusattiin ja naurettiin ja selvisi, että poikia en ainakaan tule poikakavereiksi saamaan. Somehommia ei edes kannata harkita, ne on nättien tyttöjen juttuja. Tavikset joutuu siellä raaemmin kiusatuiksi kuin missään. Jopa kauniiden ihmisten Instassa näkyy julmaa arvostelua heidän ulkonäön yksityiskohtiaan kohtaan. 

Jatko-opiskelut ja työelämä. En oikein tiedä mitä haluaisin tehdä. Mikään ammatti ei kiinnosta erityisemmin, enkä tiedä miten saan motivoitua itseni opiskelemaan vuosia jotain mikä ei kiinnosta. Sitten vielä päällä ilmastonmuutos ahdistaa ja Ukrainan sota ahdistaa ja tuntuu että tässä eletään jonkinlaisia ihmiskunnan hyvien aikojen lopun aikoja, niin sekin syö motivaatiota. Haluaisin vaan päästä ulos tästä koko paskasta.

Samaistun tuohon rumaksi muuttumiseen. Se on laskenut itsetuntoa todella paljon kun on saanut sellaisen päähänpinttymän, että "rumana" taviksena ei ansaitse mitään ja minua ei huomioida mitenkään tai jos huomioidaan niin joku vain arvostelee miten iso nenä tai ruman muotoinen kroppa mulla on. Ehkä jotain luonteenpiirteitä kehutaan joskus, mutta yksikään poika ei ole kiinnostunut susta ja saat pelkkää yökkäilyä jos joku saa tietää, että olet ihastunut siihen.

Lisäksi oon ollut vanhemmille katkera siitä, että ollaan oltu "köyhiä" eikä mulle ostettu mitään muotivaatteita tai muuta mitä kaikilla muilla oli. Todella kiittämätöntä, tiedän, mutta teininä tai jo varhaisteininä se oli musertavaa kun tajusin, että muilla on siistit vaatteet ja mulla vain muodista menneitä epäsopivia ja kulahtaneita vaatteita mitä oli saatu sukulaisilta tai jotain lapsellisia lahjaksi annettuja. Muut jotenkin suhtautui säälivästi. Todella typerää, mutta tuossa iässä nämä asiat mittaa sitä kuinka suosittu olet ja se määrittää sitä miten muut suhtautuu suhun. Hygieniaopetus kotona oli myöskin olematonta, joten taisin haistakin teininä, enkä tajunnut sitä itse.

Paineet on ihan erilaiset, kuin vuosikymmeniä sitten. Ennen itseä verrattiin rinnakkaisluokan Lauraan, joka oli kaunis, hyvä koulussa ja liikunnallinen. Nyt itseä verrataan somessa kaikkiin mahdollisiin filtteröityihin malleihin, huippukouluista valmistuviin ihmelapsiin ja ammattiurheilijoihin. Ennen oli ihan riittävä elämä, että opiskelit sairaanhoitajaksi, oli puoliso, 2 lasta ja oma koti. Nykyisin odotuksia aikuisuuden osalta on paljon ja kovin nuorena pitäisi tietää, mitä haluaa.

Ennen heikoimmillakin eväillä oli helpompi pärjätä jos vaan oli ahkera ja työtäpelkäämätön. Nykyään kilpailu jopa opiskelijoiden harjoittelupaikoista on kovaa. Pitää olla supernopea, tehokas ja pystyä kaiken muun oppimisen ohessa säätämään kaikenmaailman (usein toimimattomien) ohjelmistojen ja laitteiden kanssa levottomassa ympäristössä. Samaan aikaan ulkonäköön ja sosiaalisiin suhteisiin on ladattu hillittömät paineet. Joka paikasta toitotetaan ole parempi, ole sellainen ja tällainen. Äläkä kuitenkaan stressaa vaan ole armollinen itsellesi!

Jos haluaa elää keskiluokkaista perusmukavaa elämää siihen ei enää päästä kuin monesti tuurilla. Mistään ei ole varmuutta, korkeallekaan kouluttautuminen ei takaa työpaikkaa. Nuorille toitotetaan kuinka tärkeää on olla onnellinen ja tehdä sitä mistä tykkää, kuitenkin suurimman osan tulisi alistua kapitalismiin perustuvan systeemin oravanpyörään paiskimaan töitä jotta rikkaat rikastuisivat lisää. Tuossa kaikessa on ristiriitaisuutta kerrakseen.

Kysehän on siitä, kun median avulla on saatu manipuloitua nuori uskomaan, että kaikki on huonosti, maailma on huono, ja ennen kaikkea olet syyllinen elämälläsi ja jokaisella teollasi kaikkeen maapalloa tuhoavaan.

Tämä syyllistäminen on saatu niin pitkälle, että sillä on viety elämänilo, ja näin nuoret on saatu pumpattua täyteen mielialalääkkeitä (jotka ainoastaan huonontavat olon), "Ihanaa olla iso"-kampanjoilla ollaan saatu nuoret olemaan välittämättä terveellisistä elintavoista (joiden avulla ihminen voisi hyvin).

Sekoittamalla päät kaikenlaisella "voit olla minkä sukupuolinen tahansa" ja harrastaa kaikkea muuta kun perinteisestä parisuhdetta kahden ihmisen välillä. Nuoret on niin systemaattisesti pyritty sekoittamaan, että on ihme, jos joku siitä selviää. Kaikki kaunis, rakkaus ja aito hyvä on systemaattisesti saatu vähennettyä tästä maailmasta heidän silmissään.

Mutta onneksi on vielä toivoa. Uskon, että pelastettavissa on vielä joitakin yksilöitä, kun ne upeat lapset, jotka näkevät tämän kaiken läpi, saavat muutkin vielä näkemään.

Kun ei mitään viitsitä. Saa lorvia kotonaan. Ei ole auktoriteettia vanhemmissa. Leikitään tietsikkapeleillä. Ei ulkoilla ei käydä paljon missään. Se masentaa.  Ei ole oikeita ystäviä vaan jotain nettikamuja.

Töiden hakeminen on tuskaa. Pitäis olla joka paikkaan yksilöity CV täynnä kaikkea hienoa ja joku LinkedIn hiottu huippuunsa. Pitäis olla kaikenlaista kokemusta ja harrastuneisuutta, vaikka ei edes tiedä mitä haluais tehdä ja kaikki on niin epävarmaa, että ei tiedä mihin kannattaa aikaansa hukata. Pitäis olla fiksu ja filmaattinen, ei saa todellakaan olla yhtään arka ja epävarma, eikä jäätyä sosiaalisissa tilanteissa. Pitää sopia työpaikan hassunhauskaan porukkaan tai sua ei oteta. Sen työporukan kanssa pitäis olla suuri osa sun elämästä, meneehän töissä 8h päivässä. Pitää sietää kovaa stressiä ja olla hyvä työskentelemään paineen alla. Työn pitää olla elämä, mut sulla ei ole kunnollisia mahdollisuuksia valita sitä työtä, jollet oo joku huippunero jolla on ollut jo pienestä asti se mielenkiinnon kohde mitä se on kehittäny ja joka sattuu olemaan tosi kovassa tarpeessa työmarkkinoilla. Pitäis tehdä kaikkea, mutta ei saa vaatia kunnollista palkkaa.

Vierailija kirjoitti:

Töiden hakeminen on tuskaa. Pitäis olla joka paikkaan yksilöity CV täynnä kaikkea hienoa ja joku LinkedIn hiottu huippuunsa. Pitäis olla kaikenlaista kokemusta ja harrastuneisuutta, vaikka ei edes tiedä mitä haluais tehdä ja kaikki on niin epävarmaa, että ei tiedä mihin kannattaa aikaansa hukata. Pitäis olla fiksu ja filmaattinen, ei saa todellakaan olla yhtään arka ja epävarma, eikä jäätyä sosiaalisissa tilanteissa. Pitää sopia työpaikan hassunhauskaan porukkaan tai sua ei oteta. Sen työporukan kanssa pitäis olla suuri osa sun elämästä, meneehän töissä 8h päivässä. Pitää sietää kovaa stressiä ja olla hyvä työskentelemään paineen alla. Työn pitää olla elämä, mut sulla ei ole kunnollisia mahdollisuuksia valita sitä työtä, jollet oo joku huippunero jolla on ollut jo pienestä asti se mielenkiinnon kohde mitä se on kehittäny ja joka sattuu olemaan tosi kovassa tarpeessa työmarkkinoilla. Pitäis tehdä kaikkea, mutta ei saa vaatia kunnollista palkkaa.

Tästä sit väkisinkin masentuu kun pohjimmiltaan kokee olevansa huono ja toivoton, koska on ihan hukassa, ei tiedä mitä haluaa eikä sulle löydy paikkaa tästä maailmasta, mut jotenkin pitäisi selviytyä ja nauttia elämästä.

Koska tuntuu, että yhteiskunta arvostaa vain tehokkuutta. Pitäis jaksaa olla töissä tehokas, ottaa vastuuta liian monista asioista. Ei ole aikaa levätä. Helposti väsyy, masentuu ja ottaa saikkua. Sitten onkin yhteiskunnan pohjasakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Koska tuntuu, että yhteiskunta arvostaa vain tehokkuutta. Pitäis jaksaa olla töissä tehokas, ottaa vastuuta liian monista asioista. Ei ole aikaa levätä. Helposti väsyy, masentuu ja ottaa saikkua. Sitten onkin yhteiskunnan pohjasakkaa.

Sun pitää vaan harjoittaa mindfulnessii hei