Minä sain ihan hirvittävän paskan kärsimyselämän sairauksineen

Lähes päivittäin tulee minullekin mieleen, miten jollekin on voinut sattua kaikki mahdolliset ja mahdottomat vastoinkäymiset.

Minun kärsimykseni on ollut syntyä liian erilaiseksi ja liian herkäksi, että pärjäisin tässä maailmassa. Nuorena jaksoin silti opiskella ja valmistuin hyvään ammattiin.

Työelämä ei sitten enää sujunutkaan, kun en osannut pitää puoliani ja minua käyrttiin monin tavoin hyväksi. Sama muissa ihmissuhteissa. Masennuin ja lamaannuin täysin.

Olen menettänyt motivaation tehdä yhtään mitään muuta kuin pysyä hengissä.

Mistähän sitä elämänintoa saisi?

Jouduin siis jo nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle. Olen aina yksin, minulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Voitteko kuvitella tällaista elämää?

Vierailija kirjoitti:

Voit nauttia elämän pienistä iloista.

Sait kumminkin kokeilla elämistä. On sekin jotain.

Kovin vähissä ovat ne pienetkin ilot.

Vierailija kirjoitti:

Lähes päivittäin tulee minullekin mieleen, miten jollekin on voinut sattua kaikki mahdolliset ja mahdottomat vastoinkäymiset.

Minun kärsimykseni on ollut syntyä liian erilaiseksi ja liian herkäksi, että pärjäisin tässä maailmassa. Nuorena jaksoin silti opiskella ja valmistuin hyvään ammattiin.

Työelämä ei sitten enää sujunutkaan, kun en osannut pitää puoliani ja minua käyrttiin monin tavoin hyväksi. Sama muissa ihmissuhteissa. Masennuin ja lamaannuin täysin.

Olen menettänyt motivaation tehdä yhtään mitään muuta kuin pysyä hengissä.

Mistähän sitä elämänintoa saisi?

Jouduin siis jo nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle. Olen aina yksin, minulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Voitteko kuvitella tällaista elämää?

Itse elän tällaista elämää, mutta lisäksi terveyshuolia. Moni olisi tappanut itsensä jos olisi ollut samanlaisissa jamoissa kuin itse ollut. Elämä on silti parantunut pahimmista ajoista.

Kun kärsin kovasti aloin myös miettiä että vois tehdä toisten puolesta jotakin. Se on arvokasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja minulla on/oli syöpä. Koko kesän kuljin säde- ja sytostaattihoidoissa (20.6-17.8.2022) joka ikinen arkipäivä. Ei ollut kivaa. Olin todella huonossa kunnossa. Nyt sitten oli syyskuussa kontrolli, tilanne hyvä. Seuraava kontrolli ensi viikolla. Sydän syrjällään tässä taas on. 

Olen todella laiha. Ennen hoitoja 171/59 ja nyt enää ei oikein uskalla käydä edes puntarilla. Kolme päivää sitten oli paino 47,5 kg vaatteet päällä. Ei vaan nouse. Nälkä kadonnut, ruokaa en enää maista (makuaisti kadonnut aika hyvin), syön pakolla. Ihmiset ihastelee, kuinka hoikka olen. Just joo.... Treenaan ratsastusta, mutta alkaahan tämä alhainen paino vaikuttamaan jo jaksamiseen, vaikkakaan ei vielä erityisemmin.

Kävin labrakokeissa, mutta menen paino-ongelmani kanssa lääkäriin tuloksien kanssa vasta, kun tuo syöpäkontrolli on käyty. Jos taas uusinut, se selittää painon.

Ei muillakaan niin hyvin mene, vaikka päälle päin saattaa hyvältä näyttää.... Jokaisella meillä on ristimme. Niin minullakin.

Miten sua voi kiinnostaa joku ratsastus tai ylipäätään mikään jos olet noin huonossa hapessa? Luulisi että kaikki on ihan yhdentekevää.

Siis häh?? Pitäisikö minun luopua elämästä ja odotella viikatemiestä? 

Mielestäni en sanonut, että olen huonossa hapessa. Kerroin kuinka paino ongelmana. Ei minulla muuta haittaa ole. Olen yksityisyrittäjä ja töihin palasin jo syyskuun alussa. Välitän oikeasti asiakkaistani enkä jätä heitä pulaan. Teen työni. Ei kaikki ole heti heittämässä pyyhettä kehään ja jää kotiin makaamaan sairaslomalla. 

Eli ei minulle mikään ole yhdentekevää. Ei työni, ei asiakkaani eikä myöskään ratsastus, . Harmi, jos sinulla on putkinäköinen, harmaamaailmankatsomus.

t. asianajaja

Voitko itse ymmärtää sellaista ihmistä, joka esim. vajoaa masennukseen vaikean sairauden tai muun syyn takia? Pidätkö häntä heikkona luuserina, jonka pitäisi vain muuttaa asennettaan?

Vierailija kirjoitti:

Sama. Sain vielä mm. kroonisen migreenin, jonka toteamiseen ei ole olemassa mitään tutkimuksia, ja sen johdosta lääkärit voi vain vittuilla mulle ja ehdotella josko oireet ois psykosomaattisia.  Migreeni puolestaan sen kun vain pahenee hoitamatta ja on jo lähes jokapäiväinen riesa. 

Katso se Ylen Akuutin jakso Areenasta, jossa on pienellä pojalla alkaneesta migreenistä juttua. Hän on mukana lääkekokeessa. Aikuisille on olemassa kerran kuukaudessa otettava pistettävä estolääke migreeniin jos kaksi edellistä tablettimuotoista estolääkettä ei ole tehonneet kunnolla migreeniin.

Suosittelen ihan päänsärkyjen hoitoon erikoistuneiden neurologien puoleen kääntymistä. Minä onneton menin ensin neurologille ja luulin, että saisin puhua hänelle migreenistä. Neurologi halusi minun jumppaavan ja näyttävän kuinka kävelen viivaa pitkin yms. Hukkaan menivät nekin rahat!

Sitten etsimällä etsin oikeanlaisen neurologin ja asiat alkoivat kulkemaan kohti oikeaa suuntaa. Kaikista keinoista huolimatta jäljellä on kahdeksan migreenikohtausta kuukaudessa, mutta se on vähemmän kuin 28.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähes päivittäin tulee minullekin mieleen, miten jollekin on voinut sattua kaikki mahdolliset ja mahdottomat vastoinkäymiset.

Minun kärsimykseni on ollut syntyä liian erilaiseksi ja liian herkäksi, että pärjäisin tässä maailmassa. Nuorena jaksoin silti opiskella ja valmistuin hyvään ammattiin.

Työelämä ei sitten enää sujunutkaan, kun en osannut pitää puoliani ja minua käyrttiin monin tavoin hyväksi. Sama muissa ihmissuhteissa. Masennuin ja lamaannuin täysin.

Olen menettänyt motivaation tehdä yhtään mitään muuta kuin pysyä hengissä.

Mistähän sitä elämänintoa saisi?

Jouduin siis jo nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle. Olen aina yksin, minulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Voitteko kuvitella tällaista elämää?

Itse elän tällaista elämää, mutta lisäksi terveyshuolia. Moni olisi tappanut itsensä jos olisi ollut samanlaisissa jamoissa kuin itse ollut. Elämä on silti parantunut pahimmista ajoista.

Kun kärsin kovasti aloin myös miettiä että vois tehdä toisten puolesta jotakin. Se on arvokasta.

On minullakin fyysisiä sairauksia, mentaaliongelmien lisäksi.

Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, sitä pidettäisiin täysin epäuskottavana.

Nyt vanhempana olen alistunut luopumaan haaveista ja tavoitteista. En jaksa enää toivoa mitään itselleni. Henkisesti olen myös paremmassa kunnossa kuin nuorempana.

Henk koht en keksi, mitä voisin tehdä toisten (kenen?) puolesta. Olen itse se, joka tarvisi apua. No, laitoin linnuille ruokaa ulos, kun pakkaset yltyivät.

-se jolle kommentoit

Hirvittävään paskaan auttaa yleensä kuitujen lisääminen ruokavalioon.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista,  kaikilla meillä on

murheita.  Jokaisen on itse otettava itseään niskasta kiinni ja iloita pienistäkin

hetkistä ja pyrkiä hankkimaan hyviä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita.

No mutta Suskiko se siinä!

Eipä noita sairauksia vissiin suoritusten mukaan jaella. Vois vaan miettiä, että miksei mulle siinä kun jollekin toisellekin. Elämä on, joskus osuu kurjemmat kortit, mutta kummasti niilläkin vaan eteenpäin mennään. Ja kaiken kaikkiaan, lopputulos on meillä jokaisella ihan sama, ei täältä kukaan hengissä selviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähes päivittäin tulee minullekin mieleen, miten jollekin on voinut sattua kaikki mahdolliset ja mahdottomat vastoinkäymiset.

Minun kärsimykseni on ollut syntyä liian erilaiseksi ja liian herkäksi, että pärjäisin tässä maailmassa. Nuorena jaksoin silti opiskella ja valmistuin hyvään ammattiin.

Työelämä ei sitten enää sujunutkaan, kun en osannut pitää puoliani ja minua käyrttiin monin tavoin hyväksi. Sama muissa ihmissuhteissa. Masennuin ja lamaannuin täysin.

Olen menettänyt motivaation tehdä yhtään mitään muuta kuin pysyä hengissä.

Mistähän sitä elämänintoa saisi?

Jouduin siis jo nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle. Olen aina yksin, minulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Voitteko kuvitella tällaista elämää?

Itse elän tällaista elämää, mutta lisäksi terveyshuolia. Moni olisi tappanut itsensä jos olisi ollut samanlaisissa jamoissa kuin itse ollut. Elämä on silti parantunut pahimmista ajoista.

Kun kärsin kovasti aloin myös miettiä että vois tehdä toisten puolesta jotakin. Se on arvokasta.

On minullakin fyysisiä sairauksia, mentaaliongelmien lisäksi.

Jos elämästäni tehtäisiin elokuva, sitä pidettäisiin täysin epäuskottavana.

Nyt vanhempana olen alistunut luopumaan haaveista ja tavoitteista. En jaksa enää toivoa mitään itselleni. Henkisesti olen myös paremmassa kunnossa kuin nuorempana.

Henk koht en keksi, mitä voisin tehdä toisten (kenen?) puolesta. Olen itse se, joka tarvisi apua. No, laitoin linnuille ruokaa ulos, kun pakkaset yltyivät.

-se jolle kommentoit

No oletko hankkinut apua? Ja kyllä muitakin voi auttaa, vähistäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi voi ajaa rekan alle.    Pääsee äkkiä pois kaikenmaaliman hullujen keskeltä.

Teeppä se tosiaan vaikka mieheni rekan alle, niin minä voin sitten lahtaata kaikki jäljelle jääneet läheisesi, katsele sinä sitä sitten kädet sidottuna pilvesi (pieni, musta) reunalta.