Jos pitäisi mainita yksi käännekohta elämässäsi

Ehkä pari vuotta sitten sen tajuaminen, että olin jo kolmekymppisenä täysin alkkis.

Enää juon paljon mutta todella harvoin. Kaikkrin viisainta olisi tietysti lopettaa kokonaan.

Jokatapauksessa elämänlaatu parantui huomattavasti kun tajusin että kaikki aikuisiän ongelmani johtuivat liiasta juomisesta eivätkä huonosta tuurista.

Lapsen syntymä. Muu toisarvoista.

Ehkä se kun 18-vuotiaana jäin täysin yksin ilman minkäänlaista sosiaalista elämää (tämä jatkunut tähän päivään saakka, ikää nyt 34 v ja olen jo tottunut mutta meni monta vuotta tottua yksinäisyyten ja tajuta että mulla ei yksinkertaisesti ole kavereita). Toinen oli 26-vuotiaana sairastuminen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja ensimmäinen mania+osastojakso.

Puolison kuoleman jälkeen kestänyt kolmen vuoden käräjäinti puolison sukulaisten kanssa. En ole ikinä tajunnut, miten pahoja ja ahneita ihmiset ovat vain rahan tähden. Nyt tajuan, miksi rahan takia voidaan tappaa ja tehdä toiselle ihan mitä vain ihmisen mielikuvitus saattaa keksiä. Elin siihen asti sinisilmäisessä luulossa, että asioita voi asiallisesti sopia kaikkien kanssa. Ei voi. 

Ihastuin varattuna työkaveriin ja lopulta petin kelvotonta kihlattuani. Tämä avasi silmäni, voisin saada paljon paremman miehen, kuin selkärangattoman luuserin. Erosin ja elämäni alkoi uudelleen.

Loppuunpalaminen ja psyykkinen sairastuminen 20 vuotta sitten. Taistelin tieni takaisin elämään mutta se vaati vuosien terapian.

Isäni yhtäkkinen kuolema kun olin juuri täyttänyt 18v. Kaikki romahti ja sen jälkeen lähti jonkinlainen sisäinen muutosprosessi pyörimään, olin aluksi aivan tuhoutunut ja musertunut mutta lopulta aiempaa vahvempi. Paljon tuli käsiteltyä asioita itsessä ja ympäröivässä elämässä, joten isän kuoleman muistan sellaisena taitteena omassa elämässäni.

Päätös jättää vakityö ja lähteä opiskelemaan uutta alaa. Ja toinen joka linkittyy samaan: valmistumisen jälkeinen päätös muuttaa pois kotiseudulta (asuin 35 vuotta 30 km säteellä synnyinpaikasta) työn perässä.

Isoin käännekohta ja elämämuutos jos ei mullistus oli se, kun muutin pois pysyvästi pois Suomesta 26 vuotta sitten. 

Totta kai lasten syntymät on olleet  jonkilaisia käännekohtia.

Lapsen kuolema. Silloin koko elämältä tippui pohja. Tuntui, että kuolin itsekin ja uudessa elämässä piti opetella elämään surussa ja murheessa. Minulla oli iloinen, luottavainen ja onnellinen elämä ennen lapseni kuolemaa. Silloin uskoin, että kaikki menee hyvin. Mitään pahaa ei voi tapahtua. Nykyään tiedän, että kuka vaan voi kuolla milloin vaan ja se on ahdistavaa ja jopa pelottavaa. Mutta se on totuus. Vanhaan hyvään elämään ei ole paluuta. Ei ikinä. Nyt on vain rämmittävä eteenpäin ja toivoa, että aurinko vielä joskus pilkahtaa.

Vierailija kirjoitti:

Valaistuminen & ykseyden kokemus, joka oli niin päräyttävä, että se muutti kaiken suhtautumisen tähän näkyvään maailmaan enkä ole sen jälkeen stressannut enää yhtään mistään. Tuo oli merkittävämpi kokemus minulle kuin lapsieni syntymä, vaikka rakastankin heitä yli kaiken.

Sanon saman. Siihen paikkaan loppui päihdeaddiktio, ihmissuhdedraamat, itsekeskeisyys ja muut ongelmat. Elän kiitollisuudessa.

Turvakotiin lähtö hirviömiehen luota. Tästä alkoi oikein kliseinen tuhkimotarina: muutin heti unelmakaupunkiini josta sain huippukämpän, sain kovapalkkaisen unelmatyön, löysin täydellisen, rakastavan turvallisen perhekeskeisen miehen joka haluaa kanssani naimisiin, ja pari muutakin toivetta toteutui. Toivottavasti tämä tuhkis jatkuu loppuuni saakka.

Koin käytännössä ja minäkohtaisesti ja vastaansanomattoman lujasti että ihmiset tosiaan ovat hirviöpaskoja. Siis olin tätä enteillyt ennenkin, mutta sain liiankin  lujat todisteet.

Puolisoni tapaaminen.

Olin 18-vuotiaana hyvää vauhtia syrjäytymässä ja kärsin masennuksesta.

Harkitsin elämäni lopettamista.

Sitten elämääni astui iloinen pörröpää, joka on rinnallani edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Muutto Helsinkiin. Elämänlaatu nousi 100 prosenttia, kaikki muuttui.

Sama juttu, mutta toisin päin. Helsinki enää ajoittain painajaisissa.