Puolison mt-ongelmat

Tilanne on laaja, mutta lyhykäisyydessään:

Meillä oli alusta asti upea suhde. Ensimmäinen suhde jossa ei tarvinnut kyseenalaistaa mitään ja mulle tuli kaikki toivomani kuin tarjottimella. Tuo mies oli hyvällä tavalla jotain aivan muuta kuin kukaan muu.

Koronan aikana tavattiin siis ja suhde muutenkin sitten oli erilaista sen myötä. Paljon yhdessäoloa ja muutenkin omia haasteitaan. Ensimmäinen vuosi oli silti ihanaa kaikin puolin. Toinen vuosi sen sijaan on ollut elävä helvetti tunnepuolella. Yhtäkkiä eräänä päivänä mieheni ilmaisi ettei hänen oo hyvä olla ja suhde tuntuu siltä ettei ole enää mihin tarttua. Tätä puitiin hetken aikaa, mutta emme päätyneet eroon. Jokin aikaa myöhemmin mies alkoi ottaa töistä vapaata enemmän ja yhtenä aamuna murtui kyyneliin sanoen, ettei hänellä ole kaikki hyvin. Tajusin että hän on masentunut, tai muutoin pahasti uuvuksissa henkisesti. Kehotin häntä hakemaan apua ja hän oli yhtä mieltä siitä, että näin on tehtävä.

Miehellä on taustalla menneisyys, jossa on ollut perheväkivaltaa ja tilanteita, joita ei lapsen pitäisi koskaan nähdä. Mieheni sanoin, näitä ei koskaan käsitelty perheen kesken eikä kukaan koskaan huolehtinut jälkikäteen oliko hänellä kaikki hyvin. Tämän jälkeen miehelläni on ollut tyttöystäviä, jotka ovat pettäneet luottamuksen pahasti ja tuottaneet syviä pettymyksiä miehelleni.

Huomasin jo suhteen alussa ettei mieheni ole tottunut käsittelemään tunteitaan ja pahoja asioita vaan sysää ne sivuun ja myllää ne itsekseen oman päänsä sisään. Koskaan tuomatta mitään ulos. Yrityksistäni huolimatta mies ei puhunut tunteistaan, eikä halunnut palata menneitä miettimään missään kohtaa. Eikä tuota ehdottamaani terapiaa koskaan tapahtunut vieläkään.

Nyt hetki sitten mieheni jälleen kertoi, että on pohtinut asioita itsekseen ja hän kokee että hänen kanssaan olo on minulle pahaksi. Hän sanoi ettei näe toivoa pystyä olemaan suhteessa tai edetä naimisiin koskaan, koska on niin sekaisin itsensä kanssa. Hän sanoi haluavansa mun lähtevän omaksi parhaakseni.

Vaikka tuo itsestäni pahalta tuntui, näin miehestäni, että hän kärsii. Hän on koko elämänsä joutunut kasvattamaan itseään yksin, hoitanut asiansa yksin ja tottunut mylläämään päänsä yksin läpi. Ja tässä oltiin. Minut on kasvatettu suurella rakkaudella, ja ymmärtämään olla toisen tukena hyvässä ja pahassa ja antamaan rakkautta toisille. Näin ettei mieheni sitä ole koskaan saanut, vaan hänet on hylätty ja jätetty kaikkeen aina vaan yksin. Se, että hän pyysi minua lähtemään jotta jäisi jälleen yksin huolineen, ei sopinut minulle. Sanoin etten aio häntä kuunnella, vaan aion opettaa hänelle mitä on rakkaus. Että toisen kanssa ei olla vain hyvässä, vaan kärsitään yhdessä myös toisen pahat ja huolet. Haluan auttaa häntä. Hän ei laittanutkaan edes vastaan jäämiselleni, vaan sen sijaan piristyi kuin silmissä. Hän puhuu, mitä ei koskaan ennen ole tehnyt ja hän ei ole yhtä väsynyt. Hän on nyt myös varannut itselleen keskusteluapua ja se on alkamassa juuri. Tiesin, että tuki on se mitä hän tarvitsee, eikä yksinäisyys. Tämä kaikki on toki kuitenkin kuormittavaa vahvasti myös itselleni, ja omalta osaltani myös kärsin tilanteen myötä.

Onko jotain, mitä voin tällaisessa tilanteessa tehdä, jotta auttaisin tilannetta eteenpäin mahdollisimman hyvin ja että olen tukena, mutten kuitenkaan tiellä liialla huomiolla mahdollisesti ym?