Miksi ihminen ajaa itse itsensä työuupumuksen partaalle lisäämällä kuormitustaan kaikilla elämän osa-alueilla?

Kärsin unettomuudesta, joten en voi nukkua silloin kuin haluaisin ja se taas vaikuttaa ihan kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Koska ei ole oma valinta

Juuri niin. Ei todellakaan ole oma valinta. Töissä on pakko käydä, jos haluaa itsensä ja perheensä elättää. On sellaisiakin työpaikkoja, joissa on pakko tehdä eteen tulevat työtehtävät eikä kiireeseen voi itse vaikuttaa, vaikka miten haluaisi. 

Minulla työ ei erityisesti kuormita, mutta teini-ikäisten vaikeudet ja taistelu avun saamiseksi niihin uuvuttaa.

Huomaan, että uupuneena kaipaan erityisen rauhoittavaa ja miellyttävää ympäristöä - ja luonnollinen reaktioni olisi siivota aivan järjettömästi, jotta ympäristö miellyttäisi minua. Tämä tietysti uuvuttaisi entisestään, varsinkin kun on iso perhe ja sotkua tulee jatkuvasti lisää.

Joudun melkein sitomaan itseni kiinni sohvaan, että en siivoaisi ja uuvuttaisi sillä itseäni lisää... Järkiratkaisu olisi siivouspalvelun tilaaminen, mutta sitä en ole saanut aikaiseksi :(

Itse yritin uupumuksen alkuaikoina pitää kynsin ja hampain kiinni siitä, että töiden lisäksi minulla oli elämässä muutakin sisältöä. Harrastin ja näin kavereita lähestulkoon väkisin. Jossain vaiheessa ne sitten hiipuivat ja se käynnisti masennusjakson. Kävin töissä, tulin kotiin ja istuin sohvalla tuijottaen tyhjyyteen, itkeskellen väsymystäni kunnes menin nukkumaan. Toivottomuus linkittyi nimenomaan siihen, että työ vei kaiken energian eikä elämässä ollut muuta. Ikävöin ystäviä, haaveilin kaupungilla kahvilla ja shoppailemassa käymisestä, selasin katkerana miten viikonloppuisin oli tapahtumia jotka kiinnostivat ja joihin olisin teoriassa voinut vain mennä mutta käytännössä en jaksanut. En saanut itseäni enää pakotettua edes lempeälle kävelylenkille vaikka ulkona olisi ollut miten mahtava ilma.

Uupumus nielee kaiken elämisen arvoisen. Viimeiseen asti sitä yrittää pitää kiinni siitä että on jotain kivaa, mutta lopulta ei ole enää muutakuin pohjaton, loputon väsymys ja suru elämästä joka jää elämättä.

Tunnista ehkä osin itsessäni tällaisen suorittajatyypin. Ainakin omalla kohdallani se liikunnan ym. muiden enemmän "suorittamiseksi" mieltämä urheilun lisääminen ym. on enemmänkin tasapainon hakemista työelämän kiireiden ja stressin keskellä.

Tämä on ehkä ihmistyypistä kiinni, mutta mulle paras tapa purkaa stressiä on fyysinen aktiivisuus. Se, että lähden aamuviideltä parin tunnin juoksulenkille ennen töitä on enemmänkin oman pään hoitamista. Ja mitä enemmän stressiä, sitä enemmän tarvitsen tyhjentävää toimintaa elämääni. Tilanne muuttuu ongelmaksi vasta silloin, jos stressaava jakso pitkittyy, eli töissä ei tule niitä rauhallisempia suvantovaiheita. Olen hyvin perfektionistinen luonne, mikä on oikeasti välillä työtehtävien tekemisen osalta haasteellista, mutta toisaalta tiedostan asian itsekin.

Tosin en kyllä huutele missään somessa tai kahvihuoneessa työpaikan ulkopuolisista asioista, eli ei tule puhuttua juoksulenkeistä tai muista harrastuksista. Ehkä joku kollega joskus saattanut nähdä lenkillä ja ulkomuoto paljastaa, että jotain fyysistä harrastan, mutta tapoihin ei kuulu ei tuo suorittamisen korostaminen, mitä jossain linkkarissa tulee jatkuvalla syötöllä taas vastaan.

Moni ajaa itsensä kultaiseen häkkiin. On otettu isot lainat taloon, auto velaksi, totuttu syömään kalliisti ja elämään leveästi niin ei voi vähentää työntekoa tai aloittaa mielekkäässä työssä matalammalla palkalla. Yksi kaverini on tällainen ja aivan koko ajan burn outin partaalla.

Minulla on lähiesihenkilönä noin nelikymppinen nainen, jolla on kolme pientä lasta - vanhin taisi juuri aloittaa koulun.

Tämä nainen on korkeassa asemassa, jossa on monta rautaa tulessa koko ajan ja työhön sisältyy myös paljon edustamista ja mm. iltakokouksia. Myös viikonloppuisin on joskus tilaisuuksia, joissa on oltava mukana. Matkustamista lähinnä kotimaassa jonkun verran.

Pitkät päivät ja viikot siis, ja vaativa työ. Silti tämä haalii koko ajan itselleen ylimääräistäkin ja häslää siellä sun täällä. Alaisten työtä vahtii ja on kovin huolissaan, onko varmasti tarpeeksi paljon töitä. On, mutta silti hän teettää kaikenlaista jonninjoutavaa, joka vain haittaa varsinaista työtä. Häslää ja sotkee. Ei luota, että alaiset osaisivat itsekin tehdä jotain. Töissä on myös tulossa iso ja kovasti työllistävä ja aikaa vievä projekti, jossa ei ole varaa mokailla ja joka ei edes liity hänen työhönsä millään tavalla, niin siihenkin hänen olisi nyt päästävä häsläämään.

Lisäksi tiuskii ja välillä huutaa työpaikalla. Johtoportaalle on mielin kielin.

Ihmettelen suuresti, millä ajalla hän on lastensa kanssa ja millainen on kotioloissa.

En pidä hänestä, mutta huolestuttaa silti, miten kauan hän itse jaksaa ja miten kauan puoliso kestää. Tuntuu, että tuo meno loppuu johonkin äkkipysäykseen ennen pitkää, mahdollisesti piankin. Joko kroppa, pää tai puoliso viheltää pelin poikki, on veikkaukseni.

En ymmärrä, miten hän ei itse näe, kuinka stressaantunut ja veitsenterällä on, kuinka epäsuosittu esihenkilönä ja mitkä vaarat uhkana.

Surullista katsoa.

Useimmat hösää ihan turhaan jatkuvassa kiiremoodissa. Se kiire yhdistettynä kireyteen.. hyi.

Miettikää kaikki miten haluatte elämänne elää?

Voisinko saada esimerkkejä kiireestä töissä, jolle yksinkertaisesti ei voi mitään?

Vierailija kirjoitti:

Useimmat hösää ihan turhaan jatkuvassa kiiremoodissa. Se kiire yhdistettynä kireyteen.. hyi.

Miettikää kaikki miten haluatte elämänne elää?

Voisinko saada esimerkkejä kiireestä töissä, jolle yksinkertaisesti ei voi mitään?

Voit, esim. itselläni asioiden käsittelyaikataulut muodostuu pitkälti lain ja viranomaisten antamien rajojen kautta (ja ei, en ole itse julkisella puolella töissä, mutta vastaavasti sielläkin on näitä lakien kautta tulevia ajallisia määrittelyjä).

Lisäksi kun oma osaaminen on hyvin spesifiä, silloin ei ole mahdollista jakaa omia töitä tasaisemmin muille, osan toki pystyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä vastaako kysymykseen mutta meillä tilanne on vain ajautunut tähän,että uupumuksesta huolimatta on tullut kokoajan lisää ja lisää kuormittavia asioita,eikä vaihtoehtoja ole ollut kuin jaksaa jatkuvasti enemmän,vaikka oikeasti ei olisi enää jaksanutkaan. Olemme molemmat toki aina olleet suorittaja luonteitakin,vastuunkantajia,mutta rajat ovat alkaneet tulla todellakin vastaan. Aikoja sitten. Olimme juuri perustaneet puolisoni kanssa yrityksen, kun pian sen jälkeen perheenjäsenemme teki itsemurhan..häneltä jäi perhe yritys,jota jatkoimme,nyt siis kahta yritystä. Siinä sivussa perustimme perheen,3 ihanaa lasta. Isot remontit taloon,itse tehden. Sitten vanhemmat+yksi isovanhemmista sairastuivat,eikä muita huolehtijoita kuin minä ja puolisoni,niimpä jouduimme hiljalleen alkaa hoitaa oman perheen,kahden yrityksen, kolmen eri talouden kaikki asiat,sekä vielä nämä sairastuneet läheiset,onneksemme myös kotihoito apuna. Viimeiset vuodet on olleet niin rankkoja,että usein tullut kysyttyä toisiltamme,miten tästä on tarkoitus selvitä?! Ei ole vaihtoehtoja kuin jaksaa,mitään ei oikein voi lopettaakaan. Ei yrityksiä lopeteta koska siinä on tulevaisuutemme toimeentulo,ei läheisten ja heidän asioiden hoitoa lopeteta,koska muitakaan ei ole huolehtimaan. Meidän onni on se että samassa veneessä ollaan,ja yhtä köyttä vedetään,aina! Perheemme on hitsautunut äärettömän tiiviiksi tiimiksi. Ehkä tämä joskus helpottaa.

Iso remontti taloon, kirjoitit? Se on ainakin oma valinta, johon voi vaikuttaa. Muuttakaa kerrostaloon niin ainakin yksi asia helpottuu huomattavasti kun taloyhtiö hoitaa asiat.

Remontit siis jo tehty,eikä edes ollut omavalinta,joskus niitä vain on tehtävä. Muutto kerrostaloon ei ole mitenkään mahdollinen,koska toinen yritys sitoo meidät juuri tänne ja tähän. Ne asiat joihin voitu vaikuttaa,mikä elämää helpottaa,on tehty ja ulkoistettu. Nyt vain on näin.

Jos työ ei ole mielekästä, on viisasta ottaa muuta tekemistä. Sitten vaan työaikaa ei saa muutettua.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lähiesihenkilönä noin nelikymppinen nainen, jolla on kolme pientä lasta - vanhin taisi juuri aloittaa koulun.

Tämä nainen on korkeassa asemassa, jossa on monta rautaa tulessa koko ajan ja työhön sisältyy myös paljon edustamista ja mm. iltakokouksia. Myös viikonloppuisin on joskus tilaisuuksia, joissa on oltava mukana. Matkustamista lähinnä kotimaassa jonkun verran.

Pitkät päivät ja viikot siis, ja vaativa työ. Silti tämä haalii koko ajan itselleen ylimääräistäkin ja häslää siellä sun täällä. Alaisten työtä vahtii ja on kovin huolissaan, onko varmasti tarpeeksi paljon töitä. On, mutta silti hän teettää kaikenlaista jonninjoutavaa, joka vain haittaa varsinaista työtä. Häslää ja sotkee. Ei luota, että alaiset osaisivat itsekin tehdä jotain. Töissä on myös tulossa iso ja kovasti työllistävä ja aikaa vievä projekti, jossa ei ole varaa mokailla ja joka ei edes liity hänen työhönsä millään tavalla, niin siihenkin hänen olisi nyt päästävä häsläämään.

Lisäksi tiuskii ja välillä huutaa työpaikalla. Johtoportaalle on mielin kielin.

Ihmettelen suuresti, millä ajalla hän on lastensa kanssa ja millainen on kotioloissa.

En pidä hänestä, mutta huolestuttaa silti, miten kauan hän itse jaksaa ja miten kauan puoliso kestää. Tuntuu, että tuo meno loppuu johonkin äkkipysäykseen ennen pitkää, mahdollisesti piankin. Joko kroppa, pää tai puoliso viheltää pelin poikki, on veikkaukseni.

En ymmärrä, miten hän ei itse näe, kuinka stressaantunut ja veitsenterällä on, kuinka epäsuosittu esihenkilönä ja mitkä vaarat uhkana.

Surullista katsoa.

Ylemmissä asemissa olevat eivät usein pääse itse tekemään konkreettisia asioita. Sitten valvovat muiden töitä tai yrittävät tehdä asioita vapaa-ajalla. 

Yhdessä koulutushallinnon työpaikassa osa ihmisistä puhui maanisesti puutarhanhoidosta. Työssä eivät saaneet tehdä uusia aloitteita.

Vierailija kirjoitti:

Jos työ ei ole mielekästä, on viisasta ottaa muuta tekemistä. Sitten vaan työaikaa ei saa muutettua.

??

Kun suorittamista,uupumuksesta huolimatta,on jatkanut riittävän kauan,on helpompaa jatkaa sitä,kuin himmata.

Itselläni paketti hajosi siinä vaiheessa kun lapsi sairastui vakavasti. Takana oli lisäksi työn tehokkuusvaatimusten jatkuva kasvu. Kiire ja vaatimuksia jatkuvasta kasvusta. Joka vuosi pitäisi tehdä enemmän kuin edellisenä vuonna.

Sitä ihmettelen, että miten muut uupuvat pääsevät niin helposti sairaslomalle. Olen ollut viimeiset kuusi vuotta ihan katkeamispisteessä ja olen saanut vian kolme viikon pätkää sairaslomaa tänä aikana. Työterveyslääkäri on vain ehdottanut palkatonta vapaata, vuorottelu vapaata tai lomien käyttämistä kuormittavassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni paketti hajosi siinä vaiheessa kun lapsi sairastui vakavasti. Takana oli lisäksi työn tehokkuusvaatimusten jatkuva kasvu. Kiire ja vaatimuksia jatkuvasta kasvusta. Joka vuosi pitäisi tehdä enemmän kuin edellisenä vuonna.

Sitä ihmettelen, että miten muut uupuvat pääsevät niin helposti sairaslomalle. Olen ollut viimeiset kuusi vuotta ihan katkeamispisteessä ja olen saanut vian kolme viikon pätkää sairaslomaa tänä aikana. Työterveyslääkäri on vain ehdottanut palkatonta vapaata, vuorottelu vapaata tai lomien käyttämistä kuormittavassa tilanteessa.

En sanoisi, että se sairasloma tuli "helposti". Pyysin joka taholta apua (lähiesimies, ylempi esimies työterveyslääkäri jne...) ensimmäisen kerran kolme vuotta ennen sitä katkeamispistettä. Sain myötätuntoista taputtelua olalle ja lupauksia siitä, miten työmäärää ja tahtia kevennettäisiin ilman että mitään konkreettista tapahtui. Anelin 80% työaikaa edes pariksi kuukaudeksi, lupailtiin että joo, järjestetään ehdottomasti mutta just nyt ei onnistu, koita vaan jaksaa ja tule puhumaan jos tuntuu pahalta (puoli vuotta ennen katkeamispistettä). 

Lopulta se pakkosuorittaminen johti itsetuhoisuuteen ja psykoosiin. Olin pari päivää töissä täydessä psykoosissa (työkaverit huomasivat ja kertoivat kyllä esimiehelle) luullen, että ihoni alla on ötököitä ja että olen keinotodellisuudessa josta minun piti päästä pois tappamalla itseni. Esimies tiesi, että en ollut enää todellisuudessa yhtään kiinni koska selitin työkavereille ihan avoimesti "miten tämä todellisuus toimii". Olin sairaudentunnoton ja luulin oikeasti eläväni jossain simulaatiossa jossa millään ei ole mitään väliä, mutta minun silti edellytettiin käyvän normaalisti töissä ja tekevän työtehtävät. vasta kun yritin "päästä simulaatiosta" tappamalla itseni, pääsin hoitoon ja sairaslomalle. Eikä kyseessä ollut mikään skitsofrenia tai päihdepsykoosi, vaan puhtaasti ylikuormittumisen aiheuttama psykoosi. 

Että tervetuloa hoitoalalle.  

jo