Lue keskustelun säännöt.
Lohduttaako puolisonne teitä?
19.11.2022 |
Mieheni ei pidä lohduttamisesta, se on oikeastaan ylitsepääsemättömän mahdotonta hänelle. Mistä tämä voisi johtua?
En itke usein tai romahtele säännöllisesti jos ollenkaan. En kuitenkaan voi turvautua mieheeni silloin kun tuntuu pahalta. Hän lähtee pois saatesanoin "työnnät minua vaan kauemmas". En muussakaan tapauksessa kyllä vedä miestä puoleeni, mies on työnarkomaani.
Aina pitäisi olla kivaa ja positiivinen. Yleensä meillä meneekin ihan ok. Miehen torjuva käytös kuitenkin tuntuu pahalta enkä pysty ihan aina suuntaamaan ajatuksia muualle. Torjuvalla käytöksellä tarkoitan esim. Sitä että illalla tullessaan viereeni sänkyyn alkaa hän katsoa puhelimestaan videoita eikä edes harkitse puhelimen pistämistä pois jos pyydän. Suuttuu. Tai tullessani hänen viereensä koittaen virittää tunnelmaa (puhuttu on kuitenkin, että kaipaan lämpöä/läheisyyttä ja mies sanoo ymmärtävänsä täysin) mies vetäytyy ja alkaa vaikka puhua monisairaasta äidistään ja äidin raha-asioista.
Eipä kai siinä mitään jos joskus muut asiat ovat mielessä? Mutta tämä kuvio on tosiaan jatkunut vuosia.
Ja jos sitten joskus itkenkin, olen miehelle ilmaa. En usko, että kokee epäonnistumista tai syyllisyyttä. Omien sanojensa mukaan mies ei tahdo käyttää aikaa sellaiseen. Itkiessäni mies käyttää aikaa arvosteluuni ja poistuu sitten tilanteesta yleensä töideb pariin. Hänen mielestään pitäisi olla kivaa, siihen voi käyttää aikaansa. Tuntuu, että en voi turvata mieheeni henkisesti ollenkaan. Hänelle lohduttaminen ja vastaantuleminen ovat luonnottomia asioita, joita vastustaa.
Kun olen keräillyt itseni esim. seuraavan yön ja päivän aikana alkaa mies puhua muina miehinä omasta, sori vaan, mutta aika vieraantuneesta näkökulmastaan. Oikeasti eilen sanoi "sitten kun(!) saan 100 000 euroa kuussa (yrityksen liikevaihtoa tarkoitti Ilmeisesti) voitaisiin palkata siivooja, jotta voit olla oma itsesi kuten olit äsken sohvalla lukiessasi lapsille aku ankkaa. Minusta et ole sellainen kuin olet kun voit pahoin."
Mies sanoo usein rakastavansa ja kaipaavansa mutta en oikein tiedä mitä tuolla tarkoittaa? Tai millaisena hän minusta välittäisi.
Toista ei voi muuttaa eikä hän varmaan tahdo muuttua itsekään. Mietin onko itseäni kohtaan väärin, etten tunne itseäni rakastetuksi ja tärkeäksi vaan kelpaan tietynlaisena "skarppina" itsenäni? Onko tämä normaalia miehille vai ei?
Kommentit (50)
Tarkistatteko te lohdun vaatijat, millä mielellä lohdun lähteenne on ja onko hänellä juuri sillä hetkellä energiaa ja kapasiteettia teidän tunteille? Kun lohduttajalla voi itsellään olla omat sisäiset myllerrykset meneillään, vaikkei ilmaise niitä samalla tavalla kuin te.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lohduttaminen vaatii suurta empatia ja rohkeutta. Empatia vaatii sitä ,että osaa asettua toisen asemaan ja kuvitella miltä hänestä tuntuu. Jos on elänyt lapsuutta jossa ei ole lohdutettu voi olla vaikea aikuisena olla empaattinen. Myös ankarat ja armottomat kasvuolosuhteet tekevät ihmisestä itsekin hieman armottoman, joka saattaa pintapuolisesti "halveksia toisen heikkoutta" koska hän ei kestä niitä tunteita itsessään.
Mitä voit tehdä? Voit kertoa hänelle miltä Sinusta tuntuu niinä hetkinä kun tarvitsisit lohduttavan sanan tai myötätuntoa. Jokainen tarvitsee niitä elämässään ja parisuhteessaan, myös miehesi. Voisitte yhdessä opetella puhumaan asiasta. "minusta tuntuu hylätyltä kun et huomaa suruani ja sitä että kaipaan lohdutusta. teet minulle silloin surullisen ja vetäytyvän olon, ja minä en koe välillämme rakkautta. Mitä sinä ajattelet tästä?" sitten mies sanoittaa sitä mitä hänellä on mielessään. Luulen, että se olisi tervehenkistä teidän välillänne.
Opetelkaa yhdessä. Onnea matkaan
Aloittaja on ilmeisesti yrittänyt puhua miehelle miltä hänestä tuntuu, mutta mies vastaa, ettei hän jaksa eikä tahdo tuhlata kallista aikaansa ikäviin asioihin. Ap:n mies ei piilottele omaa heikkouttaan vaan tukeutuu paljon vaimoonsa. Hän ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan jaksa alkaa vastavuoroiseksi koska ei ole ennenkään tarvinnut. Sairas ajattelutapa.
Vierailija kirjoitti:
Tarkistatteko te lohdun vaatijat, millä mielellä lohdun lähteenne on ja onko hänellä juuri sillä hetkellä energiaa ja kapasiteettia teidän tunteille? Kun lohduttajalla voi itsellään olla omat sisäiset myllerrykset meneillään, vaikkei ilmaise niitä samalla tavalla kuin te.
En ole vaatinut keltään mitään, en ole kertonut mikä mulla on. Kyl tän nyt vaan huomaa, eikä tässä tilanteessa voisi oikein ketään jättää yksin.
Ei lohduta. Syyllistää, miten minä pilaan päivän ja hänen hyvän mielen, jos olen allapäin ja surullinen jostain. Syyttää että mökötän. En saisi koskaan myöskään loukkaantua hänen tekemisistään.
Mietin, mitä tähän vastaisin, mutta meillä taitaa mennä vähän niin, että jos on jokin iso suru ja murhe, niin lohduttaa, mutta kaikissa epämääräisemmissä harmeissa ja huolissa vain tyrkyttää jotain pikaratkaisua asiaan. En kaipaa ratkaisuja, vaan kuuntelijaa. Sellaisessa mieheni on tosi huono.
Myönnän, että olen itsekin aika huono lohduttaja juuri noissa epämääräisissä kivuissa ym. Ennemminkin ärsyynnyn, koska mies on silloin itse niin kauhean pahalla tuulella ja se tarttuu. Aito suru on eri asia, silloin saatan päästä lähelle, jotta ylipäätään saisin luvan lohduttaa.
Saakohan kukaan kiinni tästä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla muuta virkaa olekaan kuin lohduttaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei mulla muuta virkaa olekaan kuin lohduttaa.
Tuntuuko susta siltä. Mä en niinkään nyt mitään aktiivista lohtua kaipaile, vaan seuraa. Onhan se molemminpuolista kommunikointi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin, mitä tähän vastaisin, mutta meillä taitaa mennä vähän niin, että jos on jokin iso suru ja murhe, niin lohduttaa, mutta kaikissa epämääräisemmissä harmeissa ja huolissa vain tyrkyttää jotain pikaratkaisua asiaan. En kaipaa ratkaisuja, vaan kuuntelijaa. Sellaisessa mieheni on tosi huono.
Myönnän, että olen itsekin aika huono lohduttaja juuri noissa epämääräisissä kivuissa ym. Ennemminkin ärsyynnyn, koska mies on silloin itse niin kauhean pahalla tuulella ja se tarttuu. Aito suru on eri asia, silloin saatan päästä lähelle, jotta ylipäätään saisin luvan lohduttaa.
Saakohan kukaan kiinni tästä?
Sain. Se on vaikeaa. Siks just kuvailin, etten nyt itse hae mtn erityistä, vaan jotain läsnäoloa...
Huh huh. Tuli ihan paha olo, kun luin tätä keskustelua. Tuli niin eksä mieleen. Hänellä oli ajatus, että naisen tulee olla aina iloinen. Surua tai kiukkua ei saanut näyttää, heti alkoi uhkailut erolla.
Kun aloitin psykoterapian hän suuttui ja kyseli, onko pakko kaivella menneitä (aikaa ennen häntä). Oli niin raskasta terapiapäivinä kuunnella hänen vastustustaan ja puhetta siitä, että en saa mainita häntä terapiassa. Onneksi lähdin!
Enkä voisi kuvitella, että olisin enää koskaan vastaavanlaisessa suhteessa.
En halua mahdollistaa tuollaista käytöstä mieheltä.
Osaa lohduttaa kyllä. Mieheni isä kuoli miehen ollessa vielä nuori niin luulen, että se on tuonut aika paljon perspektiiviä ja myötäelämisen taitoa. Mies on empaattisempi kuin minä. Tosi moni suomalainen on tuollainen niin kuin kuvailit miehesi olevan. Moni koti on ollut täysin tunneköyhä. Itse en kyllä yhtään jaksaisi olla tuollaisen miehen kanssa. Tulee olo, että on jäänyt jotenkin lapsen asteelle, niin kuin onkin, jos lapsena ei ole otettu kotona tunteita huomioon, joka on ihmiselle traumaattista.