Pärjäänkö yksin paremmin?

Olen kolmannella kuulla raskaana (ensimmäinen lapsi siis ja olen 26 vuotias) ja kumppani haluaisi kai kantaa vastuuta ja osallistua. Itsestäni on alkanut kuitenkin tuntua että suhteemme on virhe (mitä tietenkin olisi voinut tuumia aiemmin...). Koen väsyttävänä ja todella stressaavana koko tilanteen ja yhdessä asumisen. Olemme katselleet yhdessä isompaa asuntoa vähän kauempana keskustasta mutta nyt alkaa tuntua että en halua enää olla tämän miehen kanssa. Hän on periaatteessa kiltti mutta rasittava. Jos yritän mainita jostain asiasta mikä ei nyt juuri tunnu hyvältä hän alkaa mesota ja syytellä minua todella lapsellisin sanankääntein jolloin minulta palaa pinna ja sanon jotain ilkeää. Sitten olen hiljaa ja yritän keskittyä johonkin muuhun miehen väkättäessä yksikseen viitisen minuuttia. Sitten yksinpuhelunsa ja solvaamisensa päätteeksi sanoo että " rauhoitutaanpas nyt" ja parin tunnin kuluttua tulee sovintoyrityksiä sanoin " Kyllä sun nyt pitäis rauhottua..." ja " Sulla nuo hormooonit nyyt on tuommoiset ja kyllä me pärjätään..." .



En enää usko että pärjätään ja kunnioitus tätä miestä kohtaan on kadonnut. Tilalle on tullut inho. Tiedän kyllä etten läheskään aina ole mikään enkeli itsekään mutta olen kyllästynyt pyytämään anteeksi tämän omia typeryyksiä, myöntämään virheitäni ja ottamaan kaikki syyt niskoilleni ja siivoamaan tämän mieslapsen jälkiä. Hän ei koskaan ole väärässä, pyydä anteeksi tai kuuntele. Itsetunto-ongelmia.



Nyt olen tullut siihen vaiheeseen että lähden pois. Mutta pelkään... Mietin onko järkevää ehdointahdoin alkaa yksinhuoltajaäidiksi? Saanko syyttää itseäni myöhemmin? Onko tosiaan niin että minussa on kaikki syy ja pitäisi olla hiljaa ja alistuvainen? Ei oikein luonnistu.

Onko sitten niin että en enää koskaan tapaa unelmieni miestä kun minulla on toisen miehen lapsi? Onko yksinhuoltajan arki todellakin niin kamalaa kuin on peloteltu? Eikö ole raskaampaa olla rasittavan miehen kanssa ja lapsen kanssa kuin vain lapsen kanssa? vai ovatko ajatuskuvioni täysin vinksallaan? Onpas sekavaa...



Minulla on perhettä ja ystäviä, kaikki halukkaita auttamaan mutta tiedän että lopulta tullaan siihen että yksin pitää pärjätä. Apu on tervetullutta mutta siihen ei voi tukeutua. Uskoisin. Muutenkin jännittää ja pelottaa että mitä osaan vauvan kanssa tehdä ja miten sitten olla.



Sitäpaitsi raskaana olemisesta ja äitinä olemisesta on tehty niin monimutkaista hifistelyä nykyisin että ihan suu auki olen kuunnellut kaikkitietäviä naisia neuvolassa ja ympärilläni. Vieraat ihmiset puutuvat pyytämättä yksityisasioihini, moralisoivat ratkaisujani, kertovat mielipiteensä miten minun tulisi elää ja miten ajatella maailmaa ym. Odotan vain sitä aikaa kun vatsa oikein näkyy ja lääppiminen alkaa. Luulen etten kyllä jaksa sellaiseen suhtautua. Välillä tuntuu että tekisi mieli mennä luolaan yksin asumaan ja puremaan juuria ja tulla ihmisten ilmoille parivuotiaan kanssa.



Mitenkähän ihmeessä ihmiskunta on kehittynyt tähän asti ilman ruoka-ainekieltoja ja mittauksia ja moralisointeja. Luulisi että puolella olisi silmä leuassa ja neljä jalkaa jos on kaikkiin epämuodostumisriskeihin uskominen. Toki järkevä pitää olla ja kuuntelen neuvoja. Mutta pelottelu on mennyt mielestäni jo pitkän matkaa terveen järjen rajan yli kun viipaleesta maksamakkaraa aiheutan sikiölle epämuodostumariskin!!!



Monessa lääkärin lässytyksessä on kuultavissa kanssaihmisen järjen räikeä aliarvointi ja tosiasiat laitetaan " helpostiymmärrettäviin paketteihin" jotka sisältävät asiavirheitä. Oletetaan että normikansalainen ei juurikaan mitään tiedä.



Niin... että jos joku tämän jaksoi lukea loppuun niin ymmärtänee ettei kanssani ole kovin helppoa. Mutta kommentoikaa jos jaksatte. Itseä helpotti tämä tilitys ja uskon pärjääväni hyvin!

Ainiin ja ehkä on asiaankuuluvaa myös kertoa että pidän itsestäni hyvää huolta: syön monipuolisesti, huolehdin vitamiineista ym, liikun enkä juo tai polta. Että eipä huolta.