Lue keskustelun säännöt.
NARSISTISTA EROAMINEN. Tunteettomuuden suojakuoresta tuntevaan minään takaisin. Pelottavaa ja repivää. Vertaistukea, neuvoja?
17.11.2022 |
Kirjoitin isolla, jotta ihmiset, jotka tästä tietäisivät ilmiöstä, näkisivät aloituksen muiden aloituksien joukosta. Toivottavasti tuo ei provosoinut ketään, pahoittelut siitä.
Elän nyt vaakalaudalla ja minua hirvittää. Miten voikaan olla näin hauras olo elämässä vaikka olen päässyt kauemmaksi vaikutuspiiristä? Tunteettomuus suhteen loppuvaiheilla ja eron jälkeen ovat olleet todellinen lohtu ja selviytymiskeino eteenpäin. Se kuitenkin valheellisesti on saanut minut luulemaan, että olen jo yli kaikesta koska en kertakaikkiaan tuntenut mitään. Olen pystynyt iloitsemaan ja nauramaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut ja tehnyt normaaleja asioita vaikka välillä totaalisen uupumuksen kynsissä olen ollutkin.
Nyt on sitten tullut pintaan paljon tunteita, niin paljon, että minä välillä tärisen ja peloissani ilman mitään syytä. Itken paljon vaikka en tiedä mille, saatan vain alkaa kyynelehtimään ja epätoivoinen olo vaivaa. Itken tyhjyyttä ja sitä missä olen ollut, kuin se tunnetila ryöpsähtäisi päälle, mitä olen yrittänyt vältellä silloin kuin suhteessa olin. Olo on voimaton ja nuutunut, elämässä ei ole värejä eikä maata, jolle asettuisi. Siltä se tuntuu, kävely tuolla ulkona on raskasta ja kuin minua ei olisi. Joudun muistuttamaan, että hengitän, olen olemassa ja kävelen tässä näin vaikka tuntuu, että leijuisin hatarasti pinnalla.
Välillä mietin olenko minä hullu ja sekaisin, sellainen jännitys ja pelkotila on päällä ja samalla niin haavoittuva. Sitä miettii, miten tästä selviää ja kuka minä olen, tuleeko minusta enää koskaan onnellista ihmistä. Tämä tuntuu selviytymiseltä ja ajoittain toivottamalta, tekisi mieli vain jäädä makaaman.
Joskus mietin ulkona ollessakin, että tekisi mieli vain pysähtyä kadulle, mennä istumaan tai makaamaan ja jäädä siihen, kaikki on niin hajottavaa ja epätodelliselta tuntuvaa kun en tiedä olenko enää ihminen tai onko minulla arvoa, onko minussa mitään rakastettavaa.
Kävittekö muut narsistin kanssa eläneet tällaisia tuntemuksia läpi? Onko tämä normaalia?
Suhteessa oli todella pirullista henkistä väkivaltaa, kiusaamista ja nujertamista. Jalustalle nostamista ja siitä potkimista alas. Nöyryyttäviä tilanteita ja fyysistä väkivaltaa, hylkäämistä, raivoa ja ristiriitaisuuksia.
Myöskin rauhallisia, iloisia ja naurua täynnä olevia hetkiä, yhteisiä hienoja hetkiä ja "rakkauden" osoituksia.
Lopulta sitä katosi ja minusta tuntui, että oma maailmani oli tämän toisen ihmisen mieli ja kuin minut olisi imaistu osaksi toista ihmistä.
En vain enää kyennyt näkemään selvästi ja kun oli lopulta niin tyhjäksi imetty, niin tunteetkin kuolivat suurimmaksi osaksi, pystyin toimimaan ja lähtemään.
Mitä nyt sitten tapahtuu?
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Kiitos todella paljon teille. Ihanaa kun joku ymmärtää mistä puhuu. Teiltä tarvitsin sanoja, jotka ovat saman kokeneet.
Kiitos kun saan kuulla, että te olette täällä tsemppaamassa kun olette itse jo voiton puolella. Todella paljon hyvää teillekin toivon jatkoonne.Luen ja kuuntelen narsismista, katson tuota YouTube kanavaakin. Yritän helliä itseäni, mitä se ikinä tarkoittaakin. En tiedä...
Minulla on käynyt niin, että olen myös masentunut, kuluttanut aivan liikaa alkoholia, ollut todella vihainen ja itseeni sulkeutunut. Syönyt hirveän määrän epäterveellistä ruokaa, lihonut paljon, yrittänyt kaikin keinoin turruttaa itseäni. Vihannut ja nykyään itkenyt.
Todella rankkaa ollut. Mitä enemmän olen kohdellut myös itseäni näin niin sitä pahempi olo ollut. Pitäisi vain hyväksyä ja hengittää, antaa lupa surra ja antaa lupa tuntea aivan kaikki, niitä turruttamatta.
Yritän saada apua ja terapiaan tässä ollaan jonossa.
Kyllä sitä tuntee olevansa monin tavoin sekaisin mutta täytyy yrittää jotenkin nyt vaan luottaa, että elämä vielä asettuu tästä.
-ap
Lämmin halaus. Itsekin tossa just katselin vatsaani. En ole liikkunut normaaliin tapaan, en halua. Olen syönyt joko ei mitään tai jotain epäterveellistä epäruokaa tyyliin popcornia ja suklaata tai juustoa. Tiedän, että juuri nyt ei saisi tehdä itselleen tätä, mutta kun ei ole rahkeita muuhunkaan.
Jos sulla on rahaa, narsistien uhrien sivustolla on listausta narsismia tuntevista terapeuteista. Jos vaikka 3-10 kertaa ostaisit yksityiseltä puolelta?
Narsistit ovat todella vahingollisia. Onneksi lähdit! Onnittele itseäsi siitä aina, jos elämä tuntuu raskaalta. Se muuttuu paremmaksi joka päivä, mitä kauemmas suhde narsistin kanssa jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua auttoi välillä myös se, kun muistutin itselleni, että nämä ovat vain tunteita, ne eivät ole minä. Ja että tunteet tulevat ja menevät, hakevat välillä muotoaan, haihtuen taas, kuin pilvet taivaalla. Yritin rauhoittaa itseäni. Annoin pilvien elää omaa elämäänsä, samaistumatta niihin.
Murheet, huolet, epätoivo - kuvittelin ne välillä neulasiksi ja kuiviksi lehdiksi laatoitetulla piha-polullani, jota kuljen eteenpäin. Minulla oli pieni luuta, jolla rauhassa pyyhin sivuun nämä roskat aina yhdeltä laatalta kerrallaan, että pääsin taas sen verran eteenpäin. En edes miettinyt, miten hidasta matkan teko on, miten loputtoman monta pihalaattaa olin jo vähillä voimillani putsannut, kuinka monta mahtoikaan olla vielä edessäni. Ihan vaan askel kerrallaan, rajasin maailmani niin pieneksi, ettei se olisi niin musertava menneineen, nykyhetkineen ja tulevineen.
Kukapa se osasi aina minua parhaiten ns. lohduttaa? No narsistipa se. Houkutus kääntyä takaisin hänen puoleen oli kova. Hänhän ns. ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu. Samalla vuodet narsistin kanssa olivat etäännyttäneet minut kaikista muista ihmisistä. Itsestänikin. En enää edes osannut ajatella ilman häntä, että hänen kanssa olisi ääneen ajatellut, minun ajatuksiani! Kivuliasta oli irrottautuminen. Tottakai hän oli ihanimmillaan aina kun yritin päästä pois.
Minä olin narsistin koukussa 11 vuotta, ikävuodet 15-26. Niistä neljä vuotta seurustelua, loput naimisissa.
Nyt ajateltuna se oli ihan kauheata, koska ne olisi kuuluneet olla ne elämäni kauneimmat ja herkimmät nuoruusvuodet, ja ne meni sitten siinä.
Minut pelasti se, että olin niin nuori. Opiskelin ammattiin avioliittoni aikana ja opiskeluaikana tutustuin tietysti muihin nuoriin ja näin, miten erilaista muilla oli. Aloin vähitellen tajuta, että se mitä olin pitänyt normaalina, oli aivan epänormaalia. Ja että minullakin on oikeasti ihmisarvo. Se auttoi minua.
Mutta muistan tuon tunteen, mitä se oli, kun olin hänestä sitten lopullisesti irti. Olin elänyt juuri tuollaisessa vuoristoradassa kaikki ne vuodet ja sen jälkeen elämä tuntui liian tasaiselta. Ikään kuin ei miltään. Kaiken kukkuraksi rupesin sitten itse seuraavassa suhteessani käyttäytymään narsistisesti. Niin kuin ottamaan takaisin sitä, mitä olin menettänyt. Se oli sitä kaveria kohtaan väärin. Hän ei ollut syyllinen mihinkään.
Sitten seurasi jakso, jolloin minulle ei oikein kelvannut kukaan, kaikkien olisi pitänyt olla jotenkin hirveän erikoisia ja ihmeellisiä, poikkeavia tapauksia. En sentään ajatellut rikollisia tms., mutta aika montaa eri maalaista miesystävää tapailin, samoin yhtä itseäni paljon vanhempaa. Tuntui kuin kaikkea olisi pitänyt saada kokea, että saisi kunnon stimulaatiota elämään. Exää en kyllä yhtään kaivannut, joten hänenlaisensa karsin kylmästi heti jos jotain sellaista huomasin.
Se vaihe kesti sitten jonkun aikaa, kunnes aloin tasaantua mieleltäni ja tavallinen rauhallinen elämä kutsui. Löysin hyvän miehen, joka on nyt aviomieheni.
Meillä on jokaisella omat selviytymiskeinomme. Mutta luulen, että parasta kaikille on elämän rauhoittaminen. Ainakin jonkun aikaa olla tekemättä juurikaan mitään. Kyllä ne ovet sitten alkaa vähitellen avautua. Itse en kaivannut terapiaa, vaikka se olisi varmaan ollutkin ihan paikallaan. Minun on kuitenkin aina ollut vaikea täysin avautua ihmisille, koska siihen on aina sisältynyt pelko asian hyväksikäyttämiselle. Siitähän minulla oli niin paljon kokemusta. Enemmän kaipasin rauhallista yksinoloa ja omia ajatuksiani. Se narsistihan ei olisi suonut minulle edes niitä, vaan minun olisi pitänyt ajatella vain hänen ajatuksiaan. Mitään asioitani en olisi saanut pitää itselläni. Muistan vieläkin sen, miten hän tuijotteli minua vaanivan näköisenä ja vaati tilille, kun oli näkevinään kasvoiltani jotain erityistä. Se oli kuin olisin ollut kuulusteluhuoneessa joku helvetin valo tai kamera koko ajan suunnattuna naamaani.
Mun tekisi mieli nyt halata sua ja vaikka vähän korvista nutistaa ja sanoa, että olet ihana! Koska sitä sinä olet. Kirjoitit, että alat helliä itseäsi, mitä se sitten onkaan. Minulla se on sitä, että haen lähikaupasta jonkun hyvän tuoreen leivonnaisen ja keitän itselleni päiväkahvit kaikessa rauhassa, luen samalla jotain ja sitten voin mennä vaikka päiväunille. En ole juuri nyt työelämässä, joten se on mahdollista. Se on niitä elämän pieniä, mutta tärkeitä hyvän olon hetkiä.
Lämpöä, iloa ja tähtien tuiketta elämääsi!
Missä kohtaa tapahtui yliammunta?