Ikävä esikoisen vauva-aikaa

Itellä ei ainakaan ole ikävä sitä kun lapsi oli itkevä rääpäle joka ei osannut käydä vessassa ja sai rinnat ihan verelle

Vierailija kirjoitti:

Itellä ei ainakaan ole ikävä sitä kun lapsi oli itkevä rääpäle joka ei osannut käydä vessassa ja sai rinnat ihan verelle

Uskon. Tämä oma kirjoituksenihan on vain sitä mukavaa mitä on jäänyt mieleen. Kun alan ajatella tarkemmin , ei vauva ollut helppo. Valvottuja öitä ja allergiaa . Ei saatu apua heti vaivoihin.

Ehkä kuitenkin hyvä, että muistan paremmin ja pintapuolisesti ne hyvät asiat

Mielenkiintoista! Olen nimittäin meinannut tehdä aloituksen, että minulle on tullut lapseni kasvaessa kammo kaikkia vauva- ja taaperojuttuja kohtaan. Se on kummallista, koska muistan nuo ajat ihanina, lapsi oli helppo ja nukkui hyvin, ja mielestäni osasin nauttia siitä ajasta. Lenkkeilin ja kiertelin kaupungilla, lojuin sohvalla imetämässä ja katsomassa sarjoja, käytiin juuri muskarit ja vauvauinnit jne.

Mutta nyt jos näen vaikka vaippa- tai turvaistuin- tai maissinaksumainoksia, tulee oikein sellainen puistatus. Että LUOJAN KIITOS ei tarvita noita enää. Vaikka silloin kun tarvittiin, en suhtautunut niihin mitenkään negatiivisesti.

Tosin kyllä minusta tämä ison lapsen äitiys on paljon hauskempaa. Lapsi on nyt 10-vuotias ja fiksu ja hauska ja maailman parasta seuraa.

Tyypillinen itsekäs lisääntyjäihminen, millään muulla väliä kuin minäminäminä: minä saan seurata lasteni kehittymistä, minä sain viettää vauva-aamuja, minun lounaat ja äitiysLOMAT.

On se onni ettei MINÄ kaipaa itselleen uutta vauvaa kun et edes ymmärrä että olet omaa itsekkyyttäsi tuonut tänne uuden ihmisen, jonka täytyy elättää itsensä, joka tulee sairastumaan ja kuolee. Ja SINÄ olet saanut sen aikaan.

Oletko sille uhrannut ajatustakaan, kyyneltäkään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itellä ei ainakaan ole ikävä sitä kun lapsi oli itkevä rääpäle joka ei osannut käydä vessassa ja sai rinnat ihan verelle

Uskon. Tämä oma kirjoituksenihan on vain sitä mukavaa mitä on jäänyt mieleen. Kun alan ajatella tarkemmin , ei vauva ollut helppo. Valvottuja öitä ja allergiaa . Ei saatu apua heti vaivoihin.

Ehkä kuitenkin hyvä, että muistan paremmin ja pintapuolisesti ne hyvät asiat

SINUN harmi ja sinun elämää hankaloitti kun et saanut sinulle apua.

Vähät sen lapsen kärsimyksistä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista! Olen nimittäin meinannut tehdä aloituksen, että minulle on tullut lapseni kasvaessa kammo kaikkia vauva- ja taaperojuttuja kohtaan. Se on kummallista, koska muistan nuo ajat ihanina, lapsi oli helppo ja nukkui hyvin, ja mielestäni osasin nauttia siitä ajasta. Lenkkeilin ja kiertelin kaupungilla, lojuin sohvalla imetämässä ja katsomassa sarjoja, käytiin juuri muskarit ja vauvauinnit jne.

Mutta nyt jos näen vaikka vaippa- tai turvaistuin- tai maissinaksumainoksia, tulee oikein sellainen puistatus. Että LUOJAN KIITOS ei tarvita noita enää. Vaikka silloin kun tarvittiin, en suhtautunut niihin mitenkään negatiivisesti.

Tosin kyllä minusta tämä ison lapsen äitiys on paljon hauskempaa. Lapsi on nyt 10-vuotias ja fiksu ja hauska ja maailman parasta seuraa.

Ja siinä toinen itsekäs, on se hyvä että olet voinut tehdä hyvää seuraa itsellesi! 😂😂

Ehkä se lohduttaa sitten kun näet lapsesi kärsivän.

Vierailija kirjoitti:

Tyypillinen itsekäs lisääntyjäihminen, millään muulla väliä kuin minäminäminä: minä saan seurata lasteni kehittymistä, minä sain viettää vauva-aamuja, minun lounaat ja äitiysLOMAT.

On se onni ettei MINÄ kaipaa itselleen uutta vauvaa kun et edes ymmärrä että olet omaa itsekkyyttäsi tuonut tänne uuden ihmisen, jonka täytyy elättää itsensä, joka tulee sairastumaan ja kuolee. Ja SINÄ olet saanut sen aikaan.

Oletko sille uhrannut ajatustakaan, kyyneltäkään?

No oho. Menipä kuppi nurin.

Vierailija kirjoitti:

Tyypillinen itsekäs lisääntyjäihminen, millään muulla väliä kuin minäminäminä: minä saan seurata lasteni kehittymistä, minä sain viettää vauva-aamuja, minun lounaat ja äitiysLOMAT.

On se onni ettei MINÄ kaipaa itselleen uutta vauvaa kun et edes ymmärrä että olet omaa itsekkyyttäsi tuonut tänne uuden ihmisen, jonka täytyy elättää itsensä, joka tulee sairastumaan ja kuolee. Ja SINÄ olet saanut sen aikaan.

Oletko sille uhrannut ajatustakaan, kyyneltäkään?

Kaikkihan me kuolemme. Toki olen miettinyt sitä paljonkin, että minkälainen maapallo on jäljellä, kun lapseni on aikuinen. Silloin 12 vuotta sitten kun lasta mietittiin, tilanne ei ollut näin huono. Ja ainoa mitä olen keksinyt tähän ratkaisuksi on se, että lapsi pärjää mahdollisimman hyvin koulussa ja harrastaa mahdollisimman fiksuja asioita, niin että sitten kun alkaa olla tosi tukalaa, hän ei ole siellä heikoimmin pärjäävässä porukassa.

Ymmärrän sinua ap. Mulla kans koululainen, ainoa lapsi. Meillä oli vaikeaa vauva-aikana refluksin vuoksi. Silti itken välillä, kun muistelen niitä aikoja. En aina tiedä edes mitä itken siitä ajasta. Koululaisen kanssa on helppoa ja mukavaa, enkä kai jaksaisi enää uudelleen sitä kaikkea, mitä vauva- ja taaperoaikaan liittyi. Silti kaipaan välillä kaikkea muskareista vaunulenkkeihin. Todellisuudessa en tiedä kaipaanko edes oikeasti niitä. Aika vaan meni niin nopeasti. Oli paljon hyvää, vaikka olikin raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista! Olen nimittäin meinannut tehdä aloituksen, että minulle on tullut lapseni kasvaessa kammo kaikkia vauva- ja taaperojuttuja kohtaan. Se on kummallista, koska muistan nuo ajat ihanina, lapsi oli helppo ja nukkui hyvin, ja mielestäni osasin nauttia siitä ajasta. Lenkkeilin ja kiertelin kaupungilla, lojuin sohvalla imetämässä ja katsomassa sarjoja, käytiin juuri muskarit ja vauvauinnit jne.

Mutta nyt jos näen vaikka vaippa- tai turvaistuin- tai maissinaksumainoksia, tulee oikein sellainen puistatus. Että LUOJAN KIITOS ei tarvita noita enää. Vaikka silloin kun tarvittiin, en suhtautunut niihin mitenkään negatiivisesti.

Tosin kyllä minusta tämä ison lapsen äitiys on paljon hauskempaa. Lapsi on nyt 10-vuotias ja fiksu ja hauska ja maailman parasta seuraa.

Juu kyllähän jotkut tietää jo heti ekan jälkeen, että ei halua enempää . Ei tuota vaikeutta antaa vauvan tavaroita pois ym.

Sitten taas toiset tekee vaikka kuinka monta lasta ja vauvakuume ei lähde ollenkaan.

Olen itse niitä ihmisiä, joille tavarasta luopuminen on hankalaa. Tuo "Vauvani" on nyt 2-vuotias, lapsiluku on täynnä, mutta olen antanut tavaroita eteenpäin pienin askelin. Juuri tänään siivoilin kaappeja ja laitoin pois tavaroita, joista en pystynyt luopumaan vielä 4kk sitten. Ja itseasiassa tunsin tuota helpotuksen tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista! Olen nimittäin meinannut tehdä aloituksen, että minulle on tullut lapseni kasvaessa kammo kaikkia vauva- ja taaperojuttuja kohtaan. Se on kummallista, koska muistan nuo ajat ihanina, lapsi oli helppo ja nukkui hyvin, ja mielestäni osasin nauttia siitä ajasta. Lenkkeilin ja kiertelin kaupungilla, lojuin sohvalla imetämässä ja katsomassa sarjoja, käytiin juuri muskarit ja vauvauinnit jne.

Mutta nyt jos näen vaikka vaippa- tai turvaistuin- tai maissinaksumainoksia, tulee oikein sellainen puistatus. Että LUOJAN KIITOS ei tarvita noita enää. Vaikka silloin kun tarvittiin, en suhtautunut niihin mitenkään negatiivisesti.

Tosin kyllä minusta tämä ison lapsen äitiys on paljon hauskempaa. Lapsi on nyt 10-vuotias ja fiksu ja hauska ja maailman parasta seuraa.

Ja siinä toinen itsekäs, on se hyvä että olet voinut tehdä hyvää seuraa itsellesi! 😂😂

Ehkä se lohduttaa sitten kun näet lapsesi kärsivän.

Tiedätkös mitä: todellakin tein lapsen itsekkäistä syistä! Minua kiinnosti raskaus ja lapsi, koko prosessi. Lisäksi olin aika uupunut töihini, ja täyden 3 vuoden äitiysloma ja hoitovapaan jälkeen en enää vanhaan työhöni palannutkaan.

Olen perfektionisti ja lapsi on aina hoidettu viimeisen päälle. En ole ikinä hänen lapsuuensa aikana saanut hänestä mitään muuta kuin kehuja, käytöksestä, kaveritaidoista ja koulumenestyksestä. Olemme olleet paljon kahdestaan, koska mies matkustaa paljon, ja todellakin sain lapsesta samalla myös yhden uuden parhaan kaverin itselleni. Lapsen myötä sain myös paljon muuta hauskaa elämääni, muitakin uusia ihmisiä ja ystäviä, kaikenlaisia tapahtumia ja jopa yhden ihanan ponin. Lapsi on iloinen, määrätietoinen, ahkera, empaattinen, hauska ja älykäs, eikä vaikuta erityisesti kärsivän elämässään.

Haikeus iskee yllättäen ja kiteytyy pariin ajatukseen: Miten aika on mennyt näin nopeasti. Haluaisin vielä hetken pitää lapsen lähelläni.

Haikeus lapsen kasvamisesta ja aikuistumisesta on hyvä asia. Siinä tunteessa kannattaa vähän viipyäkin, samoin miettiä, mistä se johtuu, perheterapeutti Anita Birstolin sanoo.

Haikeus nimittäin kertoo hyvistä asioista: siitä, että mennyt elämä on ollut tärkeää ja että aikuistuva lapsi on itselle rakas. Lapsen kasvaminen merkitsee tutun vanhempilapsi-suhteen muuttumista, ja olisi melkein outoa, jos hyvästä asiasta luopuminen ei tuntuisi haikealta. Se, että tilalle tulee toisenlaista hyvää ja toisenlainen suhde lapseen, ei sitä haikeutta poista.

Mulla just päinvastoin; Esikoinen oli pienikokoinen syntyessään, huono syömään, huono kasvamaan, huono nukkumaan, itki paljon, koko ajan kipeä. Oli koko ajan riittämätön ja kamala olo. Toisen (ja viimeisen lapsen) kohdalla kaikki meni mukavasti. Oli ihan eri maata; Söi hyvin, nukkui hyvin, oli perustyytyväinen ja terve. En vain osannut nauttia, kun koko ajan odotti, että "kohta se alkaa". 

Nyt ovat 12v ja 8v. Ihania. Ensimmäiset kolme vuotta on päässäni molempien osalta pelkkää epämääräistä sumua ja selviytymistä. Ei juuri muistikuvia kuin, että nautin sitä enemmän mitä enemmän nämä kasvaa.

Ja mitä mammaryhmiin, muskareihin, uinteihin jne tuli; Esikoinen itki itki itki. Jäi väliin. Tukiverkottomana toisen synnyttyä ei ollut isommalle perään katsojaa (lasten isä vuorotöissä). 

Olen tyytyväinen siitä; Selvisin. En tullut hulluksi. Ja varhaiskasvatuksen+koulun palautteesta päätellen olen osannut kasvattaa kaksi sosiaalisesti älykästä, joustavaa ja perusturvallisuus kunnossa olevaa lasta. Se on jo aika hyvin kun noin vuosikymmenen olinn hermoraunio.

Normaali tunne, vanhemmuus on myös luopumista. Lapsi lentää pesästä jossain kohtaa.

Omalla kohdallani haikeus tuli siinä, kun lapsi esim. Alkoi luopua leluistaan. Eikö hän tosiaan enää leiki? Mutta tilalle tuli muut mukavat jutut

Sain kolme ihanaa lasta. Aikoinaan olisin halunnut vain lisää ja lisää. Onneksi mies ajatteli järjellä, että ihan oikeasti nyt riittää.

Nyt kun jotkut kaverit saavat vauvoja, en ole yhtään katkera. Mietin, että ei musta olisi tuohon enää. Että joku olisi minusta niin riippuvainen. Jatkuvaa imetystä, Vaipan vaihtoa, valvomista, väsymystä, sumussa elämistä, jatkuvaa k akka- ja puklu pyykinpesua.

Toki, olen iloinen lapsista ja silloin tuo kaikki on vain tullut tehtyä.

Mutta siis, helpottavaa olla vaikka reissussa lasten kanssa kun kaikki osaa itse : syödä, pukea, käydä WC ssä. Se tavaran määrä pikkulapsiaikaan on ihan järkyttävä.

Nyt voi jo vähän sisustaa taas. Kukaan ei revi kynttilöitä alas , eikä kaiva multia kukkaruukuista

Onko muilla tätä tunnetta?

Välillä mietin, jaksaisinko vielä yhden, mutta aina totean , että en jaksaisi ja se, että en oikeasti haikaile vauvaa vaan sitä ihanaa aikaa silloin. Ehkä tässä on sama efekti kun lapsuuden käsissä?

Onko muilla?

Haikeus iskee edelleen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itellä ei ainakaan ole ikävä sitä kun lapsi oli itkevä rääpäle joka ei osannut käydä vessassa ja sai rinnat ihan verelle

Uskon. Tämä oma kirjoituksenihan on vain sitä mukavaa mitä on jäänyt mieleen. Kun alan ajatella tarkemmin , ei vauva ollut helppo. Valvottuja öitä ja allergiaa . Ei saatu apua heti vaivoihin.

Ehkä kuitenkin hyvä, että muistan paremmin ja pintapuolisesti ne hyvät asiat

SINUN harmi ja sinun elämää hankaloitti kun et saanut sinulle apua.

Vähät sen lapsen kärsimyksistä.

Ei tossa noin sanottu. Taidat olla aika katkera vanhemmillesi.