Lue keskustelun säännöt.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, enkä koskaan voi saada ystävyyssuhdetta
23.10.2022 |
En kaipaa terapeuttia elämääni. En halua puhua ongelmistani välttämättä ollenkaan. Kaipaan ihmisiä eläämäni tekemään juttuja, joiden kuvittelen olevan ihan normaaleja asioita: käydä kävelylenkillä, käydä yhdessä jossain liikuntajutussa. Joskus elokuvissa, joskus syömässä, joskus taidenäyttelyssä. Ehkä joskus kerran kymmeneen vuoteen jonkun kanssa viikonloppu jossain ulkomailla.
Haluan ja osaan jutella tavallisista asioista. Haluan ja osaan keskustella maailmanmenosta. Olen kiinnostunut monista asioista. Olen hyvä kuuntelija.
Mutta kun en ole "normaali". Ei ole työpaikkaa enkä opiskele. Eikä eläkkeen vuoksi tai ansioista tai miten vain, ole pakkokaan olla. Ei ole vanhempia elämässä mukana, eikä sisaruksia. Muu suku on etäinen. Tämä tulee ilmi jossain vaiheessa väkisinkin, eikä se ole normaalia että on tämän verran yksin maailmassa. Lapsuudenystävyydet etääntyivät joskus 20 ikävuoden tienoilla, kuin muilla elämänpolut meni opiskelun ja työn lomassa ja minulla hiljaiselon kanssa.
En ole päihdeongelmainen, enkä ole koskaan ollutkaan. Olen joskus ollut työelämässä ja yrittänyt opiskella.
Jos kerron eläkkeestäni, ihmiset säikähtävät. Tai jos eivät, heitä on alkanut ärsyttää elämäni. Minulla on mies ja lapsia ja suhteeni aviomieheeni on normaali. Olen kohdannut ihmisiä, jotka eivät ymmärrä miten mieheni sietää minua ja tilannettani. Olen kohdannut ihmisiä, joita ärsyttää se, etten elä aivan köyhyysrajalla, ja että arkeni on niin "helppoa".
En voi koskaan olla tasavertainen ihmissuhteissa. On pelottavaa, että jollain on sellainen tausta kuin minulla ja että se on rikkonut minua niin. Ja on ärsyttävää, että minulla silti on oma perhe. On ärsyttävää, että näytän voivan niin hyvin että en sitten ole päivätöissä yms. Tässä vuosien varrella eteeni on tullut muutama myrkyllinen ihminen, joka on halunnut tavalla jos toisellakin osoittaa minulle minun paikkani. On oltu ilkeitä, on piiloilkeilty, on kommentoitu inhottavasti.
Olen yhdelle liikaa ja toiselle liian vähän ja kolmannelle liian outo.
Onko täällä kohtalotovereita? Kykenisin aivan normaaliin kaveruuteen, mutta jossain kohtaa minusta, elämästäni ja tarinastani tulee ongelma joka katkaisee ihmissuhteen.
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Sinun pitää sitten etsiä kavereita samasta viitekehyksessä jossa itse elät. En jaksa uskoa etteikö niitä kavereita sitten löytyisi.
Ei ole tullut sellaista vastaan.
Mistä löytää naispuoleisen ihmisen, joka on normaalin rajoissa, ei halua minusta terapeuttia? Jolla on kenties oma perhe, mutta on kuitenkin samassa elämäntilanteessa työtilanteen suhteen?
Se työn tekemättömyys tuntuu olevan niin iso asia. Minulle ollaan vihaisia siitä, että pääsen helpolla, eikä ketään sitten kiinnosta kuulla miksi on näin. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Eläkkeellä ollut koko aikuisikäni. Syrjäytyminen on syönyt itsetunnon jo ajat sitten. Ihme kyllä miesystävä on vielä vaikka tietää tilanteeni. Silti kokoajan on pelko siitä että jättää. Häpeän niin paljon eläkkeellä oloani. Ystäviä ei juuri ole, kukaan ei koskaan kysy mitä kuuluu.
Sama tilanne, paitsi ettei minulla ole miestä eikä lapsia mutta hyvät välit vanhempiini. Meitä työkyvyttömyyseläkeläisiä on aika paljon. Työttömiäkin on paljon.
En ole itse törmännyt tuohon, että pidettäisiin liian positiivisena "tilanteeseeni" nähden enkä osaa sanoa järkyttyvätkö tai pelästyvätkö ihmiset kun yritän tutustua heihin netissä. Mua itseäni kyllä jännittää kertoa asioistani uusille ihmisille kun pelkään että ilkeillään. Toisaalta ilkeilystä tietäisi sitten heti ettei kannata tuhlata aikaansa.
Onko lähistöllä sairauteesi liittyvää vertaistukiryhmään ra jotain päivätoimintaa, missä voisit käydä? Riittäusikö jaksamisesta johonkin kevyeen vapaaehtoistyöhön? Esim. veljeni jolla on sekä psyykkinen että fyysinen sairaus miksi on työkyvytön, hakee kaupoista hävikkiruokia ruokajakeluun, vain kerran viikossa. Hän saa ajaa autoa, iltalääkkeen jälkeen vain ei saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä toinen työkyvyttömyyseläkkeellä oleva, joka olisi mielellään ystäväsi. Olen naimisissa, mutta lapsia ei ole. En ymmärrä ollenkaan tuota, kuinka joku ajattelee toisen pääsevän helpolla, jos on työkyvyttömyyseläkkeellä. Silloinhan se tarkoittaa sitä, että elämässä on joku niin suuri rajoite, ettei kykene tekemään työtä. Omalla kohdallani kyse on psyykkisistä asioista, ja luultavasti taistelen päivittäin arjessa keskimäärin enemmän kuin työssäkäyvät ihmiset koskaan saadakseni tarvittavat asiat tehtyä, vaikken töissä olekaan.
Sama tilanne täällä, mulla ei tosin ole edes parisuhdetta (en oikeastaan edes kaipaa, mutta tuskin löytäisinkään tällä taustalla), ainoan siskopuolen kanssa ei olla juuri tekemisissä ikäeron ja täysin erilaisten luonteiden, ajatusmaailmojen ja elämäntilanteiden takia. Mulla ei koskaan ole mitään isoa ystäväverkostoa ollutkaan, ne vähäisetkin kuihtuivat juuri siinä 25 ikävuoteen mennessä kun ikätoverit alkoi työllistyä ja pariutua, itsellä taas masennusoireilu ja erakoituminen alkoi samaan aikaan pahentua. Käyn nykyään kuntouttavassa työtoiminnassa josta kyllä varmaan löytyisi kavereita, mutta suurin osa siellä on vielä huonokuntoisempia kuin mä, niiden puheenaiheet pyörivät 99% ajasta sairauden ympärillä enkä mä jaksa sellaista. Sitten taas ns terveiden parissa kaikki tutustumisyritykset tyssäävät siihen ensimmäiseen kysymykseen "mitäs sä teet työkses?" Kun selviää että olen eläkkeellä, se kiusallinen vaivautuneisuus on suorastaan käsinkosketeltavaa eikä tilannetta pelasta enää mikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä, paitsi ettei ole miestä. Ei ole helppoa löytää ystäviä, olen sen huomannut itsekin ja siksi olen yksinäinen. En kaipaa terapeuttia, vaan ihan ystävää, jonka kanssa käydä jossain tai ihan vain keskustella kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä olen jos juttuseuraa kaipaat.t.myös työkyv pensionilla
Sen olen huomannut , että selän takana puhutaan paskaa. Ollaan muka ystäviä. Olen oppinut , että en edes viitsi puhua enää muutamille ihmisille joistakin asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työkyvyttömyyseläke on yksi hemmetin kirous. Olen myös ollut aikuisikäni eläkkeellä fyysisten ja mielenterveyssyiden vuoksi ja mitä minä nyt olen kun muut ovat valmistuneet yliopistoista ja perustavat perheitä? Yksinäinen ja syrjäytynyt. Ei vaan voi voittaa. Onneksi edes opiskelen tällä hetkellä, mutta syrjäytyminen on jättänyt ison loven itsetuntoon ja koen tavallisen elämän sosiaalisine piireineen ja töissäkäynteineen ja arkeineen aivan ufoksi ja tavoittamattomaksi
Tämmöistä täällä
Minä koen, että tämä on tällainen varjoelämä, mitä elän.
Jossain rinnakkaistodellisuudessa elää se todellinen minä. Se, joka pystyy tekemään asioita, joista minä vain ensin haaveilin, sitten katkerana niitä itkin, ja lopulta hautasin mahdottomina.
Eilen satuin googlaamaan yhden kolmesta diagnoosistani, kun se on niin epämääräinen eikä siihen oikeastaan psykiatrian polilla edes kunnolla perehdytty. Se vain ilmestyi papereihin. Englannin kielisten artikkeleiden mukaan terapialla, altistamisella ja oikeanlaisella tuella tästä diagnoosista kärsivä voi palata normaaliin elämään.
Kyyneleet alkoi valua poskille. Että kiitos vain, suomalainen terveydenhuolto. Ja typerä minä kun uskoin, että eläke helpottaa elämääni. Eläkkeellä ei saa terapiaa. Ei, vaikka olisi valmiudet toimia puolella teholla työelämässä, ja elämässä muutenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen työkyvyttömyyseläkkeellä vakavan mielenterveysdiagnoosin perusteella ja niinpä vain jäätyäni vuosi sitten ypö yksin (kuopus muutti pois) olen nyt hankkinut kymmeniä ystäviä ja olen tunnettu ja arvostettu yhteisön jäsen.
Enkä salaile diagnoosiani. Päin vastoin. Olen kävelevä mainos siitä, että hullukin voi olla kiva ja hyödyllinen ihminen.
Pitää vain lähteä kotoaan ulos ja hakeutua harrastuksiin. Elävältä hautautuminen on tyhmää ja sitä ehdin tehdä 17 vuotta. Toisaalta sairauteni saattoi olla reaktiivinen ja johtua huonosta parisuhteesta, koska heti erottua alkoi toipuminen.
Vierailija kirjoitti:
Minä koen, että tämä on tällainen varjoelämä, mitä elän.
Jossain rinnakkaistodellisuudessa elää se todellinen minä. Se, joka pystyy tekemään asioita, joista minä vain ensin haaveilin, sitten katkerana niitä itkin, ja lopulta hautasin mahdottomina.
Eilen satuin googlaamaan yhden kolmesta diagnoosistani, kun se on niin epämääräinen eikä siihen oikeastaan psykiatrian polilla edes kunnolla perehdytty. Se vain ilmestyi papereihin. Englannin kielisten artikkeleiden mukaan terapialla, altistamisella ja oikeanlaisella tuella tästä diagnoosista kärsivä voi palata normaaliin elämään.
Kyyneleet alkoi valua poskille. Että kiitos vain, suomalainen terveydenhuolto. Ja typerä minä kun uskoin, että eläke helpottaa elämääni. Eläkkeellä ei saa terapiaa. Ei, vaikka olisi valmiudet toimia puolella teholla työelämässä, ja elämässä muutenkin.
Eläkkeellä saa terapiaa. Tiedän kokemuksesta. Pyysin ja sai lähetteen Mielenterveystalon nettiterapiaan ja sepäs muuten toimi.
Terapia tehdään omaan tahtiin kotona, siinä ohjaa joukko ammattilaisia ja lähetteen saa omalääkäriltä. Terapia on kaiken lisäksi potilaalle maksuton.
Diagnoosini on bipolaarihäiriö ja olen sairastanut sitä vuodesta 1977. Kävin nettiterapian v. 2015. Eläkepäätöksen sain v. 2013.
"Nettiterapiat ovat tehokasta hoitoa terapeutin tuella. Lähetteellä pääset jo viikossa terapiaan. Nettiterapia on julkisen terveydenhuollon tuottamaa potilaalle maksutonta hoitoa."
Näissä on sekin hyvä puoli, ettei tarvitse etsiskellä psykoterapeuttia eikä haaskata aikaa ja rahaa matkustaakseen kauaskin tapaamaan terppaa. Osassa maata ei löydy vapaita aikoja psykoterapiaan millään, eikä välttämättä terapeuttiakaan.
Nettiterapiaa voi siis saada missä päin maata tahansa omassa kodissaan, turvassa ja salassa taloudelliseen tilanteeseensa katsomatta. Tämä on huonosti tunnettu julkinen palvelu. Lääkäritkään eivät välttämättä sitä tunne, joten perehtykää ja hakekaa lähete.
Mikä on se varsinainen ongelma, ap?
Jos joku kysyy miksi olet kotona, eihän sun tarvitse alkaa selittää. Keksi jokin hyvä vaikka miehesi kanssa, esim. "Näin me on päätetty, eikä se kuulu muille" tai "olen kotona koska minulla on vakava sairaus, eikä se asia kuulu muille."
Täällä on nyt monta aloitusta small talkista. Ette te ole tilivelvollisia random tutuille. Opetelkaa sivuuttamaan asiattomat utelut. Asettakaa rajat.
Ja harrastakaa jotain muuta kuin kävelyjä uteliaiden kanssa. Isommassa porukassa ei kaivella henkilökohtaisia.
Vierailija kirjoitti:
Mikä on se varsinainen ongelma, ap?
Jos joku kysyy miksi olet kotona, eihän sun tarvitse alkaa selittää. Keksi jokin hyvä vaikka miehesi kanssa, esim. "Näin me on päätetty, eikä se kuulu muille" tai "olen kotona koska minulla on vakava sairaus, eikä se asia kuulu muille."
Täällä on nyt monta aloitusta small talkista. Ette te ole tilivelvollisia random tutuille. Opetelkaa sivuuttamaan asiattomat utelut. Asettakaa rajat.
Ja harrastakaa jotain muuta kuin kävelyjä uteliaiden kanssa. Isommassa porukassa ei kaivella henkilökohtaisia.
Tällä tavalla kun vastaa ihmisille, saakin ihmetellä, miksi ei ole ystäviä.
Ja sehän ap:n pointti oli, että hän ei saa ystäviä.
Tutulta kuulostaa. Olen eronnut ja lapset on jo isoja/aikuisia, mutta todellakin joitakin ihmisiä ärsyttää se, että en näytä sairaalle, en näytä kärsivän, en elä köyhyydessä, en ole edes huonossa kunnossa enkä lihava. Minun pitäisi näköjään traumaattisen menneisyyteni takia myös kärsiä loputtomasti kuolemaani asti.
Sinun pitää sitten etsiä kavereita samasta viitekehyksessä jossa itse elät. En jaksa uskoa etteikö niitä kavereita sitten löytyisi.