Oh, sain yllätysperinnön!

Lapsuudesta muistan tätini, teininä olin paljonkin hänen luonaan. Tätini opiskeli lääketiedettä ja luki karvisia- aina karvisia- nähdessäni olen ajatellut tätiäni. Hän oli myös opiskelussa esikuvanii- aina kun omissa opinnoissani oli vaikeaa niin muistelin kuinka kiva minun oli maata tädin yksiön sohvalla ja lukea Karvisia- kun tätini pänttäsi sohvan nurkassa!
Söimme useimmiten paahtoleipä ja Tädillä oli toisi kiva ja nuorekas miesystävä joka soitteli kitaraa, myös muita tädin ystäviä kävi usein vaikka olin kylässä, Eppu Normaalia he kuuntelivat, kyllä elimme kasaria!
Äitini ja tätini olivat hyvin läheisiä ja usein minut vietiin tädilleni ja tiedän että usein tätini myös pyysi minua "lainaan" ja seurakseen ja se oli minusta kivaa ja siistiä, tätini oli siis psykiatrian opiskelija ja aika erikoisen svengaava ja muodikas- samalla sain tavata myös toista tätini ja serkkujani!

Myöhemmin yhteytemme suvussa katkesivat. Tätini oli jo tuolloin muuttanut Yhdysvaltoihin kitaristipoikakaverinsa kanssa joka oli myös lääkäri ja myös musiikinopettaja, sain uuden serkunkin ja kahdesti vierailin heidän luonaan USAssa, lähellä Kansas Cityä joka muistutti minua Tenavista ja toisen kerran L.a. ssa- silloin näin Lost Boyd elokuvan teatterissa ja ostin Santa Cruz rullalaudan!

Käsittääkseni olen ainoa perijä. Täällä suomessa asiani ovat keskiluokkaisesti.
Mietin että Alanko edes vastaamaan perintökyselyyn vai lahjoitanko näkemättä i pois.
Tätini oli minulle hyvin tärkeä voimallinen ja opiskeleva naishahmo lapsena ja nuorena, esikuva.
Tuntuu tunneilta astua tutkimaan hänen elämäänsä jäljelle jääneiden asioiden kautta. En edes tiedä miksi serkkuni ei ole perinnönsaajissa, muistan hänet aivan pienenä mutta voi että olimme läheisiä kun korvasi saamaani hoitoa saamalla hoitaa Sarah- serkkujani kokonaisen kesän kansasissa, elämäni kantavimpia muistoja pölyinen sub-urbanimme!
Olen sinkku. Velaton.
Pitäisikö jättää täällä kaikki ja lähteä jatkamaan tädin elämää, millaista han se olisi- hän aidosti oli esikuvani, rakastin sitä ajatusta opiskeluelämästä, myös omat vanhempani ja isovanhempani akateemisia mutta tätini oli ensimmäinen jonka näin opiskelevan, ajattelin sitä aikuistumisriittinä ehkä lapsen näkökulmasta.

Ja kyllä, olen itkenyt koko viikonlopun, sain yhteydenoton perjantaina.

Kiitos tätini muistoista ja elämän suuntaviivojen kirkastamisesta- anteeksi jos en ota perintöäsi vastaan, ehkä se kuuluu joillekin joita voisimme auttaa löytämään opiskelun ilon ja merkityksen.
T Donitsi (Pelkuri?)