Kun tajuaa etteivät kyvyt riitä unelmien

en mäkään pääse puheteraupeutiksi opiskeleen. äikän yo kokeessa on yhen pykälän verran liian pieni arvosana jotta voisin hakea kouluun. se siitä.

Miten olisi sairaanhoitajaksi?

On hyvä oppia/opetella päästämään myös irti joistain unelmista. Silloin tulee tilaa uusille unelmille jotka ovatkin saavutettavissa. Eihän kaikkien ihmisten kaikki unelmat toteudu, on absurdi ajatus, että jokaisesta unelmasta olisi pidettävä väkisin kiinni ja tuhlattava sitten koko elämä yrittäen saavuttaa jotain joka ei itselle mahdollista/realistista. Niihän sitä sanotaan, että yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Vähän samankaltainen tilanne. Pääsin vihdoin opiskelemaan alaa, josta olin unelmoinut lukiosta asti. Lähdin vieläpä alanvaihtajana ja hyvin innoissani. Teoriaopinnot olivat jo haastavat, mutta ensimmäisessä työharjoittelussa tajusin, että en sovellu alalle, en ollenkaan. Olen suoraan sanottuna huono alan töissä ja luonteenpiirteeni pitävät huolen siitä, että en tule koskaan pystymään muuttumaan alan rautaiseksi ammattilaiseksi. Olen aina ollut kova hermoilemaan, mikä on ehdoton ei alalla.

Nyt tässä mietin mitä teen. Aion todennäköisesti palata edellisen alan hommiin, mutta hävettää myöntää kaikille, että epäonnistuin unelmani tavoittelussa.

Tämä pakonomainen uskominen omiin unelmiinsa ja kykyihinsä on jotain jenkkihömppää joka valitettavasti uppoaa etenkin nuoriin kuin veitsi voihin.

Uskotaan, että "olen tosi hyvä ja pystyn mihin vaan kunhan sitä tarpeeksi haluan ja teen töitä sen eteen".

Ja sitten kun joku ei pystykään ja laskee rimaa realistiselle tasolle, ilkutaan luovuttajaksi joka epäonnistui koska ei ollut valmis tekemään tarpeeksi työtä unelmansa eteen.

Hyvä ap kun tajusit kolmannen kerran jälkeen ettet pääse lääkikseen, nyt voit hakea jonnekin muualle etkä tuhlaa elämääsi ikuiseen hakemiseen.

Tiedän tunteen! Halusin itse olla patologi, mutta se vaatii myöskin lääkiksen käymisen...

Vierailija kirjoitti:

Vähän samankaltainen tilanne. Pääsin vihdoin opiskelemaan alaa, josta olin unelmoinut lukiosta asti. Lähdin vieläpä alanvaihtajana ja hyvin innoissani. Teoriaopinnot olivat jo haastavat, mutta ensimmäisessä työharjoittelussa tajusin, että en sovellu alalle, en ollenkaan. Olen suoraan sanottuna huono alan töissä ja luonteenpiirteeni pitävät huolen siitä, että en tule koskaan pystymään muuttumaan alan rautaiseksi ammattilaiseksi. Olen aina ollut kova hermoilemaan, mikä on ehdoton ei alalla.

Nyt tässä mietin mitä teen. Aion todennäköisesti palata edellisen alan hommiin, mutta hävettää myöntää kaikille, että epäonnistuin unelmani tavoittelussa.

AMK ensihoitaja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän samankaltainen tilanne. Pääsin vihdoin opiskelemaan alaa, josta olin unelmoinut lukiosta asti. Lähdin vieläpä alanvaihtajana ja hyvin innoissani. Teoriaopinnot olivat jo haastavat, mutta ensimmäisessä työharjoittelussa tajusin, että en sovellu alalle, en ollenkaan. Olen suoraan sanottuna huono alan töissä ja luonteenpiirteeni pitävät huolen siitä, että en tule koskaan pystymään muuttumaan alan rautaiseksi ammattilaiseksi. Olen aina ollut kova hermoilemaan, mikä on ehdoton ei alalla.

Nyt tässä mietin mitä teen. Aion todennäköisesti palata edellisen alan hommiin, mutta hävettää myöntää kaikille, että epäonnistuin unelmani tavoittelussa.

AMK ensihoitaja?

Kyllä.

Älä luovuta. Mene iltalukioon parantelemaan numeroita/kertaamaan ja uusi kirjoitukset. Tai osallistu valmennuskurssille. Kyllä ne asiat tarttuu päähän ja mitä paremmat pohjatiedot sulla on, niin sitä helpommin niistä tulee opittuja -ei mitään ulkomuistiin tallentuneita yksittäisiä ja helposti unohtuvia tietoja.

Voit yrittää päästä opiskelemaan toiseen maahan, Viroon tai Ruotsiin.

Jos asioista ei tajua mitään ja kaikki tuntuu todella vaivalloiselta niin onko se enää edes sitä unelmaa? Ehkä sulla oli vähän väärä käsitys siitä millaista se lääkäriksi opiskelu ja homma oikeasti on. Toisaalta onhan noita kaikenmoisia valmennuskursseja ja yksityisopetuksia mitä varmaan myös kannattaa harkita jos tosissaan ainoastaan sinne lääkikseen haluaa.

Tuli tästä mieleen erään nuoren tarina. Nuori uskoin itseensä, haki alalle, johon on todella vaikea päästä ja pänttäsi päämäärätietoisesti pääsykokeisiin koko kesän.

Kun aikuiset saivat tietää, mille alalle nuori oli hakemassa, he alkoivat sanoa, että sinne on todella vaikea päästä ja että vain harvoilta se onnistuu. Ehkä nuoren pitäisi yrittää jotain muuta. Kaikenlaista apua pettymysten varalle siinä annettiin.

Miten kävikään, hän pääsi sisään!

Eli on tärkeää uskoa itseensä ja satsata täysillä. Aikuisille vinkki, että kannustakaa tekin satasella, ette te voi tietää minkälaisia kykyjä kenelläkin on.

Voisitko pilkkoa osiin, että miksi halusit lääkäriksi? Mikä siinä työssä vetosi? Pitkät päivät, yövalvomiset, paiseet, rakot ja löysät peräaukot? Matemaattinen haastavuus, tutkimuksen teko (pakollinen osa opintoja), ihmisen leikkaaminen auki?

Mitä oikeasti halusit jos halusit lääkäriksi? Hyvän arvostetun työn, jossa on hyvä palkka? Jännittävän työympäristön? Jos enemmän nuo kaksi asiaa kuin nuo, jotka ensin mainitsin, niin saat samoja asioita kyllä muualtakin.

Minä taisin räpeltää pari vuosikymmentä kunnes tajusin, että ihan oikeasti en osaa mitään enkä ole missään edes vähimmässä määrin lahjakas. Olin siinä vaiheessa jo työkyvyttömyyseläkkeellä eikä edes olleet koittaneet kuntouttaa minua mitenkään. Paperit tuli ensimmäisellä haulla.  Yritin sitten omaksi ilokseni harrastella kunnes totesin, että tuotan tähän maailmaan roskaa, siis ihan konkreettista jätettä harrastuksellani ja on parempi siirtyä luonnon suojeluun. Nykyisin en tee oikeastaan mitään. Tapan sisäkasveja joita on esittelyn mukaan mahdoton saada hengiltä. Minä saan.

Ihmisellä on hyvä olla monenlaisia unelmia siitä mitä haluaa elämässään tehdä. Esimerkiksi urheilua voi harrastaa aktiivisesti oman terveytensä edistämiseksi ilman että tavoitteena olisi olla paras omassa lajissaan.

Yliopistoissa voi opiskella paljon muutakin kuin lääketiedettä. Jos rahalla on merkitystä, niin juristit ovat yleensä hyvin palkattuja lääkärien ohella ja se on varsin perinteinen ammatti sekä julkisella että yksityisellä puolella.

Älä välitä, AP.

Ei nuo nykyään valmistuvat lääkäritkään tunnu osaavan yhtään mitään. Koulutus on yhtä tyhjän kanssa.

Ajattele niin, että jos pääsykoekirjojen asiat on sinulle vaikeaa muistaa, niin se voisi koitua suureksi haasteeksi ammatissa, jossa pitää muistaa paljon paljon enemmän asioita samalla kertaa. Tälläkin on siis ehkä tarkoitus sinulle. Niin minäkin aina ajattelen, että jos jossakin tulee seinä vastaan jo hakuvaiheessa, niin ehkä jotkin valmiudet eivät tukisi minua riittävästi tehtävässä ja siitä voisintulla minulle stressaavaa. Parhaimmillaan on ammatissa, johon on riittävät valmiudet jo olemassa. Huonomuistinen voi selviytyä, ja niin sinäkin lääkärin tehtävässä, mutta se voisi olla raskasta ja vaikeaa. Ihan samalla tavalla kaikilla, myös omien vahvuuksien ja rajojen mukaan, ei vain ihanteiden.

Vierailija kirjoitti:

Tämä pakonomainen uskominen omiin unelmiinsa ja kykyihinsä on jotain jenkkihömppää joka valitettavasti uppoaa etenkin nuoriin kuin veitsi voihin.

Uskotaan, että "olen tosi hyvä ja pystyn mihin vaan kunhan sitä tarpeeksi haluan ja teen töitä sen eteen".

Ja sitten kun joku ei pystykään ja laskee rimaa realistiselle tasolle, ilkutaan luovuttajaksi joka epäonnistui koska ei ollut valmis tekemään tarpeeksi työtä unelmansa eteen.

Hyvä ap kun tajusit kolmannen kerran jälkeen ettet pääse lääkikseen, nyt voit hakea jonnekin muualle etkä tuhlaa elämääsi ikuiseen hakemiseen.

Ja sitten vasta itketään ja uhriudutaankin kun joku sanoo jo aikanaan, että se on ihan turha haaskata aikaa ja energiaa sellaisen asian saavuttamiseen joka ei vaan ole mahdollista. Sitten kuulemma on kateellinen, katkera ja muutenkin ilkeän lannistava tyyppi joka maalaa turhaan piruja seinälle blaablaablaa.

Kuka vaan ei voi olla mitä vaan keksii haluta olevansa vaikka jostain syystä nyt onkin iskostettu omituinen käsitys, että kaikki on ihan vaan omissa käsissä ja omasta tahdosta kiinni.

Siihen taitaakin liittyä tuo lainaamassani viestissä mainittu "sä et vaan yrittänyt tarpeeksi" ja "kuka vaan tuohon olisi pystynyt paitsi sä"- asenne.

Vierailija kirjoitti:

Ajattele niin, että jos pääsykoekirjojen asiat on sinulle vaikeaa muistaa, niin se voisi koitua suureksi haasteeksi ammatissa, jossa pitää muistaa paljon paljon enemmän asioita samalla kertaa. Tälläkin on siis ehkä tarkoitus sinulle. Niin minäkin aina ajattelen, että jos jossakin tulee seinä vastaan jo hakuvaiheessa, niin ehkä jotkin valmiudet eivät tukisi minua riittävästi tehtävässä ja siitä voisintulla minulle stressaavaa. Parhaimmillaan on ammatissa, johon on riittävät valmiudet jo olemassa. Huonomuistinen voi selviytyä, ja niin sinäkin lääkärin tehtävässä, mutta se voisi olla raskasta ja vaikeaa. Ihan samalla tavalla kaikilla, myös omien vahvuuksien ja rajojen mukaan, ei vain ihanteiden.

Mä jäin miettimään, että onko se lääkärin ammatti ollut unelma sen tietyn arvostuksen/statuksen takia vaiko siksi että lääketiede kiinnostaa?

Meinaan, että yleensä ne asiat joihin kokee aitoa kiinnostusta ja intohimoa jää päähän ihan eri tavalla kuin asiat jotka on ns pakkopullaa.

Se ammatti kun kannattaa valita jos vaan mahdollista sellaiselta alalta joka kiinnostaa muutenkin kuin puhtaasti työnä/keinona ansaita. Toki elämä voi heittää vaikka mihin työhön eikä silloin ole välttämättä varaa kovasti nirsoillakaan, mutta siis siinä vaiheessa kun valitsee sitä opiskelupaikkaa niin kannattaa ottaa kyllä tuokin huomioon.

Sellainen työ joka on vain "hienoa" mutta ei kiinnosta muuten oikein kilikellin vertaa on pidemmän päälle aika tympeää tehdä. Eikä silloin ole yleensä kovin hyväkään siinä työssä koska motivaatio puuttuu. Ja just joku lääkärin työ ei oikeasti saisi olla sellainen yhdellekään lääkärille sellainen, että potilas kohdataan leipääntyneenä ja diagnoosi huitaistaan vasemmalla kädellä ohimennen. Näitä on jo nyt aivan tarpeeksi.