Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko normaalia, että haluaa elää ilman miestä (ja siis parisuhdetta)?
14.10.2022 |
Takana 20 vuoden avioliitto, äijä jätti yllättäen kun hän oli hommannu jonku ämmän.
Yhteiset lapsetkin jätti minulle.
Mutta onko siis normaalia, että mua ei kiinnosta tällaisen petoksen jälkeen miehet millään tavalla?
Haluan elää lasteni kanssa enkä halua edes tutustua miehiin, en kaipaa ketään.
En oikeasti halua miestä enkä parisuhdetta enää ikinä.
Olen hieman päälle nelikymppinen.
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nähtyäni muiden parisuhteita en ole varma haluanko sitä mitä parisuhteet oikeasti ovat. Kelpaisi sellainen unelmaparisuhde josta nuorena haaveilin mutta en ole nähnyt kellään sellaista oikeassa elämässä. Parisuhteen perään hinkuavat ihmiset ovat joillain ihan eri prioriteeteilla.
Niin, se on kumma miten naisista ei löydy kaltaistani, joka haluaisi vain olla onnellinen, elää tavallista elämää ilman riitoja, koskettaa toista ja rakastella usein. Aina pitäisi olla aikaansaava, menevä, sosiaalinen, kunnianhimoinen jne.
Niin nyt väität tuollaista, mutta auta armias jos sinun kanssa on suhteessa niin et muuta teekään kuin nalkutat miten toinen on tylsä kun ei halua jatkuvasti kanssasi kaikenmaailman kissanristäisiin ja kekkereihin. Sitten alat vaati suorittamista, et sä nyt kelpaa tollasena, muutu! Joka asiasta haastat riitaa ja lopulta huudat siksi kun toinen ei suutu. On nämä nähty joo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuin avioeroni jälkeen 21 vuotta yksin ennen kuin tapasin miehen, josta tuli nykyinen puolisoni. Tottakai niiden vuosien aikana oli seurustelusuhteita ja seksiä, mutta kynnys sitoutumiseen oli korkea. Ennen puolisoni tapaamista oli noin neljän vuoden suhde, jonka jälkeen en pariin vuoteen voinut kuvitellakaan ihastuvani kehenkään. Sitten, kun se pettymys helpotti, meni vielä viisi vuotta ennen kuin nykyinen puoliso tuli kohdalle.
Kannattaa kuunnella itseään.
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteet ja liitothan perustuvat pitkälti itsekkyyteen; halutaan status, lapset ja tilpehöörit ja elämäntyyli. Sitä sitten selitetään rakkaudeksi kun paremmastakaan ei tiedetä ja valitettavasti yhteiskuntakin niin tekee. Suurin osa rakastaa sitä, että joku rakastaa niitä, kun ei osaa vielä itseäänkään rakastaa. Ehkä Ap olet oppinut tykkään itsestäsi, varmaan iälläkin on vaikutusta.
Huonossa liitossa suhde perustuu toisen vallankäyttöön. Vahvempi alistaa heikompaa. Mutta onhan onnellisiakin liittoja ja suhteita olemassa :).
Kyllähän jostain ihanasta illasta miehen kanssa haaveilee mutta sitten muistaa parisuhteen monet ikävät hetket. Sinkkuna saa olla vapaa niistä kaikista.
Naisille se tuntuu ainakin olevan kova paikka, kun kerron joko IRL, tai netissä, että olen vapaaehtoisesti sinkku vela. Naiset näkee tämän jonkinlaisena hyökkäyksenä heitä vastaan. Monta kertaa on haukuttu inceliksi. -nuori mies pieneltä kylältä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki nk. "rakkaudet" ja parisuhteet ovat yliarvostettua roskaa ja turhaa vaivaa, jotka päättyvät pettymykseen ja suruun!
Näin on. Enpä tätä parikymppisenä tajunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mites seksihommelit sujuu, jos ei oo miestä?
Vierailija kirjoitti:
No sen kuin elelet yksinäsi mutta ole äijittelemättä syyttömiä. Ei kaikki miehet ole syyllisiä siihen jos sinut on jätetty.
Oletko joku Uudellamaalla kasvanut (he kun ovat ilmeisen herkkähipiäisiä tällaisille ilmauksille)? Joillakin alueilla äijä ja muija on ihan neutraaleja käsitteitä. Esim. itsekin voisin kertoa lähteväni tänään muijien kanssa ulos syömään (siis naisporukalla) ja niin kaikki tuossa porukassa sanoisivat. En itse edes tajunnut, että joku voisi pitää äijä sanaa loukkaavana. Hei, mitä äijä? sanoo miehetkin toisilleen.
Ämmä sanalla sen sijaan on mun korvaan hitusen loukkaava kaiku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan normaalia se on. Itse olen elänyt nyt vajaa kahdeksan vuotta ilman miestä ja parisuhdetta kahdestaan lapseni kanssa, ja olen onnellinen. Elämä on hyvää näin. Joskus huomaan kaipaavani kumppanuutta ja toista aikuista ja ehkä vielä joskus olenkin parisuhteessa ihanan miehen kanssa. Kuitenkin ex-mieheni yhtäkkinen lähteminen aikoinaan viilsi niin syvältä, että en ole edes avoin muille tunteille kuin kaveruudelle.
Itsellä takana 10v suhde, mies jätti kertomatta syytä, ehkä syy oli että valitin että pitäis joskus siivota kun en tykännyt perhosentoukista mannasuurimoiden joukossa tai hämähäkeistä joka puolella. Se vaan huuso ja raivosi. Noh anyway, sen jälkeen ei vaan oo kiinnostanut suhde kolmeen vuoteen koska nautin vapaudestani ja siitä että kukaan ei kontrolloi. Ja oon vasta 30v. Taidan vaan elää yksin kissojen kera, elämä on helppoa ja mulle riittää kaverit en halua parisuhdetta enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mites seksihommelit sujuu, jos ei oo miestä?
Sitä ei ole. Eikä sitä kaipaa. Taas yksi bonus. Ei tule tulehduksia eikä hiivoja kun ei ole miestä niitä aiheuttamassa.
Kyllähän nainen aina munaa saa, oli parisuhteessa tai ei joten varmasti moni voikin ilman miestä elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mites seksihommelit sujuu, jos ei oo miestä?
Sitä ei ole. Eikä sitä kaipaa. Taas yksi bonus. Ei tule tulehduksia eikä hiivoja kun ei ole miestä niitä aiheuttamassa.
Aika tylsää!
Minä tunnen muutaman omaa sinkkuuttaan ylistävän naisen. Joo, ja jokaisella niistä on sama luonteenpiirre. Ja se luonteenpiirre kertoo jo itsessään sen syyn miksi ovat sinkkuja. Kyynisiä ja tavallaan sulkeutuneita. Niinkuin tuolla ylempänä lukee, eivät näe parisuhdetta mahdollisuutena vaan jonain uhrautumisena ja velvollisuutena. Minä näen sen mahdollisuutena.
Kukin tavallaan.
Ei pelkästään se, että äijä lähti jonku ämmän matkaan ilmoitusluontoisesti, vaan se, että mä oon nähny niin paljon parisuhteita elämäni aikana myös sivusta (nyt olen 40+), että joo, ei kiitos.
Kaikilla, siis kaikilla mun tuttavapiirissä on enemmän ongelmia miestensä kanssa, kuin mahdollista onnea mitä ne tuo. Ja sama homma pätee kavereideni vanhempiin, jotka ovat jo 70+ suurin osa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Minä tunnen muutaman omaa sinkkuuttaan ylistävän naisen. Joo, ja jokaisella niistä on sama luonteenpiirre. Ja se luonteenpiirre kertoo jo itsessään sen syyn miksi ovat sinkkuja. Kyynisiä ja tavallaan sulkeutuneita. Niinkuin tuolla ylempänä lukee, eivät näe parisuhdetta mahdollisuutena vaan jonain uhrautumisena ja velvollisuutena. Minä näen sen mahdollisuutena.
Kukin tavallaan.
Ei kaikki naiset ylistä sinkkuuttaan, muttei tarvitse sinkkuuttaan alistaakaan ja voivotella. Seison ihan omilla jaloillani tarvitsematta tukeutua kehenkään, jos ja kun ei kerran ketään sopivaa ole osunut kohdalle. Etsimällä en tosin ketään ala etsiä, eikä esim. nettideittailu ole minun juttuni.
On normaalia. Elä muutama vuosi rauhassa ja mieti asiaa sitten uudelleen. Mua on kaltoin kohdeltu parisuhteessa. Mutta en halua elää yksin loppuelämää.
Vierailija kirjoitti:
About sama tarina, mutta ei lapsia ja lähdin itse kun keitti lopullisesti yli se henkinen väkivalta. Olen kanssa kummajainen kaveripiirissäni, kun tinder ei ole tulilla enkä etsimällä etsi ketään. En vain näe mitään järkeä yrittää etsiä väen vängällä vain joku, jotta muut näkisivät etten ole yksin. Ja sama tarina, että kaveripiiristä löytyy näitä pakko pysyä yhdessä kun yksinkään ei voi olla tapauksia.
Ikinä ei voi tietää, miten elämässä käy, voi olla että joku todella sopiva ihminen kävelee vastaan, mutta täällä on tullut iän myötä sitä "hankaluutta" eli en mihin tahansa enää sopeudu ja todellakin osaan nauttia omasta rauhasta ja palautumisajasta ja edellytän että sitä omaa aikaa riittää jatkossakin.
Enkä alkanut vihaamaan vastakkaista sukupuolta, havahduin vain siihen että elämässä voi olla muutakin kun se 16v yhteen kunnes kuolema erottaa parisuhdemalli ja harvemmalla se enää taitaa toteutuakaan.
Komppaan tätä. Ajatukset olivat lähes kuin omiani.
En vihaa miehiä, erittäinkin päin vastoin... Harmi vaan että suurin piirtein samaa ikäluokkaa olevia täysipäisiä ja itsensä suht hyvässä kunnossa pitäneitä vapaita miehiä tuntuu olevan kovin, kovin vähän. Saati sitten että olisivat samalla aaltopituudella kanssani. Väkisin en kuitenkaan ketään ryhdy hakemaan, ja yksinkin voi elää nautittavaa elämää. Jos/kun se sopiva kumppani joskus jostain ilmestyy, niin hän on ilman muuta tervetullut. Mihinkään puolittaiseen, "ihan kohtalaiseen" suhteeseen en enää halua itseäni sitoa vain siksi että vaikuttaisin jotenkin salonkikelpoisemmalta ja pääsisin patsastelemaan suku- tai pariskuntajuhliin.
Suku katsoo elämistäni ja olemistani kieroon. Kun erosin, loppui kutsut juhliin niin sukulaisten kuin eräiden kavereiden toimesta. Muistan sisareni aikanaan sanoneen, että eläisi mieluummin huonossa parisuhteessa kuin yksin. Itse en moiseen pystynyt, oli vihellettävä peli poikki.
Olen paljon miettinyt sitä, voiko tuollainen vanha parisuhdemalli-ihanne edes toimia? Voiko ikuista rakkautta edes luvata? Ihmisethän muuttuvat, ja usein eri suuntaan ja eri tahtiin. Aivan erityisesti, jos on menty kovin nuorina yhteen, silloinhan ollaan vielä ihan keskeneräisiä ihmisinä. Ja sitten ei uskalleta tehdä muutoksia, koska lapset... koska suku... koska ystävät... koska omaisuus... koska elintaso...
Ja sitten lopulta ihmetellään, että mihis se mun elämä oikein katosi - kärvistelyyn hampaat irvessä puolison kanssa jonka kanssa on nippa nappa puheväleissä ja jota ei tee mieli edes katsoa saati sitten koskea? Ei kiitos.
Kaikkea hyvää teille harvoille, jotka ajattelette suurin piirtein samoin. Ja toki muillekin. Eiköhän me kaikki mahduta tähän maailmaan.
Alue: Aihe vapaa
Se oli sen aikaista rakkautta nuorena, biologiaa ja hormoneita, kuten meidät on eliöinä ohjelmoitu. Kyllähän se tuntuu tärkeältä, mutta oletko koskaan oikeasti rakastunut, sitä et vielä voi tietää.