Lue keskustelun säännöt.
En kestä enää tätä paikkaa!
22.08.2008 |
Muutettiin noin 2 vuotta sitten tähän pikkukaupunkiin, miehen työn takia. Itse jatkan etänä opintojani vielä muutaman vuoden. Meillä on yksi lapsi, joka aloitti juuri ekaluokan.
Lapsi kävi osa-aikaisesti päiväkodissa ja eskarissa, eikä saanut sieltä yhtään ystävää, kunnes eskariin tuli lapsi, joka myös oli muuttanut muualta ja jolla myöskään ei ollut ystäviä. Tässä tuppukaupungissa ei haluta tutustua uusiin ihmisiin, pidetään vain omat pienet piirit, eikä varsinkaan huolita ketään muuta/uutta joukkoon.
Naapuritalossa asuu ikäiseni nainen, jolle joskus juttelin "aidan yli"-tyyliin niitä näitä. Tuntui ihan mukavalle. Kuitenkin huomaan, että esim. postilaatikolle mennessään ei vahingossakaan katso meille päin, vaikka varmasti näkee että esim. levitän pyykkiä pihalla. Ettei vain tarvitse tervehtiä. En todellakaan ole tuppaamassa juttusille, mutta voi jestas sentään, että täytyy katse maahan luotuna hiihdellä sinne postilaatikolle :o/
Joskus juteltiin tämän naisen kanssa, että voitaisiin käydä joskus lenkillä yhdessä, kun hän tämän seudun lenkkipolut tuntee. No, minä sitten joskus kysyin, että kävisikö silloin tai silloin - niin eihän se käynyt. Eikä totisesti ole takaisin kysellyt. Enkä minä liioin, ymmärrän kyllä yskän. Eikä tämä tapaus ole ainoa; olen yrittänyt luoda kontakteja (en todellakaan liian innokkaasti) esim. lapsen ikätovereiden vanhempiin, joihin aina jossain pulkkamäessä yms. törmäilee, mutta samoja ratoja asiat etenee.
Lapsi on myös yksinäinen, sen ainoan kaverin vanhemmat rajoittavat lapsensa leikkejä, pystyvät leikkimään yhdessä vain ehkä pari kertaa kuukaudessa (koulun jälkeen). Tekee ihan kauheaa katsella sitä surua ja pyytelyä, että voisinko soittaa ja kysyä sitä tai tätä meille leikkimään. Olenkin aikoinani soitellut ja muutamia lapsia meille leikkimään pyytänyt, mutta kun koskaan ei tule vastakutsua, niin pakkohan se on soittelu pariin kertaan lopettaa. Lapsilla on omat vanhat tiukat kaveripiirit, eikä sinne ole tulemista. On niin kauhean surullista, kun lapsemme on kiltti, empatiakykyinen, puhelias ja aina hyvää palautetta hoitopaikoistaan ja eskaristaankin saanut, niin näihin kuvioihin ei sellainen lapsi kelpaa.
Kompensaationa yritän järjestää jotain harrastuksia koulun jälkeen, jotka onneksi kohta alkavat. Mutta ei ne harrastukset sosiaalisen kanssakäymisen tarvetta - tai leikin tarvetta mihinkään vie.
Itse vielä kestän tämän eristäytyneisyyden, mutta lapsen sama kohtalo tuntuu NIIIIIN PAHALTA!
Oli pakko päästä purkautumaan tänne, kun olen lopen uupunut tähän tilanteeseen, huoleen ja murheeseen lapsen puolesta. Miehellä sanojensa mukaan unelmatyöpaikka, joten häntä voi olla vaikea kammeta pois täältä. Mutta ei mahda mitään, että alan pikkuhiljaa katkeroitumaan ja miettimään poismuuttoa, johonkin vähän isompaan kaupunkiin. Tuntuu, että ollaan niin epätervetulleita tänne kuin olla ja voi. En jaksa tätä enää!!!!
Kommentit (14)
Toisinkin päin voi käydä. Olisinpa törmännyt kaltaiseesi ihmiseen!
En kuitenkaan usko, että kyseessä olisi jotenkin yleisesti "maakunta"kysymys - pikemminkin se, että pikkukaupungissa (ei-yliopistokaupunki), jossa väestö ei juurikaan vaihdu ja jossa asutaan ties miten monennessa polvessa - jotenkin ummehdutaan. Ei osata enää suhtautua mitenkään muualta tulleisiin, eikä sitten ole mitään kiinnostusta edes tutustua uusiin ihmisiin. Saati sitten osattaisiin asettua toisen asemaan, kun itsellä ei ole kokemusta muuttamisesta vieraisiin ympyröihin.
Tiedä sitten miten tämä "teoriani" paikkansa pitää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tekstisi olikuin minun kirjoittamani. Minä en jaksa enää. Me muutamme pois ensi kesänä...
ihmettele ettet jaksa! Kuulostaa todella ahdistavalta paikalta. Itse muutimme Helsingin sisällä kalliimmanpuoleiselle asuinalueelle ja täällä lapsiperheisiin on ihan helppo luoda kontaktia mutta naureskelemme mieheni kanssa aina juuri yrmeille keski-ikäiselle jotka väkisin kääntävät katsetta pois ettei tarvitse pihatiellä tervehtiä (ei tosin hirveästi kiinnosta tervehtivätkö mutta koko aiemman elämänsä Helsingin kantakaupungissa asuneena yllättäen miestäni ärsytt'ää:)). Ystävällisin ja avoimin paikka jossa olen asunut oli Kallio. Kaikki naapurit tervehtivät ja autoimme aina tarpeen mukaan toisiamme, kustuimme käytävässä synttäreille yms. lasilliselle.
En kestänyt sitä - muutimme pois. Millaisia kokemuksia miehelläsi on työpaikalta? Onko siellä samanlaista?
Jos miehesi on nyt jo 2 vuotta ollut nykyisessä työssään niin voisiko olla mahdollista, että hän saisi samanlaisia töitä muualtakin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta nykyinen työ kuulemma on kuin nenä päähän hänelle. Itse työ ja työyhteisö mukava.
Itse olen asunut täällä jo useamman vuoden ja kun menen käymään kotipaikkakunnalla tuntuu että kaupanmyyjätkin kysyy mitä kuuluu ja ovat oikeasti kiinnostuneita mitä kuuluu, toista on täällä :)
Ei nämä paljasjalkaiset pahoja ole, hyvin ovat mukavia ihmisiä. Heille on vain äidinmaidossa tullut hieman erilainen tyyli suhtautua asioihin. He aloittavat kysymyksenkin esim. näin Ei sulla ois aikaa tulla maalaamaan meidän taloa? tämä siksi että jos toinen kieltäytyy voi olla tyytyväinen että kyllähän mää sen tiesin. Jos toinen taas suostuu voi olla tyytyväinen silloinkin.
Vaatii hieman perehtymistä asiaan mutta kun tottuu hyvä täällä on olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä aikalailla sama juttu, meillä kyllä lapset on saaneet kavereita, minä en.
Miehelle työ on tosi tärkeä ja hyvä paikka onkin, ja sen takia vielä sinnittelen täällä.
Mutta kyllä mieli tekee pois täältä. Se kyllä lohuttaa että lapset on saaneet kavereita.
JA suku on kaukana. Heillekää ei usein pääse.
eikä minulla ole mitään ongelmia ollut. Kymmenen kilometrin sisällä on 10 perhettä, joiden kanssa hoidamme yhdessä lenkkeilyt, juoruamiset, lasten hoidot ja leikkimiset. Ketään en tuntenut muuttaessani, mutta kerhossa tutustuin ja nyt elämä maistuu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
laita ihmeessä ilmoitus vaikka tuonne "etsin ystävää" -osioon, jos vaikka sitä kautta löytyis jotain seuraa. Itse 3vuotta vieraalla paikkakunnalla asuneena tiedän tunteen, hyvä etten hulluksi tullut. Onneksi muutettiin takaisin vanhaan kotikaupunkiin,elämä on nyt paljon mukavampaa :o)
Itse asuin 2-19-vuotiaana pienellä paikkakunnalla, johon vanhemmat oli muuttaneet töidensä perässä. Tottakai integroiduin yhteisöön aika hyvin, mutta jotain vierautta tunsin aina ja jossain vaiheessa huomasin, etten oikeasti kuulu edes teini-ikäisten sisäpiiriin. Muut olivat sukulaisia keskenään, samoja juhlia, häitä, synttäreitä, vanhemmat kyläilivät keskenään jne. Vanhempani olivat vielä ulkopuolisempia ja yrittivät kyllä pitää juttua yllä suuntaan tai toiseen, mutta todellisia perhetuttuja ei tullut lainkaan. Aidan yli vaihtoivat joskus kuulumisia, mutta jotenkin niillä ihmisillä oli omat piirinsä ja juttunsa, eivätkä kaivanneet lisäystäviä.. Äitini esimerkiksi jossain vaiheessa siirtyi n 45 kilometrin päässä sijaitsevan isomman kaupungin harrastustoimintaan ja sieltä löysi uusia ystäviä, jotka halusivat olla tekemisissä aidosti ja pitivät yhteyttä oma-aloitteisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että naapuri "luimistelee" me olemme epäluuloinen kansa. Meidän tapamme ajatella suuntautuu siihen mitä toiset meistä ajattelevat.
Veikkaisimpa että naapurisi on myöskin ujo.
Tiedät ettei toisia voi muuttaa vaikka toivoisitkin heidän muuttuvan.
Sinun on jätettävä kaikki odotukset jotka kohdistuvat lähiympäristöön. Ystävät ovat harvassa ja niitä on vaikea hankkia. Älä keskity siihen vaan keskity tekemään asioita jotka ehkä tuottavat tulosta. Lapsesi selviää, hän saa paljon virikkeitä koulusta ja kavereitakin alkaa ilmestyä vähitellen.
Ole iloinen ja reipas ja näytä se muille. Yllätä itsesi tekemällä jotakin yllätyksellistä.
Itse ulkomaille muuttaneena tiedän mitä yksinäisyys on. Lenkkipolulla juostessa huomasin että lähiypäristön ihmiset tervehtivät. Opin taidon että ihmisiä voi tervehtiä vaikka he eivät tuttuja olekkaan. Toista puuskuttajaa voi myöskin tervehtiä ja virnistää ohimennen.
Tässä maassa ei toki olla niin epäluuloisia ja ensimmäisenä ajatuksena että "mitähän se tuokin haluaa" .
Älä keskity siihen joka tuottaa pahanmielen keskity itsesi muutokseen.
varsinkaan, jos ei näe siihen juurikaan tarvetta. Asiantilan hyväksyminen on eniten subjektiivista hyvinvointia lisäävä tekijä, ei itsen muuttaminen. Ja usko pois, itsetutkiskelua on tullut harjoitettua - ja paljon.
Millaiseksi pitäisi muuttua? Hymyilevän ulkokuoren näyttäminen onnistuu kyllä, mutta ei se mihinkään vie. Päinvastoin: teeskentelemällä jotain muuta kuin on lisää loppupeleissä pahoinvointia, kun rooli erkanee omasta persoonasta. En kirjoita tätä miksikään puolustuspuheeksi siksi, että olisin jotenkin hapan, poikkeava tai negatiivinen ihminen. Mielestäni vain on inhimillistä kaivata toisten ihmisten seuraa, tuntea kuuluvansa joukkoon ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Perusasioita, joita aivan takuulla jokainen voi allekirjoittaa kaipaavansa. En usko, että siinä suhteessa tällaiset odotukset jotenkin olisivat ei-oikeutettuja. Kyllä "lähimmäiseltä" voi jotain odottaakin? Inhimillisyyttä?
Minulla on muutamia hyviä ystäviä - tosin nyt liian kaukana - ja olen heistä kiitollinen. Se ei poissulje sitä, että haluaisi olla kanssakäymisissä myös sellaisten ihmisten kanssa, joita voi ihan fyysisesti tavata, ei pelkästään yhteydenpitoa puhelimella tai sähköpostilla.
Kuten aiemmin kirjoitin, että kestän tämän eristyneisyyden, pitää se paikkansa. Mutta lapsen eristäytyneisyyttä onkin jo vaikeampi hyväksyä. Ja kauanko pitäisi vielä odottaa? Että luokalle tulisi jostain uusi lapsi muualta, jota ei kelpuuteta kaveriksi?
Ollaan vaan muutettu näköjään "väärään" kaupunkiin.
olen ihan syntyperäinen sellainen. Mekin olemme aika varautunutta porukkaa täällä Varsinais-Suomen ja Hämeen välissä..
Meidän pienelle paikkakunnalle muutti töiden perässä muutama vuosi sitten pohjoisesta kotoisin oleva pariskunta. Yritin tutustua naiseen, meillä kun oli ihan saman ikäisiä lapsia, me olimme samanikäisiä ja olimme siinä lasten harrastusporukassa ainoita suhteellisen korkeasti koulutettuja äitejä... Halusin, että hän olisi tuntenut olonsa tervetulleeksi ja olisi voinut löytää kavereita paikkakunnalta. Mutta kerta kaikkiaan EI. Ei siitä mitään tullut. Hän ei vastannut juuri mihinkään, mitä hänen kanssaan yritin jutella. Hyvä, jos kolmannella kerralla hein vastasi. Hän katsoikin minua kuin halpaa makkaraa.... Päätin sitten lopulta, että antaa olla, jos seura ei kerta kaikkiaan kelpaa. Muuttivat muutaman vuoden päästä pois täältä. Syynä oli kuulemma se, kun tänne oli niin vaikea kotiutua....