Lue keskustelun säännöt.
Joskus surettaa se tosiasia, että elämä päättyy jonain päivänä
08.10.2022 |
Minua surettaa ja ajoittain ahdistaakin se, että jonain päivänä elämäni ja läheisteni elämä päättyy. Minulla on kaikki nyt niin hyvin. Pelkään, että muserrun tulevaisuudessa suruuni, jota tulen väistämättä kohtaamaan. Onko muilla samanlaisia pohdintoja?
Kommentit (61)
Jos uskot vain siirtyväsi toiseen paikkaan, elämäsi jatkuu ja oikeastaan surtavaa on vähemmän. Voit jatkaa harrastuksiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos uskot vain siirtyväsi toiseen paikkaan, elämäsi jatkuu ja oikeastaan surtavaa on vähemmän. Voit jatkaa harrastuksiasi.
Ettäkö sama paska jatkuu ikuisesti?
Et sinä voi musertua suruun siitä , että kuolet. Olet silloin jo kuollut.
-inhorealisti sivusta
Oma kuolema ei pelota. Kuoleman jälkeen kun ei tiedosta eikä ajattele mitään. Lakkaa yksinkertaisesti olemasta tietoisena olentona.
Se joskus käy mielessä, että toivottavasti kuolema tapahtuu siten, etten joutuisi kärsimään ja kitumaan. Tämä ei ole kuolemanpelkoa vaan kärsimyksen pelkoa.
Toisten ihmisten kuolemaa - siis läheisteni - minä pelkään, omaani en.
Minusta olisi kamalaa elää ikuisesti.
Olen miettinyt, kuinka haluan tulla haudatuksi. Samalla tajuan, että mitäpä sillä on väliä. En halua lapselleni liikaa vaivaa. Hän se on ainoa, joka siellä tulee käymään. Kun on suvun nuorimpia, niin kaipaamaan ei jää oikein muut kuin tuo lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos uskot vain siirtyväsi toiseen paikkaan, elämäsi jatkuu ja oikeastaan surtavaa on vähemmän. Voit jatkaa harrastuksiasi.
Ettäkö sama paska jatkuu ikuisesti?
Se on varmastikin positiivisempi paikka, kotoisa. Paitsi jos joku jää kummittelemaan maanpäälle välitilaan.
Olet saanut viettää helpon elämän, jos et ole menettänyt ketään läheisistäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Henkikökohtaisesti suren sitä, että lapsi hassaisi ihan kaiken perinnöksi saamansa. Todennäköisesti itselleni iskee dementia jossain vaiheessa, äidin perintöinä. Kauhistuttaa tulevaisuus oikeasti, jälkikasvun huolehtimiseen ei voi luottaa yhtään.
Kun ihminen vanhenee ja tulee sairauksia, niin voimat hiipuvat hiipumistaan, ja kuolema on luonnollinen seuraava vaihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt viime aikoina juurikin samoja mietteitä. Vanhempieni ikäpolvea alkaa poistumaan ja omat lapset kohta lähtevät rakentamaan omaa elämää. Tuntuu että kaikki nämä tapahtuu samaan syssyyn, en pysy perässä. Itsellekin tulee ikää ja sitä miettii että olenko elänyt itseni näköistä elämää.
Saattahan olla että sä lähdet lähipiiristäsi ensimmäisenä. Ei tarvitse jäädä suremaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hah hah, sadan vuoden kuluttua ihminen elää ikuisesti, onko sekään hauskaa enää pidemmän päälle?
Kohta muuten saa jo henkilökohtaisen botin omiin some-kanaviinsa, mitäs siihen sanot? Tarkoittaa sitä että luotu sinun oman Big Datasi pohjalta.
Ei tätä jaksa loputtomiin tällä nykysysteemillä, mieti jos eläisit loputtomiin tätä samaa askaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi kamalaa elää ikuisesti.
Olen miettinyt, kuinka haluan tulla haudatuksi. Samalla tajuan, että mitäpä sillä on väliä. En halua lapselleni liikaa vaivaa. Hän se on ainoa, joka siellä tulee käymään. Kun on suvun nuorimpia, niin kaipaamaan ei jää oikein muut kuin tuo lapsi.
Ikuinen elämä saattaisi jossain vaiheessa käydä pitkästyttäväksi. Tai mistäs sitä tietää, kun ei ole kokemusta.
Korkea ikä sinänsä ei olisi ongelma, mikäli elämänlaatu - käytännössä oma terveys - olisi hyvä. Mutta jos makaa kuurona ja sokeana sairaalasängyssä vaikka satavuotiaana, niin eipä kovin hohdokkaalta tuntuisi se ajatus.
Voi kuule, me kaikki ollaan täällä vaan pieniä hiekanmurusia elämän kiertokulussa. Mieti kuinka paljon ihmisiä täällä on elänyt ennen meitä. Juuri silläkin paikalla missä juuri nyt olet, on asunut satoja satoja ihmisiä. Eikä kukaan heitä enää muista. Ei kukaan meistä oikein "tunne" esim 1800-luvulla syntyneitä sukulaisiaan, eikä siitäkään ajasta ole kuin reilut 100 vuotta. Näin se vaan on!
Elämä jatkuu rinnakkaistodellisuudessa. Itse ei huomaa hyppäystä eli jokainen meistä on voinut kuolla ties montako kertaa jo.
Odotan päivää malttamattomana kun elämä täällä päättyy.
Siis jatkuuhan. Elä'mä jatkuu Jeesuksen ja Äiti Teresan kanssa taivaassa.
Jos oltaisiin kuolemattomia, niin sitten murehdittaisiin sitä.
Eikä millään olisi mitään arvoa, kun ei olisi menettämisen pelkoa.
Vanhemmiten tämä käy mielessä usein.