Haluaisin kuulla niistä tunteista mitä kävit läpi kun opettelit löytämään liikunnan ilon

Vuoden yritin eikä sitä liikunnan iloa löytynyt. Jouduin sitten leikkaukseen ja kuukauden saikulle, sen aikanakaan ei tullut tunnetta, että voi vitsi kun pääsisi kunnolla liikkumaan.

Pitää löytää oma laji ja päästää irti koululiikunnan suorituskeskeisyydestä ja ottaa rennosti.

KEHITTYMISEN ilo ? kun sä huomaat että susta on oikeasti vaikka mihin kunhan vain nostat pebasi ylös... monesti ihmiset keksivät vaikka mitä tekosyitä terveydellisiin ongelmiinsa ja ylipainoonsa yms, mutta eivät pysty hyväksymään sitä faktaa että ovat vain saamattomia.

Minkä #$%# liikunnan ilon? Suoraan helevetistä kaikki liikunta, silkkaa tuskaa!

Mun tekosyy tällä hetkellä on lämpö 37,2 ja kurkkukipu, mutta olen tosiaan hyvinkin kiinnostunut löytämään liikunnan ilon ja uuden minän. Vinkki suorituskeskeisyyden unohtamisesta ja kehittymisen ilosta kuulostaa hyvältä.

Itsellä on lopahtanut innostus aina siihen kun olen sairastunut vaikka flunssaan enkä sitten ole jaksanut enää tervehdyttyäni jatkaa harrastusta joka ei hirveästi innostanut alunperinkään. Motivaatio on tasoa pakko yrittää edes jotain ettei olisi niin kipeä vanhana. Ap

Heh, en oo varsinaisesti ollut sohvaperuna, vaan normaaliliikkuvainen arjessa ja ratsastin plus käytin kulkuvälineenä hyvin pitkään pelkkää polkupyörää (en vaan koskaan mieltänyt varsinaisesti liikunnaksi tuota pyöräilyä).

Jossain vaiheessa sain päähäni, et hitto kai sitä pitäis alkaa juoksemaan. Lähtökohtana se, että vihasin juoksemista ja edellinen juoksuharjoitteeni oli todennäköisesti ollut pahimpaan katupölyaikaan juostu Cooper peruskoulussa, jonka lopputuloksena aloin yskimään kymmenen minuutin kohdalla niin paljon, että lopulta oksensin. Päätin siinä kohden, etten koskaan enää juokse, mutta never say never.

No, eka juoksulenkki tän päätöksen jälkeen taisi olla tyyliin maiharit jalassa ja farkut päällä hölkätty 500 metriä, jonka aikana ajattelin kuolevani, olevani kuolematon, sitten taas toivoin kuolevani ja muuten vaan v-tutti kun pientä oravaa. Sen verran kovapäinen olin kuitenkin, että parin päivän päästä kokeilin uudelleen. Ja jaksoin juosta ehkä 600 metriä. Erävoitto siis.

Meni varmaan kuukausi, että sain juostua kilometrin. Heko heko. Olo oli kun voittajalla. Todennäköisesti tuolloin alussa tekniikka ja varusteet oli niin perseellään, että homma olisi kyllä lässähtänyt aika helposti ilman jumalatonta päättäväisyyttä.

Sitten vaan tavoite kerrallaan eteenpäin ja koko ajan muuttui helpommaksi. 2 km. 5 km. 8 km. 10 km. Kymppi alle tuntiin. 15 km. Puolimara jne. Ja aika monta kertaa alkuvaiheissa olin sitä mieltä, että juokseminen on nasokistista hommaa eikä sovi normaalin heteron harrastuksiin. No, sen verran masokisti olin kuitenkin, että tässä sitä on juostu kohta ööh.. 15 vuotta aika tavoitteellisestikin välillä ja kyllä mulla kroppa huutaa lenkille, mistään muusta en saa samanlaista endorfiinihumalaa päälle.

Eron jälkeen tuli tarve kehittyä ja oli siinä myös taka-ajatuksena hankkia "kostokroppa". Aloin pyöräilemään, käymään puntilla, kävelyllä ja uimassa ja olen nyt aika hyvässä kunnossa paitsi masennuslääkkeet toivat kaikki ne kilot takaisin mitkä karistin kurittaessani itseäni tosi masentuneena. No nyt olen kuitenkin tyytyväinen vielä raamikaaseen kroppaan ja liikunta maistuu edelleen. Enää en pyri tehostamaan itseäni vaan pysymään terveenä liikkumalla säännöllisesti. Jos laihdun niin se on vaan plussaa.

Vierailija kirjoitti:

Pitää löytää oma laji ja päästää irti koululiikunnan suorituskeskeisyydestä ja ottaa rennosti.

Juuri näin. Vaikka urheilukelloa käytän, en koskaan etukäteen suunnittele lenkkejä tai seuraa ohjelmia, vaan menen täysin fiiliksen mukaan.

Ai miten löytää liikunnan riemun? Siitä, kun se liikunta loppuu. Joka kerta helpotus.

Hyvä avaus ja hyviä kommentteja! :)

---

Minä olen koko ikäni ollut sohvaperuna, eikä liikkuminen olisi nuorempana voinut vähempää kiinnostaa. Olin koulukiusattu ja koulun liikuntatunnit olivat henkisesti todella raskaita. Olin myös fyysisesti todella huonossa kunnossa ja liikunnasta tuli vain paha olo. Esimerkiksi lukion Cooper-testin jälkeen oksensin ja olin koko päivän huonovointinen.

---

Muutos alkoi hitaasti kun ihastuin parikymppisenä poikaan, joka oli himoliikkuja ja opiskeli liikunnanopettajaksi. Silloin päätin, että minunkin on pakko edes yrittää esittää liikunnallista. Säälittävää, eikö :D

---

Aloin siis pikkuhiljaa harrastaa liikuntaa, ihan vain silkasta päättäväisyydestä ja hullusta huumasta, koska halusin sen pojan itselleni. Joka aamu vain päätin, että tänään liikun, vaikka se olikin todellista päänsisäistä taistelua. Sohvaperunan ääni sisälläni huusi väsymystä ja hinkui sohvalle sipsipussin kanssa, mutta ihastuneen hullun ääni vaati lähtemään liikkeelle. Useimpina aamuina hullu voitti, ja niin minusta vahingossa tuli liikunnan harrastaja.

---

Edelleenkään en varsinaisesti pitänyt liikunnasta, mutta tuli kyllä voittajafiilis kun yhtenä marraskuun räntäisenä aamuna jaksoin ekaa kertaa elämässäni juosta viisi kilometriä. Aikaisemmin 50 metriä olisi ollut mahdoton urakka. Mitään endorfiinejä tai fyysistä hyvää oloa en tosin liikunnasta edelleenkään saanut vaan olo lenkin jälkeen oli luokkaa rutistettu tiskirätti.

---

Ihastus poikaan laantui, vuodet vierivät eikä liikunta enää/vieläkään kunnolla innostanut. Yhä kuitenkin pyrin liikkumaan ne "pakolliset" pari, kolme kertaa viikossa, koska "niin kuuluu tehdä", vaikkei se ollut ollenkaan kivaa. Ajattelin liikunnan vähän kuin hampaiden pesuna: tylsä arkiaskare, jota ei yhtään kiinnosta tehdä, mutta on vaan pakko. Tavallaan mietin mielessäni, että minun on turha ajatella miten väsynyt olen tai miten huono sää ulkona on kun sinne liikkumaan on vaan pakko mennä.

---

Lopulta kaiken muutti korona. Pandemian alussa olin todella tylsistynyt ja ahdistunut ja koska omia pelkoja ei päässyt oikein mihinkään pakoon, päätin kokeilla saisiko kunnon hikirääkki-kotijumpalla ajatukset muualle. Saihan sillä. Kokeilin toisenkin kerran, ja kolmannen ja kolmannenkymmenennen.

---

Lopulta korona ei enää pelottanut, mutta liikkumaan oli silti pakko päästä - ihan vain koska rakastin sitä. En vieläkään tiedä mitä päässäni tai kropassani niksahti, mutta kesän 2020 aikana vuosikausien yrittämisen jälkeen minusta lopulta tuli sellainen ärsyttävä himoliikkuja, jonka on vaan pakko päästä liikkumaan :D Ihmettelen edelleen joka päivä, että mihin se sisäinen sohvaperunani katosi.

---

Minun kohdallani siis vaadittiin hullu ihastuminen, paljon tuuria, globaali kriisi sekä järkyttävä määrä sisukkuutta, sinnikyyttä ja pohojalaasta päättäväisyyttä :D Lisäksi olen kokeillut varmaan satoja eri lajeja pilateksesta balettiin ja alamäkiluistelusta seinäkiipeilyyn, kunnes sopivat vihdoin löytyivät.